Guatapé – kaupunkilaisten pakopaikka ”maailman parhaimman maiseman” äärelle

Vaikka Medellínistä löytyykin myös luontoa (josta kerron lisää Medellínin kakkososassa seuraavaksi), on se silti aikamoinen betoniviidakko, josta asukkaiden on välillä pakko päästä pois.

Varsinkin Medellínissä asuvien kaupunkilaisten pakopaikka ja lomakylä on Guatapé – tämä päälle 6000 asukkaan (kun mukaan lasketaan myös ympäröivä maaseutu) kylä, joka viehättävyydellään on alkanut houkutella aina vain lisää myös ulkomaalaisia matkailijoita.

Kun sinne saavuimme Medellínistä kahden tunnin bussimatkan jälkeen, ensimmäinen ajatus oli se, kuinka paljon se muistutti Salentoa (ks. aiempi postaus). Täällä kaikki valkoinen ja pelkistetty on jätetty pohjoismaalaisten bloggaajien koteihin, ja ihastuin heti kylän rönsyilevään, värikkääseen ja omalaatuiseen tyyliin! Tämä kylä on myös valokuvaajan paratiisi!

Guatapén keskustasta. Kylän ihanan värikäs tuktuk-taksi.

Itse bussimatkakin Guatapéhen on melko söpö; matkalle mahtuu toki isoja moottoriteitä, ruuhkia ja karuja tienvarsihökkeleitä, mutta juuri ennen Guatapén kylää alkaa näkyä vehreää maaseutua, banaanipuiden reunustamia huviloita ja kauniita laaksoja. Matka on todella mutkainen, joten pidä penkinreunuksista kiinni!

Colectivo.

Kulkuvälineenä toimii colectivo, minibussi, johon mahtuu noin parikymmentä henkilöä. Hieman enemmänkin, jos bussin sisäänheittäjä antaa lennosta paikkoja heille, jotka suostuvat matkustamaan seisten keskellä käytävää tai istuen pikkubussin rappusilla. Turvallista ja mukavaa, eikö! 😀

Loma on yhtä kuin ikivanhan kiven näkeminen

Guatapé sijaitsee Medellínistä vain noin 80 kilometriä itään, joten tänne pystyimme hyvin tekemään neljän päivän visiitin ennen kuin palaisimme vielä yhdeksi viikoksi suurkaupunkiin. Koska ”slow travelling” on ollut yksi reissun idea, emme tännekään suunnitelleet liikaa tekemistä, vaan päätimme katsastaa ja tehdä muutaman tärpin, joista olimme etukäteen lukeneet.

Meidän Airbnb-asunto Guatapéssa.

Ensimmäinen niistä oli kapuaminen La piedra del Peñol -kivelle, joka on kylän suurin nähtävyys. Tämä kivimuodostelma, joka on kuulemma 70 miljoonaa vuotta vanha, kohoaa yli 200 metrin korkeuteen, ja missä tahansa oletkin ympäröivällä maaseudulla, voit nähdä tämän kiven sinne asti.

Päätimme kävellä kivelle Guatapén kylästä (kivi ei sijaitse itse kylässä vaan muutamien kilometrien päässä viereisessä kylässä), sillä ilma oli niin aurinkoinen. Matkalla meitä yritettiin houkutella paikallisen Tuktuk-taksin kyytiin (Peñolille on muka niiiiiiiin pitkä matka!), mutta pieni happihyppely oli paikallaan. Samalla oli mukava nähdä, että Guatapén kylän värikkyys ylettyy myös kylän ympärille.

Matkalla Peñolille.
Guatapén tuktukit on kaikki koristeltu erilailla.
Kävelyreitti kivelle kulkee yhden sillan kautta.

Kiven juurelle on mahdollista siis saada taksi, jos kävely ei huvita, mutta jos halajat kiven päälle maisemia ihastelemaan, sinun tulee kävellä ylös portaita muiden joukossa. Olimme lukeneet tästä uuvuttavasta kapuamisesta, mutta loppujen lopuksi nämä noin 700 askelmaa eivät olleetkaan niin pahoja. Mutta kiva porrastreeni ja hiki siinä silti tulee!

Missä Laura?
Jaksaa, jaksaa!

Kiven juurella oli kyltti, jossa toivotettiin tervetulleeksi ihailemaan ”maailman parhainta maisemaa”, ja perille päästyämme olimme yhtä mieltä siitä, että maisema oli kyllä mielettömän kaunis! Mutta maailman parasko? Not so much. Mutta kyllä täällä aikaansa viettää ja kylmät juomat juo! Pääsyliput kustantavat tänne 18 000 pesoa eli hieman alle 5 euroa per henkilö, ja esimerkiksi kaksi juomaa (olut ja kokis) maksoivat 16 000 pesoa eli 4,40 euroa yhteensä. Ei miun mielestä paha ollenkaan, sillä kyseessä on kylän suosituin kohde! Terassilla varjossa voit ihastella läheltä lenteleviä kotkia ja muita lintuja.

Kun lähdimme laskeutumaan kiveltä portaita alaspäin, tapahtui muuten hauska sattuma! Saksalainen pariskunta, joihin olimme tutustuneet Salentossa, tuli meitä portaissa vastaan! He olivat viimeistä päivää Kolumbiassa, ja pyysimme heitä kaljalle myöhemmin iltapäivällä. Kävimmekin heidän kanssaan kylällä pyörimässä ja yhdessä baarissa myöhemmin samana päivänä höpöttelemässä muutaman tunnin ennen heidän lähtöään. On muuten ollut hauska huomata, miten samoja tyyppejä tulee matkan varrella uudestaan vastaan yllättävän usein.

Takaisin kylään mentiin kyllä taksilla 🙂

Tekojärvellä uskaltaa Laurakin melomaan!

Seuraavana päivänä menimme kajakoimaan! Vai sanotaanko sitä yleisesti vaan melomiseksi 😀 Kuitenkin, Jukka oli tästä aktiviteetista lukenut, ja vaikka ajatus istumisesta kajakissa pikkuisen reiän sisällä (jonka vuoksi saattaisin jäädä jumiin ja kajakin kääntyessä ylösalaisin järvellä hukkuisin taatusti 😀 ), suostuin silti. Tähän oli kaksi syytä:

  • Guatapéta ympäröivä järvi on tekojärvi, jossa ei ole aaltoja nimeksikään, joten kaatumisen mahdollisuus on häviävän pieni.
  • Mie en halua antaa peloille periksi (poislukien hämikset).
Satamassa, josta lähdimme liikkeelle.

Joten suuntasimme Getaway Colombia -nimisen firman tykö, ja vuokrasimme kahden istuttavan kajakin – olin niin onnellinen, kun kajakki oli avoin ilman niitä ahdistavia pikkuaukkoja. Muutaman tunnin vuokra oli 50 000 pesoa eli vähän alle 14 euroa. Päälle vetäistiin totta kai pelastusliivit, ja työntekijä pukkasi meidät matkaan.

Jaksoimme meloa noin pari tuntia, ja järvellä sai olla kyllä kivasti rauhassa. Muita kajakkeja emme nähneet, ja vain muutaman veneen, jotka välillä toivat kylkeen pieniä aaltoja muuten tyyneen järven pintaan. Näimme myös kylän ”bilelaivan”, josta lattarihitit kantautuivat veden yli todella kovaäänisesti kaukaa myös meidän korviimme saakka, mutta onneksi laiva lipui nopeasti ohi jonnekin kauemmas.

Peñol näkyy horisontissa!

Melominen oli kyllä hauskaa loppujen lopuksi, mutta kokemattoman melojan (miun) käsivoimat alkoivat loppua nopeammin kuin ajattelin. Toisaalta, tällä reissulla on tullut vahvistettuja jalkoja selkeästi enemmän vaellusten muodossa, joten ei ihmekään. Lisäksi unohdin täysin suojata pääni (jotenkin puolipilvisessä säässä en ajatellut asiaa) ja poltin päänahkani. Auts! Tyhmyydestä sakotetaan… :/ Vaikka tästä jäi hyvät muistot (melomisesta, ei siis päänahan polttamisesta 😀 ), siltikään mitään vesiurheilijaa ei miusta taida tulla.

Uusi ruokarakkaus: Patacones!

Koska nyt eletään sadekautta, myös Guatapén sää muistuttaa Medellínin säätä. Jos sataa (ja yleensä syys-marraskuussa kun sataa) niin se alkaa iltapäivällä ja kestää muutaman tunnin. Myös ukkosmyrskyt ovat tavallisia. Tästä syystä kannattaa suunnata kaikkiin aktiviteetteihin aamusta, niin siun ei tarvitse roudata sontikkaa mukana.

Guatapé on nopeasti kierrelty läpi, mutta kylä on niin söpö, että saatat haluta kierrellä siellä useaan otteeseen, ja vaikka istahtaa jätskille keskusaukiolle vain tarkkailemaan menoa.

Kylän miinuspuoli on se, että siellä ei ole kauheasti hyviä ruokapaikkoja. Tai jos on, se on suljettu remontin vuoksi (hitsit, ei päästy testaamaan suosittua vohvelipaikkaa!) tai sitä ei olekaan enää olemassa 😀 Ravintoloita taitaa siis avautua ja sulkeutua aika nopeasti. Täytyy siis vain ottaa riski ja mennä syömään sinne, mikä sattuu olemaan auki.

Meille kävi todella hyvä säkä, kun satuimme menemään vain yhteen random-raflaan melonnan päätteeksi, ja tämä ravintola yllätti iloisesti! Miun kala oli todella maukasta ja edukasta, ja ihastuin täällä kolumbialaiseen Pataconesiin. Patacones on muussattua ja uppopaistettua keittobanaania – ne muotoillaan yleensä ympyränmuotoisiksi lätyiksi ja tarjoillaan aterian lisukkeena.

Yksi vaihtoehto on myös napata iltapalat katukärrystä, jossa uppopaistetaan tilauksesta empanadoja, buñueloksia ja churroja – nämä kolumbialaiset suolaiset ja makeat leivonnaiset ovat todella edukkaita, mutta myös erittäin rasvaisia, joten saattaa olla fiksua jättää niitä välillä välistä. Toisaalta, niiden syöminenhän on vain paikalliseen ruokakulttuuriin tutustumista. Näin ainakin mie oon vakuutellut itselleni vetäen samalla vatsaa sisään 😀

Suunnittele Guatapésta ainakin yhden yön juttu

Jos reissusi tänne suuntaan on pikainen, Medellínistä voi tehdä Guatapéhen myös päiväretken (niin kuin esimerkiksi tämä saksalainen pariskunta teki). Busseja lähtee useita päivässä, ja lippuja ei tarvitse buukata etukäteen. Myös Guatapéssakin voi vain astella bussiasemalle ja ostaa liput seuraavaksi lähtevään bussiin takaisin Medellíniin.

Päivävisiitissä miinuspuolena on kuitenkin se, että suuria joukkoja matkailijoita saapuu esimerkiksi La piedra del Peñol -kivelle samaan aikaan, joten ruuhkaa on odotettavissa. Samalla bussilla he sitten saapuvat myös Guatapén kylään samaan aikaan, ja rauhaa ei ole nimeksikään. Jos aikataulu vain mitenkään antaa myöten, niin kannattaa siis jäädä vähintään yhdeksi yöksi, ja tehdä esimerkiksi retki kivelle aikaisemmin aamulla. Yksi vinkki, mitä myös myö noudatettiin, on se, että vierailee Guatapéssa viikolla. Näin ihmisiä on vähemmän viikonloppuun verrattuna, ja majoitustakin voi saada halvemmalla. Ainakin meidän ihan keskustassa oleva Airbnb-asunto oli tosi jees (omalla keittiöllä), ja hintakin oli vain noin 18 euroa/yö.

Guatapéssa on ulkona keskustassa koirien yleinen ruokakippo.
Iltaisin keskusaukion kirkko valaistaan erivärisillä valoilla.

Kolme yötä Guatapéssa riitti meille hyvin, ja sitten taas takaisin Medellíniin! Viimeinen viikko Medellínissä menisi toisella puolen kaupunkia kuin viimeksi. Olimme varanneet oman asunnon Laureles-nimisestä kaupunginosasta, jonka pitäisi olla hieman muutakin kuin Pobladon kuplaa. Oma asunto kuulosti hostelliviikkojen jälkeen todella hyvältä! Millainen oli Laureles, millainen oli kuuluisa Comuna 13 – 90-luvun alussa ”maailman vaarallisin naapurusto?” Medellín, osa 2 siis seuraavaksi!

Päänahasta ihoa rapsutellen,
Lappu

Paljon melua Medellínistä osa 1: ikuinen kevät, loputon määrä tekemistä

Kirjoitin aiemmin Cuscosta, etten tämän Perun kuuluisan kaupungin kanssa lähtisi toisille treffeille. Mutta Medellín – ah, tästä voisi tulla pidempikin tapailusuhde! Ja niinhän siitä tulikin; vietimme täällä yhteensä kolme viikkoa, ja siksi aion hajauttaa kokemukseni kaupungista kahteen osaan.

Salenton jälkeen päätimme, että olisimme Medellínissä, kunnes lentäisimme pääkaupunkiin Bogotaan vieraitamme vastaan! Jukan äiti, Jukan kaveri ja tämän kaverin äiti tulisivat meidän kanssa reissaamaan päälle kahdeksi viikoksi marraskuun alusta! 🙂 Sitä ennen olisimme hetken paikoillamme – välissä yksi loikkaus maaseudulle, mutta siitä kirjoitan oman postauksensa.

Heti saapuessa tuli tunne, että Medellínissä viihtyisi! Näkymä ensimmäisen hostellimme kattoterassilta.

Kaupunki kuin karkkikauppa

Otsikolla tarkoitan sitä, että kun saavut tänne ”ikuisen kevään kaupunkiin”, ensimmäiseksi siulle tulee valinnanvaikeus – mitä tehdä ja milloin! Joko luet netistä, mitä kaikkea täällä voi tehdä tai saat vinkkejä muilta, mutta tekemistä ja näkemistä tuntuu olevan niin paljon, että et tiedä, mitä sitä kaikista vaihtoehdoista maistelisi.

Aiotko kerätä kokemuksia pussin täydeltä ja ahnehtia kaiken mahdollisimman nopeasti vai valitsetko muutaman harkitun herkun ja nautiskeletko ne ajan kanssa? Myö ei haluttu itseämme vetää niin ähkyyn, että koko hommasta menee maku, mutta muutama must-juttu oli nautittava!

El Poblado.

Ensimmäiset kaksi viikkoa majailimme El Poblado-nimisessä kaupunginosassa. Tämä länkkäreiden rakastama alue on yksi kaupungin siisteimmistä, ja kadunvarret ovatkin täynnä vehreitä puita, värikkäitä maalauksia ja kahviloita sekä ravintoloita. Täältä löytyy myös kielikouluja, tanssiopistoja sekä baareja. Tähän väliin ripaus eurooppalaistyylistä menoa kelpasi todella hyvin! El Poblado on myös metroradan varrella, joten pääset liikkumaan kaupungissa kätevästi.

Poblado Guest Housessa oli ihana kattoterassi ja siellä ulkokeittiö, riippumatosta puhumattakaan! ❤
Meidän omassa kylppärissä oli näkymiä kattojen ylle kahteen suuntaan 😀
Asuimme El Pobladossa olevalla Manila-alueella.
Manila oli todella värikäs ja viihtyisä alue.

Cali jäi välistä mutta tanssitunteja oli kokeiltava!

Cali, Kolumbian salsatanssin mekka, jäi meiltä välistä, mutta kuulemma Medellín häviää tässä dance-offissa vain hilkulla! Luin netistä, että Dancefree-niminen tanssikoulu (joka on myös tanssiklubi) El Pobladossa oli todella hyvä ja edukas, joten päätin kokeilla heidän tanssituntejaan.

Yksityistunteihin en halunnut laittaa rahaa, sillä täällä tanssitaan suurimmaksi osaksi linjasalsaa, ja itse vasta kuubalaisen salsan aloitettuani halusin keskittyä siihen, ja laittaa tanssiopetukseen rahaa vasta Suomessa. Ryhmätunnit olivat kuitenkin vain 15 000 pesoa per ilta (eli noin 4 euroa) joten ensimmäisellä viikolla kävin kolme kertaa tunneilla, ja lajeina olivat bachata, salsa ja kizomba. Bachata-kärpänen on kyllä puraissut ja sitä voisi jatkaa Suomessakin!

Tunneilla on yleensä noin 40 ihmistä, ja opetus tapahtuu pääosin espanjaksi, mutta välillä ohjeita annetaan myös englanniksi. Ilmoittautua etukäteen ei tarvitse, voit vain ilmestyä paikan päälle, myös ilman paria. Parhaiten pysyt kärryillä eri viikkojen aikatauluista tilaamalla heidän uutiskirjeensä sähköpostiin. Tuntien jälkeen luvassa on vapaata tanssia päälle tunnin ajan, ja viikonloppuisin siellä on myös livebändi! Tunnit olivat omasta mielestäni vain hauskaa ajanvietettä, mutta sitä etsinkin! Yllätyin, miten nopeasti porukka tuli siellä juttelemaan ja tutustumaan, ja varsinkin perjantai-illan salsabändi oli tosi hyvä ja Jukan kanssa saimme pitkästä aikaa tanssia!

Dancefreen vielä tyhjä tanssilattia 🙂

Eletään hetki kuplassa

Tämä 2,5 miljoonan asukkaan kaupunki sijaitsee Aburrán laaksossa Andien ympäröimänä, ja kaupungissa on lämmintä ja aurinkoista vuoden ympäri; tästä nimitys ”ikuisen kevään kaupunki” on tullut. Vaikka myökin olimme kaupungissa sadekaudella, sää oli lämmin ja pääosin aurinkoinen. Toki välillä iltapäivisin satoi rankastikin (ja välillä ukkosti), mutta ei ikinä koko päivää tai montaa päivää putkeen.

Medellínissä on useita eri barrioita eli naapurustoja ja comunoita eli kaupunginosia. Tiesimme, että elimme Pobladossa aikamoisessa kuplassa, sillä läheskään kaikki kaupunginosat eivät olleet näin siistejä, kuten tulisimme myöhemmin huomaamaan. Kävimme Manilan lisäksi myös muutamassa vielä hienommassa naapurustossa kävelemässä (La Floridassa ja El Tesorossa), joista jälkimmäisessä sijaitsi El Castillo -museo, huikea linna, jonka ympärillä oli aivan ihana puutarha!

La Floridassa oli paljon korkeita kerrostaloja ja pihat olivat lukittujen porttien takana.
El Tesoro.
Tie linnalle oli ihana!
Museo el Castillo.
Linnan puutarha.

Kertaus on opintojen äiti

En vain voinut vastustaa kiusausta ilmoittautua taas espanjantunneille, vaikka kuukausibudjetti olikin kalliiden lentojen (Ecuador-Kolumbia) takia paukkunut yli. Ajattelin kuitenkin, että 140 euroa 20 tunnista olisi kohtuullinen hinta mahdollisuudesta kerrata opittuja juttuja. Tunnit oli jaettu poikkeuksellisesti neljälle päivälle viiden sijasta kansallisen juhlapäivän vuoksi. Viisi tuntia päivässä oli kyllä aika intensiivistä menoa!

Toucan Spanish School. Tänne oli ”kotoa” vain 10 minuutin kävelymatka.

Kertaamiseksi tunnit menivätkin, sillä tasotesti pisti miut samalle tasolle kuin Ecuadorissakin, joten kauheasti mitään uutta ei tunneilla tullut vastaan – toisaalta, ei oma espanjani millään englannin tasolla ole, joten ei kertaamisesta haittaakaan ole! Meitä oli tunneilla vain kolme tyttöä, joten opettajallamme oli aikaa hyvin meille kaikille. Vanessa oli ihana ja nauravainen opettaja, ja antoi vinkkejä myös katukieleen; niihin tilanteisiin, kun epäilyttävä tyyppi yrittää liikaa tehdä ei-toivottua tuttavuutta 😀

Tämä kielikoulu Toucan Pobladossa oli selkeästi suosituin ja suurin, ja heistä jäi kyllä hyvät fiilikset. He esimerkiksi tarjoavat kaikille uusille opiskelijoille tervetuliaislounaan, aktiviteetteja (myös ilmaisia) pitkin viikkoa ja heillä on myös Facebook-ryhmä, johon kaikki halukkaat saavat liittyä. Itse en liittynyt, mutta uskon, että varsinkin yksin matkustavat saavat täältä kaivattuja kontakteja!

Kun Christinalle piti jättää bailaavat jäähyväiset

Medellíniin monet tulevat bailaamisen perässä, ja baareja, yökerhoja ja salsaklubeja löytyy jäätävän paljon erityisesti Parque Lleras -nimiseltä alueelta Pobladosta. Tämä ”bilekylä” on rakentunut kyseisen puiston ympärille, mutta levittäytyy pitkälle sitä ympäröiville kaduille. Täältä jokainen löytää jotain tai jonkun, joka antaa hetkellisen pysähdyksen arkeen, koti-ikävään tai yksinäisyyteen. Muista, että liian luottavainen suhtautuminen näihin korkkareille nostettuihin yksinäisyyden helpottajiin saattaa kostautua menetettynä matkapuhelimena.

Parque Lleras päiväsaikaan. Hieman rauhallisempi meno 😀

Kaverimme Christina oli lähdössä kokonaan pois Etelä-Amerikasta, joten vietimme hänen epävirallisia läksiäisiään yhtenä viikonloppuna. Heidän hostellillaan oli etkot katolla, jonka jälkeen suunta oli yhteen aika hmm, mielenkiintoiseen baariin. Baariin, jonka kellarikerroksessa oli iso pallomeri! Itse en hypännyt mukaan, ja suurin osa meidän joukosta pysyikin ”kuivalla” maalla 😀 Ilta jatkui yhdelle konemusiikkiklubille, jonka musiikki ei tosin iskenyt, vaikka konemusiikki voikin mielestäni olla ihan hyvää.

Miulla ei ollut missään vaiheessa jännittynyt olo, sillä meitä oli isompi porukka. Yksin ollessa olisi kuitenkin saattanut alkaa ahdistamaan poliisien todella iso lukumäärä, selkeästi eri päihteissä kekkuloivat juhlijat (useimmiten miehet) sekä esimerkiksi tilanne, jossa jotain tyyppiä survottiin poliisiautoon samalla kun hän kiljui ääntään käheäksi. Samalla jotkut tanssivat kadulla ja joku tulee kehumaan sinua illan kauneimmaksi 😀 Mutta mitä voi Medellínin lauantai-illalta odottaa?

Futismatsiin ei mennä jalkapalloa katsomaan

Mie en siis tykkää jalkapallosta ollenkaan. Tai lähinnä pitäisi varmaan sanoa, etten ole sitä ikinä oikeen kunnolla katsonut, en ymmärrä sääntöjä ja se ei ole ikinä iskenyt niin, että jaksaisin edes opetella siitä tykkäämään. Kuitenkin kun Christina ja muut kertoivat, että läksiäisten jälkeisenä sunnuntaina olisi matsi, johon he ovat menossa, päätin lähteä mukaan. Ajattelin, että futismatsin kokeminen Etelä-Amerikassa oli yksi näistä must-jutuista, sillä olin kuullut, että itse matsi ei olekaan täällä pääosassa vaan se tunnelma ja paikallisten fanien hypetys. Tämä oli täysin totta!

Matsi oli Estadio Atanasio Girardot -stadionilla kaupungin länsipuolella, ja menimme sinne Uberilla, joka toimii täällä kuulemma hyvin. Taksitkin toki ovat täällä tosi edukkaita. Stadionilla oli tosi tarkat turvatoimet, ja naisille ja miehille on omat tarkastusjononsa, koska naisia tarkastavat vain naistyöntekijät. Stadionille ei saa luonnollisesti tuoda mitään teräaseita tms, mutta se tuli yllätyksenä, että jopa vyöt olivat kiellettyjä!

Itse matsi tuntui jäävän kaiken muun hälinän varjoon, mutta se ei minnuu haitannut! Kotijoukkueen kannattajat, jotka miun iloksi olivat pukeutuneet vihreään, lauloivat, tanssivat, huusivat ja taputtivat pari tuntia putkeen! Kaikki seisoivat istumapaikkojen penkeillä, ja lukemattomat myyjät puikkelehtivat katsomoissa myyden vettä, olutta ja erilaisia välipaloja.

Kotijoukkue voitti 1–0, ja tuosta yhdestä maalista todellinen riemu repesi! Kaiken ilottelun aikana tapahtui kuitenkin jotain kauheaa, kun noin 3-4 ihmisen rypäs tippui yhden katsomon reunan kaiteelta alas! Onneksi ensiapuryhmä meni heti paikalle auttamaan. Toisaalta tuo oli nähtävissä, sillä todella monet roikkuivat noilla sateen jäljiltä liukkailla kaiteilla miten sattuu ja pitivät kiinni jostain, mistä vain saivat jonkinlaisen otteen. Huhhuh!

Kupla puhkeaa – Medellínin downtown

Tämän ykkösosan viimeinen must-herkku oli ”ilmainen” walking tour Medellínin downtownissa eli keskustassa, espanjaksi ”El Centro”. Nämä kierrokset maksavat siis tipin verran, joka yleensä on noin 20 000 pesoa per henkilö eli noin viisi euroa. Ja voin sanoa, että varsinkin tämä Medellínin walking tour oli täysin joka peson väärti! Tippasimme opastamme Germania vielä ekstraa, koska hän oli niin taitava!

Oppaamme German.

Real City Walking Tour -ryhmän kierroksille ilmoittaudutaan etukäteen netissä, ja saat vahvistuksen ja ohjeet tapaamispaikalle sähköpostiisi. Tämä siksi, ettei ryhmistä tule liian isoja. Ryhmiä lähtee aamuisin ja iltapäivisin, ja varsinkin sadekaudella kannattaa lähteä matkaan heti aamulla, sillä iltapäivisin alkaa yleensä hetkeksi satamaan. Kierros kestää päälle kolme tuntia, joten ota mukaan vettä ja hyvät kengät.

Kierros oli aivan huippu, mie en voi sitä liikaa kehua! German oli paras ja hauskin opas ikinä, osasi kertoa Medellínin historiasta viihdyttävällä mutta mieleenpainuvalla tavalla. Välillä toki osasi vakavoituakin joistain aiheista, esimerkiksi Pablo Escobarista, aka Voldemortista (Escobarin nimeä ei kannata kaduilla huudella), kun hän kertoi kyseisen henkilön osallisuudesta kaupungin ja maan historian synkkään osaan. Hän myös kertoi asioista hyvin objektiivisesti ja monelta kantilta, keskittyen faktoihin eikä liikaa omaan tulkintaansa tai omaan mielipiteeseensä asiasta. Hän sanoikin, kuinka edelleen mielipiteet Voldemortista ovat jakautuneet kolmeen koulukuntaan: he, jotka halveksivat eivätkä muistele hyvällä, he, jotka jopa ihannoivat ja he, joilla ei ole asiasta mielipidettä. Hän puhui myös maan politiikasta niin kiinnostavasti, että kaikki olivat aivan korvat höröllä.

Parque de las Luces (Plaza Cisneros) kirjaston vieressä. Näiden tolppien valot syttyvät iltaisin valaisemaan aukiota.

Kiertelimme keskustan kuuluisia ja merkittäviä rakennuksia (ulkopuolelta siis), aukioita, puistoja ja katuja, joista German samalla kertoili. Keskustassa muuten tämä ”kupla”, josta aiemmin mainitsin, puhkesi kovasti poksahtaen, sillä Medellínin keskustan alue on todella epäilyttävän oloista päivälläkin. Kuulemma tänne ei kannatakaan jäädä maleksimaan kuuden jälkeen, kun kaupat sulkevat ovensa.

Monumento a la Raza -patsas kaupungintalon edessä kertoo Antioquian hallintoalueen (jossa Medellín sijaitsee) historiasta. Patsas on huikea näky!
Plaza Botero -puistossa voi ihastella ilmaiseksi kolumbialaisen artistin Fernando Boteron veistoksia.
Boteron helposti tunnistettavia veistoksia on myös muualla maailmassa, tämän saman hevosveistoksen näimme Santiago de Chilessä.

Keskellä päivää selkeästi päihteissä olevat miehet, osalla jopa jotain veren ja lian näköistä sekoitusta risaisissa paidoissaan, saattavat tulla selittämään sinulle jotain tai vain jäädä vierellesi tuijottamaan sinua. Kirkon vieressä prostituoidut tarjoavat palvelujaan avoimesti, ja kirkkoa vastapäätä on kätevästi motelli, jonne he voivat mennä asiakkaidensa kanssa hyödyntämään huoneiden suojaa tuntitaksalla. Tämän jälkeen miehet kuulemma suuntaavat kirkkoon puhdistautumaan synneistään. Vain muutaman korttelin päässä on kuuluisa pieni katu, josta varsinkin vanhemmat miehet saavat ostettua pornonsa netin sijaan katukioskeista lehtien ja DVD-elokuvien muodossa. Tämäkin katu on toisen kirkon vieressä totta kai. Kirkot ja kinkyt löydät Medellínistä aina vieri vierekkäin.

Keskustan ruuhkaa. Monilla kaduilla ei ole liikennevaloja, joten katua ylittäessä kannattaa olla tarkkana.

En sano, että täällä olisi vain kurjaa ja hieman pelottavaa, sillä keskusta on todellakin näkemisen arvoinen, mutta ajoita vierailusi päiväsaikaan. Pidä mielessäsi myös Papaya-taso (Papaya level) – tämä tarkoittaa vaarallisuuden tasoa liittyen taskuvarkauksiin ja ryöstelyihin, ja sitä mitataan välillä 1–5. Keskustassa taso on neljän ja viiden hujakoilla. Älä näytä panikoituneelta, mutta ole tietoinen tavaroistasi.

Parque San Antonio. Puistossa on vierekkäin kaksi Boteron lintupatsasta. Vasen on alkuperäinen, joka räjäytettiin vuonna 1995 ulkoilmakonsertin aikaan aiheuttaen kuolonuhreja. Oikea tuotiin tuhoutuneen patsaan viereen symboloimaan rauhaa, selviytymistä ja Medellínin uudelleenrakennusta väkivaltaisuuksien jälkeen.

Välissä hetkeksi maalle rauhoittumaan

Ennen viimeistä viikkoa Medellínissä halusimme viettää neljä päivää Guatapéssa – noin kaksi tuntia Medellínistä olevassa pienessä maalaiskylässä, jossa on kuulemma kenties ”koko maailman hienoin näkymä”. Skeptikko miussa epäili tätä, mutta kylä on kuulemma ihana, värikäs ja rauhallinen paikallisten lomapaikka, joka olisi nähtävä. Sinne siis hetkeksi rauhoittumaan 🙂 Guatapén levollisia maisemia siis seuraavaksi!

Hetkeksi pois Papaya-levelin luota,
Lappu

Kolumbian Salento ja ”Eje Cafetero” kutsuvat sinut kahville maailman korkeimpien palmujen katveeseen

Varmaan jokaiselle on käynyt näin. Lähdet lentokentälle pikkaisen liian myöhässä aikataulusta, ja alat taksissa tai julkisessa kulkuvälineessä jännittämään, ehditkö ajoissa lähtöselvitykseen. Tai sitten lähdet ajoissa kentälle, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta.

Mie ja Jukka tehtiin kaikki mukamas täysin oppikirjan mukaan. Kysyimme Quitossa Ecuadorissa meidän AirBnb-isännältä Aaronilta, monelta kentälle kannattaa lähteä, ja saimmekin hyvät ohjeet. Olimme ajoissa ja Aaronin kaveri tuli sovitusti meidät hakemaan. Maanantai-aamun ruuhkassa tosin alkoi käsiä hikoiluttaa, kun aamuruuhka olikin odotettua pahempi, ja kuljettajamme alkoi kysellä, monelta meidän lento lähtikään.

Joskus kentälle lähdön viivästymisen syy on edellisillan maukkaissa oluissa 😀 Tällä kertaa ei!

Lopulta olimme kuitenkin ajoissa kentällä, ja meille jäisi noin 30 minuuttia ennen kuin lähtöselvitys sulkeutuisi! Jes! Mutta sitten tapahtui se odottamaton.

Kun päätät kotiinpaluupäivän 10 minuutissa

Lähtöselvitystiskillä olisi ehkä pitänyt valehdella. Tai en tiedä olisiko se mitään auttanut. Virkailija kysyi meiltä ne kysymykset, joita jokainen ilman suunnitelmia ja matkalippuja matkaava kammoaa maiden rajalla:

– Miten pitkään aiotte olla Kolumbiassa?
– Onko teillä lentolippuja pois Kolumbiasta?

– Öö, ei?

– Siinä tapauksessa emme voi päästää teitä lennolle, ellette osta lentolippuja pois Kolumbiasta ennen lähtöselvityksen sulkeutumista. Teillä on aikaa 20 minuuttia.

Perkele. Samalla kun Jukka ärsyyntyy siitä, ettei tästä asiasta oltu mainittu mitään lentoyhtiöiden nettisivuilla, mie ärsyynnyn itseeni siksi, että kyllähän mie tän tiesin! Olin lukenut tästä, ja reissun alussa otinkin tätä huomioon, mutta tämä fakta oli karannut mielestäni TYYSTIN, sillä aiemmilla rajanylityksillä ei ollut ollut mitään ongelmaa – kukaan ei ollut kysellyt mitään. Mutta totta kai lentokentillä asiat hoidetaan eri tavalla. Aiemmin olimme tehneet rajanylitykset maateitse.

Pidentyisikö Ecuador-visiittimme sittenkin?

Koska lentokentällä ei nettiä ole, virkailija neuvoo meidät viereiseen rakennukseen, ja juoksemme pää kolmantena jalkana ensimmäiseen kahvilaan, jonka näemme. Mie hikisenä kyselen netin salasanaa työntekijältä, ja Jukka availee jo läppäriään. Minne hittoon myö nyt lennot ostetaan? Vaikka mielessä kävi, saisiko lentoja halvalla johonkin naapurimaahan, aloimme miettimään, että lennot olisi sama ostaa Suomeen. Meillä ei ollut vielä paluulentoja Suomeen ja sinne meidän tulisi ensi kuussa lentää joka tapauksessa, joten samahan se oli ostaa liput nyt.

Kaikki lennot näyttivät olevan täyttä kuraa, mutta vaihtoehdot alkoivat olla vähissä. Kello näytti, että meillä on 10 minuuttia aikaa. Yhdet lennot olivat hinnaltaan hyvät, mutta niihin ei kuulunut ruumaan meneviä matkatavaroita. No, kaipa ne saisi lisättyä jälkikäteen? Oli pakko ottaa riski. Kun sivusto näytti, että lennot oli vahvistettu, tuli helpotuksen tunne.

Kun teimme lähtöä pois kahvilasta, sama työntekijä, jolta olin kysynyt netin salasanaa, tuli kyselemään, onko kaikki kunnossa.

– Näytät vähän hermostuneelta.

Well no shit, Sherlock! 😀 Nyt vaan tiskille toivomaan, etteivät ne perhanat vaadi lippuja tulostettuina kännykän kuvankaappauksen sijasta.

Kännykän kuvankaappaus lippujen varaamisesta riitti todisteeksi ja pääsimme koneeseen. Huh. Koneessa en jaksanut enää edes jännittää turbulenssia, sillä mietin vain sitä, miten jännää ja samalla haikeaa oli tietää viimein tarkka kotiinpaluupäivä.

Ihanat kolumbialaiset ja Suomen kesän tuoksu

Matka Quitosta Kolumbian Salentoon, Kolumbian ensimmäiseen kohteeseemme, ei ollut ihan suora reitti. Lensimme siis Salenton lähellä olevaan kaupunkiin Pereiraan, ja lento oli Bogotan eli pääkaupungin kautta.

Bogotan kentällä olikin toinen jännä hetki, kun seisoimme immigration-jonossa kaksi tuntia ja meinasimme siksi myöhästyä jatkolennolta. Onneksi virkailijat eivät kysyneet meiltä mitään erityistä ja pääsimme nopeasti pois. Jukka miettikin, että meidän tiedoissa saattoi hyvinkin lukea jo tiedot lennoistamme pois Kolumbiasta. Jos lippuja ei olisi kysytty Quitossa, niitä oltaisiin saatettu kysyä täällä.

Pereiran bussiasemalta lähtee pikkubusseja Salentoon tunnin välein. Jo heti täällä saimme osamme kolumbialaisten ystävällisyydestä, kun paikalliset naiset opastivat meidät oikeaan bussiin ja miten toimia rinkkojemme kanssa. He myös myöhemmin neuvoivat, milloin jäädä bussista pois oikeaan aikaan 🙂

Bussimatka Pereirasta Salentoon meni kaikesta stressistä toipuessa 😀

Bussimatka Salentoon kestää vain noin tunnin, ja matkalla näet suloisia pieniä kyliä ja paljon vihreää joka puolella. Täällä on niin vehreää! Sadekausi ilmoittaa itsestään, kun vesipisarat tippuilevat harvakseltaan auki olevista ikkunoista bussin sisään. Ilma tuoksuu raikkaalta ja vasta leikatulta ruoholta. Suomen kesältä.

Olemmeko elokuvan kulisseissa?

Salento on pieni kylä Kolumbian länsiosissa Medellínistä noin 250 kilometriä etelään. Salento sijaitsee Kolumbian ”Eje Cafetero” -alueella, jota englanniksi kutsutaan termillä ”Coffee Triangle”. Tämä ”kahvin kulttuurimaisema” on julistettu jopa UNESCOn maailmanperintökohteeksi vuonna 2011. Näkisimme pian miksi!

Salento ❤

Salento on ihana! Huokaisin näin heti ensimmäisenä päivänä kun siellä tallustelimme. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt mitään näin värikästä kaupunkia. Vaikka sadekausi on meneillään, saimme nauttia auringonpaisteesta aamusta iltapäivään saakka, kunnes taivas usein repesi ja vettä tuli sitten kuin saavista. Salenton yksi hyvä puoli on se, että kaikkien rakennusten katot oli ilmeisesti tarkoituksella rakennettu siten, että ne ylettyivät seinän ulkopuolelle tarpeeksi pitkälle niin, että ne suojasivat sinua sateelta kun kuljit seinien viertä pitkin 🙂

Koko kylä näyttää siltä, kuin se olisi rakennettu jonkun elokuvan kuvauksia varten. Ja tätä en tarkoita negatiivisella tavalla, vaan että siulla on kylässä kävellessäsi koko ajan hieman epätodellinen olo – ihan kuin nurkan takaa voisi tupsahtaa joku fantasiahahmo tai että olisi mahdollista nähdä jokin Telenovela-kohtaus paikallisessa pikkukaupassa.

Salentossa ja sen lähistöllä on muutama must-kohde, joista kirjoitan alla, mutta käytä ihmeessä yksi päivä siihen, että vain kuljeskelet kaupungilla ja otat valokuvia. Kiipeä kahdelle eri näköalapaikalle (löytyvät molemmat samasta suunnasta) ja mene sen jälkeen herkuttelemaan kulutetut kalorit takaisin Brunch de Salento -ravintolaan. Et tule pettymään!

Toinen näköalapaikka on näiden portaiden yläpäässä 🙂
Oooh dem nachos! 😛 Brunch de Salenton annokset ovat sitten jäätävän isot!

Valle de Cocora: älä tyydy Instagram-reittiin vaan vedä koko vaellus läpi

Valle de Cocora, englanniksi Cocora Valley, oli siis itse asiassa syy, miksi Salentoon tulimme. Kylästä on nimittäin laaksoon todella lyhyt matka. Valle de Cocora on tunnettu Wax Palm -palmuistaan, jotka ovat maailman korkeimpia! Tämä palmulaji on myös Kolumbian kansallispuu ja maan symboli. Laakso kuuluu Los Nevados -kansallispuistoon, ja täällä kansallispuistossa voi halutessaan tehdä pidempiäkin vaelluksia.

Valle de Cocoraan on todella helppoa päästä. Salenton Plaza de Bolívar -keskusaukion vieressä odottaa koko liuta jeeppejä, joiden vieressä on koppi lippujen ostoa varten. Meno-paluu-liput jeepin kyydissä maksavat 8000 Kolumbian pesoa eli 2 euroa per henkilö ja voit itse päättää monelta lähdet ja monelta palaat. Ensimmäiset jeepit lähtevät jo klo 06.30 aamulla ja viimeinen jeeppi kohti Salentoa starttaa Valle de Cocoralta klo 17.30.

Plaza de Bolívar.

Jeepit jättävät porukan laakson ”aloitusporteille” eli parkkipaikalle, jonka vieressä on pikkukauppoja, vessoja ja taisi siinä ravintolakin olla. Täällä voit päättää, millaisen Valle de Cocora -kokemuksen haluat:

Instagram-reitti:

Voit kävellä päätietä suoraan eteenpäin, kunnes pääset suoraan laaksoon näitä palmuja ihailemaan ja ottamaan valokuvasi. Aikaa menee koko hommaan noin tunti. Plussat: jos on kiire/vatsahumputus/krapula niin pääset suoraan näkemään laakson huipentuman minimaalisella efortilla. Miinukset: missaat alla olevan kokemuksen.

5 tunnin päivävaellus kolibreineen ja havupuineen:

Tämä reitti ottaa aikaa noin 5 tuntia, mutta vaellus ei ole liian vaativa kuitenkaan – saat kuitenkin hyvää liikuntaa ja syyn mässäillä illalla taas Brunch de Salento -raflassa 😀 Reittiä on helppo seurata ja matkalla pääset ihailemaan kolibreja. Ynnä muuta ynnä muuta! Tällä reitillä itse laakso on viimeisenä, kunnon grande finale -tyyliin. Valitse tämä! 🙂

Käänny heti oikealle ja pidä silmäsi auki

Päivävaelluksen reitti alkaa heti kääntymällä oikealle. Todennäköisesti muutama muukin on sinne menossa, ja voit myös kysyä apua jos et ole varma. Mukaan kannattaa ottaa tietenkin vettä ja eväitä, mutta myös käteistä, sillä matkan varrella sinulta pyydetään maksua kaksi kertaa: ensimmäinen maksu on 3000 pesoa eli noin 80 senttiä per henkilö reitin aloitusvaiheessa ja myöhemmin ennen itse laaksoon pääsyä 4000 pesoa eli noin 1 euron per henkilö. Lisäksi La casa de los colibríes -pääsymaksu (vapaaehtoinen) kustantaa 5000 pesoa per henkilö eli noin 1,30 euroa.

Reitin alkupäästä.

Olimme onnekkaita, koska vaikka sadekausi on meneillään, vettä alkoi tipahtelemaan vasta juuri ennen itse laaksoa, ja silloinkin suht vähän. Lisäksi näimme vain kourallisen ihmisiä (laaksossa vähän enemmän) mutta silti saimme olla suht rauhassa ja siksi myös kokemus oli ihanampi kun mitään ihmistungosta ei ollut.

Siltoja on täällä useita.
Päästiin myös ihan viidakkomaisemiin!

Reitti vie tosiaan halki peltojen ja metsän ja varsinkin alussa on todella paljon purojen/jokien ylityksiä ja siltoja metsän siimeksessä. Sillat ovat ihan ok-kunnossa mutta pidä varasi; piikkilangat saattavat helposti napata sormiesi ihoa mukanaan. Reitti on koko matkan varrella suht helppo, mutta silmät kannattaa silti pitää auki – jos haluat tehdä ekstrakierroksen La casa de los colibríes -talolle, tälle on matkan varrella omat kylttinsä. Pientä nousuakin on luvassa, mutta ei paha kuitenkaan!

La casa de los colibríes.
Nousun jälkeen 2860 metrissä 🙂
Täältä ylhäältä löytyi havupuita!

Kun lopulta pääset itse Valle de Cocora-laaksoon, ja lukemattomat palmut huojuvat korkealla ilmassa edessäsi, olet niin iloinen, että valitsit tämän reitin! Onneksi on kuvat, sillä kyseistä näkymää olisi hankala pelkillä sanoilla kuvailla ❤

Wax Palm.
Valle de Cocora.

Coffee size of my head, please!

Valle de Cocoran lisäksi Salenton toinen must-juttu on Café fincas eli kahvitilat ja sellaisella vierailu. Salentosta ei lähdetä, ennen kuin kunnon kofeiinipärinät on saatu aikaiseksi! 😀 Pärinätehtaaksi valitsimme Plantation House -kahvifarmin. Kahvitilan omistaja on aussimies Tim, joka on asunut Kolumbiassa toistakymmentä vuotta, ja jonka kahvitila on voittanut palkintoja kestävästä kahvinviljelystä.

Matkalla Plantation Housen kahvitilalle.
Tim ei ollut ärtyisä vaikka kuvassa siltä näyttääkin 😀
Plantation Housen kahvitila.

Mie rakastan kahvia. Juon sitä aamuisin ihan tolkuttomia määriä, ja myönnän, että jos en saa aamukahvia, päivä alkaa niin huonosti, että kyseisen päivän tapahtumasarja etenee hmm, ärtyneissä merkeissä 😀 Toisaalta, en ole ronkeli – pikakahvikin käy, kunhan vain saan kahvia! Hifistelyä en ole (vielä) tosin aloittanut. En tiedä, onko se vaikuttanut, mutta koko meidän perhe on aina juonut paljon kahvia. Siksi miusta oli kerrassaan kummallista, kun tapasin Jukan ja tämä ilmoitti, ettei juo kahvia ollenkaan, eikä edes omista kahvinkeitintä. Voitte olla varmoja, minkä kapineen sen luokse raahasin ensimmäisenä 😀

Nytkin tumma paahto oli miun suosikki

Kahvifarmivierailu oli hyvin antoisa! Tim kertoili farminsa historiasta ja eri kahvilajikkeista Kolumbiassa. Hän kierrätti meitä kahvifarmillaan, jossa heillä on tällä hetkellä kokeilussa hieman toisenlainen tapa saada maaperästä ravinteikkaampi kahvipensaita varten – papujen kuoret! Heillä on myös käytössä esimerkiksi auringonvalolla toimiva vedenlämmitin.

Näkymä kahvifarmille.

Kun olimme saaneet erittäin tarkan, mutta viihdyttävän luennon kahvinviljelyn kaikista vaiheista aina itse viljelystä ja sadonkorjuusta paahtamiseen, saimme lopulta maistaa kahvitilan omia kahveja! Tumma paahto oli todella hyvää ja jopa Jukka joi kupillisen tyytyväisenä 🙂

Voin vieläkin haistaa tän kuvan 🙂
Kahvipavun vaiheet alusta loppuun.

Timin ”luento” kahvinviljelystä oli erittäin perusteellinen – en ole ikinä saanut näin paljon tietoa siitä, mitä kaikkea vaaditaan herkulliseen aamukahvikupilliseeni. Välillä tuntui, että tietoa tuli jopa liikaa, mutta toisaalta sen ansiosta siulle tulee tervetullut olo; ei sellaista liukuhihnafiilistä, että siut koitetaan saada vain nopeasti farmilta ulos ja uudet asiakkaat tilalle – iso peukku tästä! Lisäksi hinta, 30 000 pesoa eli hieman alle 8 euroa per henkilö, noin kolmen tunnin vierailusta oli miun mielestä todella reilu.

Vielä kerran Brunch de Salento ja sitten Medellín!

Kyllä, Brunch de Salentosta tuli vakkaripaikka, mutta minkäs teet, kun ruoka oli siellä niin hyvää! Lisäksi henkilökunta puhuu myös englantia, ja he ovat käsittämättömän mukavia ja avuliaita! Heiltä voit kysellä menun lisäksi myös erilaisia aktiviteetteja Salentossa ja sen ulkopuolella, varata majoitusta tai kuljetusta, ja heiltä voi ostaa kätevän eväspakkauksen mukaan vaellukselle tai bussimatkalle.

Brunch de Salento ❤ Oli varmaan jo aikamoinen nälkä ilmeestä päätellen 😀

Näin mekin teimme ennen bussimatkaa Medellíniin, joka siis koittaisi seuraavaksi! Aamulla Brunchista mukaan hyvät eväät (ai että se heidän pähkinävoi-brownie! 😛 ) ja eikun bussiasemalle – varmaan maailman värikkäimmälle sellaiselle!

Salenton bussiasema.

Varmasti kaikki uskovat, että Medellín jännitti aika tavalla! Odotin sitä kuumeisesti – olisiko kaupunki niin epäilyttävä ja pelottava mitä siitä usein sanotaan, vai onko kaupungista kuoriutunut todella moderni innovatiivisuuden keskus? Kahdeksan tunnin bussimatkan päästä se selviää!

Moikka Salento! Miten ihana alku Kolumbian etapille!

Ensivaikutelma kolumbialaisista on täysin 5/5!
Lappu

Isla de la Plata oli pelkojen arvoinen – budjettiversio Galápagossaarista mykistää

Ihan ensimmäiseksi on pakko avata hieman haavoja. On kaksi kohdetta, joita mietimme jo Suomessa, että pitäisikö ne nähdä ja miten se olisi mahdollista: Patagonian alue Argentiinassa ja Galápagossaaret Ecuadorissa.

Kumpikaan ei toteutunut.

Patagonian hylkäsimme jo suunnitteluvaiheessa, sillä tarkoituksena oli lähteä ensimmäisestä kohteesta Buenos Airesista pohjoiseen päin, joten koukkaus todella kauas etelään Patagoniaan olisi tullut liian kalliiksi, ja siinä vaiheessa mietimme myös aikarajoitteita.

Vaikkei Patagoniaan päästy, Saltan maakunnassa Argentiinassa saimme nähdä jotain uskomatonta.

Galápagossaaret tulivat ajankohtaisiksi Perun Limassa pitäessämme taas yhden suunnittelupäivän. Luimme blogeja, artikkeleita ja vaikka mitä, ja vaikka kuinka pyörittelimme asiaa, tulimme tulokseen, että tämäkin visiitti tulisi aivan liian kalliiksi. Yksi blogi antoi toivoa, että reissun saarille voisi tehdä edukkaasti, mutta siltikin olisi pitänyt pulittaa 9 päivän vierailusta noin 1500 euroa. Yleensä tuon mittainen vierailu maksaa jopa 20002500 euroa. Ja nämä hinnat ovat siis per henkilö. Tarkkaa hintaa noille on mahdotonta sanoa, sillä on olemassa niin paljon erilaisia paketteja, mutta tuossa olivat löytämämme hinnat suuntaa antavasti.

Jos olisi vetänyt oikein tiukille, reissun olisi saattanut voida ehkä tehdä, mutta sitten aloimme miettimään. Nämä saaret ovat niin huikeat, että haluammeko vetää reissun niin tiukalla budjetilla, ettemme todennäköisesti voisi kaikille päiväretkille osallistua? Nämä saaret ansaitsevat sen, että siulla on kunnolla säästöjä niihin varattuna, jotta voit tämän ”Once in a lifetime” -kokemuksen kokea kerralla kunnolla.

Jos reissurahaa voisikin poimia maasta kuten kiviä…

Lisäksi tuossa vaiheessa Perun retkien jälkeen ajatus taas sellaisista ryhmämatkoista sai ihon kananlihalle – olisiko nyt energiaakaan mennä innokkaasti oppaan perässä? Ei oikein. Jukka myös sanoi, että tuonne saarille tarvitsisi sellaisen kameran ja zoomin, joita hänellä ei nyt ollut mukana ja ymmärrettävästi ketuttaisi, jos ei voisi saaren eläimistöä kunnolla kuvata. Siksi päätimme, että matkustaisimme noille saarille sitten, kun niille voisi antaa kaikkensa 🙂

Päätöksemme sai viimeisen sinetin, kun kaverimme Christina oli käynyt Galápagossaarilla juuri ennen kuin näimme Montañitassa, ja hän kertoi meille, että siellä oli satanut ja merenkäynti oli ollut suht kovaa. Nyt siellä on siis low season menossa, eivätkä puitteet uimiselle ja snorklaukselle ole ideaaliset. Tämän kuultuani minnuu ei enää harmittanut suunnitelmien muuttuminen.

Machalillan kansallispuisto oli hieman erikoinen kokemus

Puerto Lopezin kylä sijaitsee Ecuadorin rannikolla noin tunnin bussimatkan päässä Montañitasta pohjoiseen. Kylä on aika ruma, väritön ja varsinkin näin low seasonilla pilvinen ja harmaa. Myö tultiin tänne kahden asian perässä: Machalillan kansallispuisto ja Isla de la Plata -saari. Siksi varasimme tänne vain muutaman päivän aikaa.

Puerto Lopez.
Puerto Lopezin rantaraittia. Biitsi oli kyllä siisti.

Machalillan kansallispuisto oli aika erikoinen kokemus. Taksilla huristelimme puiston portille, jossa ilmoittaudutaan vartijalle (muista ottaa passi mukaan!), ja hän antaa ohjeet jatkoon. Halutessasi voit mennä suoraan ”Ecuadorin kauniimmalle rannalle” Playa Los Frailesille tai sitten tehdä niin kuin myö ja moni muu eli tehdä muutaman tunnin päivävaelluksen ja käydä tsekkaamassa kansallispuiston kaksi pienempää rantaa ennen kuin lopuksi saavut Playa Los Frailesille.

Käännyimme totta kai heti ensimmäisestä risteyksestä väärälle polulle 😀 Onneksi tajusimme kääntyä ajoissa takaisin ja oikea polku löytyi. Kansallispuistosta tekee erikoisen sen kasvillisuus, joka on niin kuiva ja karu, että se muistuttaa jotain maailmanlopun jälkeistä autiomaata.

Joskus sitä eksyy! 😀
Näköalapaikalta.
Näkymä merelle.

Kaksi rantaa ennen Los Frailesia, Playa Prieta ja Playa Turtuga, olivat täysin autioita, joten saimme käyskennellä siellä kahdestaan. Vartija oli muistuttanut meitä, ettei täällä saisi uida kovien virtausten vuoksi – merenkäynnin nähdessäni mietin, kuka hullu uisi täällä vaikka saisi!

Playa Prieta.
Playa Turtuga.

Los Frailes -biitsi oli ihan kaunis, mutta uskon, että sen kauneus tulee esille kauniilla säällä. Nyt pilvisenä päivänä siellä oli vain muutama muu meidän lisäksi, ja vaikka siellä sai uida, vain muutama oli vedessä. Ei tämä ranta kuitenkaan esimerkiksi Kaakkois-Aasian tai Karibian rannoille pärjää.

Playa Los Frailes.

Nyt vasta muistin, että pelottaa!

Isla de la Platan reissun varasimme meidän Airbnb:n isännän kautta. Koko päivän reissu kustansi 48 dollaria per henkilö, ja siihen sisältyi kaikki matkoineen, eväineen ja snorklausvarusteineen.

Puerto Lopezin AirBnb-majoitus, meidän huone näkyykin kuvassa yläoikealla.

Aamulla meidät haettiin mototaksilla satamaan, jossa odotimme noin 10 henkilön porukan kanssa venettämme. Matkan kesto Isla de la Plata -saarelle on Puerto Lopezin satamasta noin tunti ja 20 minuuttia suuntaansa. Meno- ja paluumatkalla näkisimme myös valaita! Syys-lokakuussa Ecuadorin rannikolla on täydellinen aika ryhävalaiden bongailuun.

Puerto Lopezin satama.

Vasta kun veneemme lähti liikenteeseen, muistin, kuinka paljon nämä venereissut minnuu jännittää ja ahdistaa. Miulla on pienoinen vesikammo, ja tarkoitan siis merta ja järviä ja niissä uimista, snorklausta ja niin edelleen. Näinhän ei ole aina ollut. Mie asuin Maltalla 4,5 vuotta päälle parikymppisenä, ja tuo saarivaltio on kuuluisa snorklaus- ja sukellusmestoistaan. Saarta ympäröivässä Välimeressä tuli uitua tosi paljon. Meidän firmalla ja muutenkin vapaa-ajalla oli vene- ja katamaraanireissuja tuon tuosta ja muutenkin uiminen oli ihan perusjuttuja.

Yhtenä päivänä olin uimassa tutussa paikassa, jossa olin uinut ja kalliolta hyppinyt mereen jo pari vuotta, ja tuona kertana aallot olivatkin korkeammat ja merenkäynti kovempaa. Päivän uimisen (toisessa paikassa) jälkeen miun voimat olivat jo vähissä, ja kun hyppäsin veteen ja aloin uimaan, tajusin, etten jaksakaan enää siinä aallokossa. En päässyt eteenpäin, aloin väsyä, jalat eivät liikkuneet enää ja aloin hätääntyä. Aloin hörppimään vettä liikaa kun aallot olivat sen verran korkeat. Näin toisella puolella kallioilla muutaman tyypin ja meinasin huutaa jo apua, kunnes kyllä, tyhmä pidättyvä suomalainen sisälläni ajatteli, että miten noloa (just joo) ja päätin vaan räpiköidä jollain tavalla kallion luona olevien tikkaiden luokse. Pääsin sinne lopulta ja ylös – ja istuin kauan paikoillani henkeäni haukkoen ja yrittäen koota itteni. Tämän kokemuksen jälkeen minnuu on pelottanut kaikki mereen liittyvät jutut.

Samoilla paikoilla valaita bongailemassa oli meidän lisäksi muutama muu vene.

Siksi veneessä istuminen korkeiden aaltojen lyödessä vasten miun mielestä liian pientä venettä alkoi ahdistamaan ja pelottamaan. Niin paljon, että aukasin miun vaelluskenkien nauhat siltä varalta, jos joutuisin veden varaan ja painavat kengät pitäisi saada nopeasti pois jalasta. Kaikkea sitä 😀

Kun räpylät ”on kastettu maalipurkkiin”

Pääsimme kuitenkin onnellisesti perille saarelle ja matkalla näimme tosiaan valaita! Miten upeita ne ovatkaan! Mutta eniten olin innoissani, kun näin veneestä ihan muutaman kymmenen sentin päästä merikilpikonnia! Ne sekä joukko pelikaaneja käyskentelivät rannan tuntumassa olevien kalastusveneiden luona. Aika ajoin paikalliset kalastajat heittivät pelikaaneille kalaisia makupaloja, ja oli niin hassua nähdä kun linnut koppasivat ne ensin nokkansa alaosassa olevaan ”pussiin” ennen nielaisua 😀

Kolmen valaan parvi.
Siinä yksi kuva merikilpikonnasta! Niitä oli aika hankala saada kuviin 😀
Pelikaaneja! Mikä tilannekuva!

Saarella teimme muutaman tunnin mittaisen vaelluksen, ja JES, reitillä saimme nähdä ihan lähietäisyydeltä Blue-footed booby -nimisiä lintuja eli näitä siniräpyläisiä ihanuuksia, joista mainitsin jo aiemmin! 🙂 Saarelle ei saa tulla ilman opasta, mikä on hyvä, sillä tällöin homma pysyy hanskassa niin, etteivät tyhmät turistit ole menneet lintuja häiritsemään, ja näin ne eivät ole alkaneet pelkäämään ihmisiä. Ne ovat todella tottuneita vierailijoihin, ja saimme nähdä jopa kuinka emot pitivät huolta vastasyntyneistä pienokaisista ja kuinka uusia tulokkaita haudottiin.

Blue-footed boobies! ❤
Siinä myös pienokainen.
Nämä ovat noin 8-9 kuukauden ikäisiä ja he alkavat saada jo sulkapeitettä.

Nyt on siis niiden pesimäaika, ja näitä lintuja oli täällä mielettömän paljon! Ne ovat NIIN söpöjä – vähän hölmöläisen näköisiä tosin, kun niillä on sellainen vähän hölmistyneen näköinen tuijotus 😀 Näitä lintuja voi bongata Isla de la Platan lisäksi vain Galápagossaarilla. Isla de la Platan eläimistön vuoksi sanotaankin, että se on Galápagossaarien budjettiversio.

Vasemmalla koiras, oikealla naaras. Ne on helppo erottaa räpylöiden eri sinisen sävyistä sekä silmien pupillien koosta.

Linnunpaskaa vai merirosvon aarre?

Isla de la Plata tarkoittaa ”hopeaista saarta” ja sen nimestä on oppaan mukaan kaksi teoriaa. On sanottu, että merirosvo, jonka nimeä en enää muista, on piilottanut aarteensa saarelle. Koska aarretta ei ole ikinä löydetty, ja koska se kuulostaa liikaa iltasadulta, toinen teoria kuulostaa uskottavammalta:

Saari on saanut nimensä linnunpaskasta, jota on PALJON, ja jonka ”ansiosta” saari saattaa kuulemma hohtaa hopeaisena iltaisin/öisin kirkkaan tähtitaivaan alla.

Ennen paluuta takaisin Puerto Lopeziin pysähdyimme veneellä vielä toiseen paikkaan Isla de la Platalla, ja saimme snorklailla puolen tunnin ajan. Jukka oli tästä innoissaan, ja miekin toki kävin ehkä noin 15 minuuttia katselemassa värikkäitä kaloja 🙂 Tässä paikassa aallot eivät onneksi olleet korkeat.

Snorklailu- ja evästauko.

Paluumatkalla näimme vielä muutamia valaita, mutta aallot olivat nyt myös Jukan mielestä sen verran korkeita, että odotin vain kuumeisesti, että jalkojeni alla olisi jo tukevaa maata. Vaikka saari oli melko karu, niin pelikaanien, kilpikonnien, boobiesien ja valaiden näkeminen oli niin siistiä! Sain myös hyvää harjoitusta pelkojen voittamiseen ja itseni rauhoittelemiseen.

Suunnitelmat heitettiin nurkkaan: Quito pikakelauksella ja sitten Kolumbiaan!

Puerto Lopezista otimme bussin Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon. Vielä oli siis kärsittävä noin 12 tunnin bussimatkasta täälläkin 😀 Quitossa asustelimme yhden paikallisen artistin luona – tämä AirBnb oli ehdottomasti yksi reissun omaperäisimmistä! Aaronin talo oli täynnä hänen omatekemäänsä taidetta, ja hän piti siinä myös galleriaansa/myymäläänsä.

Quiton AirBnb.

Quitossa emme käyneet kauempana, vaan kiertelimme keskustassa olevaa Centro Historicoa, missä myös tämä Airbnb-asuntomme sijaitsi. Myös Quitossa, niin kuin esimerkiksi Bolivian La Pazissakin, lähiöitä nousee kaupunkia ympäröiville kukkuloille/vuorille, ja ne rakennukset kalpenevat kauniin keskustan rinnalla.

Quiton Centro Historico.

Quitossa aloimme olla todella väsyneitä. Ehkä se johtui pitkästä bussimatkasta, ehkä siitä, että nyt alkaa olla jo reissua sen verran takana, että ei vain jaksa porhaltaa, mutta meidän oli pakko pysähtyä. Pysähdyimme miettimään, mitä nyt oikeasti halusimme tehdä. Alkuperäinen suunnitelma oli vielä vaeltaa Ecuadorissa ja käydä katsomassa muutama muu paikka Quiton lähellä.

Basílica del Voto Nacional.

Kun useamman päivän vaellus vuoristossa tuli puheeksi, Jukan kanssa katsoimme toisiamme ja molemmat myönsivät melkein yhdestä suusta, ettei nyt huvittanut ollenkaan. Olimme vain vähän aikaa sitten vaeltaneet kuukauden sisällä noin 200 kilometriä vuoristossa, ja nyt ei vain olisi paukkuja. Lisäksi sääennuste ukkosmyrskyineen ei houkuttanut.

Kun taas mietimme Kolumbiaan siirtymistä, molemmat olivat jo täysin eri fiiliksellä. Siksi päätimme heittää nurkkaan ”Mitä pitäisi (muka) tehdä” -ajatukset ja buukkasimme lennot Kolumbian Pereiraan. Seuraava postaus onkin täynnä kahvia ja maailman korkeimpia palmuja!

Reissun viimeinen maa ja viimeinen vieras valuutta edessä!
Lappu

Madventures sen jo sanoi: Ecuadorin Montañita on herkkää hedonismia

Haluan laittaa tähän hedonismin määritelmän, koska se kuulostaa niin hyvältä:

”Hedonismi on elämänfilosofian oppi, joka asettaa nautinnon tai mielihyvän keskeiseen rooliin tai tavoiteltavaksi. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan ”mikä tahansa mikä aiheuttaa mielihyvää on hyväksi”.

Lähde: Wikipedia.

En tosin tiedä, miten hyväksi se on meille ollut, että lukuisten makunautintojen vuoksi kehonkoostumus on saattanut lipsahtaa pehmeämmän puolelle, mutta tiedän ainakin mitkä muut nautinnot ovat olleet hyväksi tällä reissulla!

Nukkuminen. Muun muassa miun sisko on tuntenut miut niin pitkään, ja nähnyt miun nukkuvan lukuisissa eri olosuhteissa, joten hän voisi varmaan ensimmäisenä kertoa, että miulla ei oikeastaan ikinä ole ollut pahoja uniongelmia. Silti viimeiset pari vuotta ovat olleet sen verran rankkoja, että yöunet ovat joutuneet kärsimään kaiken keskellä. Siksi tämän viimeisen seitsemän kuukauden aikana on ollut sanoinkuvaamattoman ihanaa, että herätyskello on laitettu päälle harvoin, ja muuten on saanut elää oman rytmin mukaan. Mikä se milloinkin on. Joskus se on neljältä aamuyöllä nukkumaan ja puoliltapäivin ylös ja joskus kymmeneltä illalla nukkumaan ja seitsemältä aamulla ylös. Yleensä onneksi jälkimmäinen. (Okei, ehkä kahdeksalta tai yhdeksältä ylös :D) En kiellä sitä, mie tarvitsen paljon unta. Yhdeksän tuntia on se määrä, että olen virkeä.

Tilcara, Argentiina.

Vatuloimattomuus. En keksinyt tuota sanaa itse, mutta sitä harvoin näkee, joten haluan käyttää sitä tässä 😀 Varmasti ainakin vatuloiminen on useimmille tuttu! Sana voi tarkoittaa arpomista, sitä, ettei tiedä mitä tekisi ja on epävarma, joten ei saata tehdä mitään. MUTTA se tarkoittaa myös (ainakin miulle) asioiden turhaa vatvomista ja ylianalysointia. Uskon, että moni meistä sortuu tähän ns. yliajatteluun, myös mie. Täällä voin käsi sydämellä sanoa, että vatuloimattomuus on ollut ihana osa arkeani! Ehkä se johtuu siitä, että ihan arkisten asioiden hoitoon menee energiaa (missä täällä on lähin pesula, mistä bussi lähtee ja miten tämä sanottiinkaan espanjaksi), mutta oon huomannut, etten edes tulevaisuuden asioita ole stressannut ollenkaan. Asiat hoituvat kyllä, tavalla tai toisella. Haluan, että tämä ajattelutapa pysyy jatkossakin. Haluan tuoda vatuloimattomuuden kanssani Suomeen.

Mitä kaipaan jo Suomesta?

Kun arkiset asiat eivät väsytä. On olemassa väsymystä, jolla ei ole mitään tekemistä nukkumattomuuden kanssa. Kun kaikki on koko ajan uutta, se myös rasittaa ihan uudella tavalla. Et tiedä mistään mitään, miten asiat toimivat ja missä on mitäkin, ja varsinkin rankkojen matkustuspäivien jälkeen olet vain liian väsynyt vastaillaksesi kaikkien kioskinmyyjien kysymyksiin ollaksesi tapojen mukaisesti kohtelias. Anteeksi, en ole ämmä, olen vain ollut vuorokauden bussissa ja haluan vain peiton alle mussuttamaan näitä mandariineja. Seuraavana päivänä toki avaat Googlen ja toivot, että löydät tiedon nopeasti. Tai olet jo sen verran levännyt, että kyselet tietoja hostilta. Kaupungilla asioita hoitaessasi toivot, että kusetuksen määrä jäisi minimiin. Miten näissä hetkissä muisteleekin kaihoisasti Suomea, missä tiedän Lidlin aukioloajat, ja että bussilla X pääsen iltajumppaan Aikatalolle. Eikä salin vastaanottotiskin jannu yritä nyhtää sinulta ekstrahintaa.

Kyllä, tiesin, että totta kai tällaista se tulee olemaankin, mutta silti se aika ajoin rasittaa. Sekin on täysin fine. Osaan taas arvostaa Suomea ja rutiineja ihan eri tavalla.

Vaatteita. Mie en todellakaan ole himoshoppaaja ja ”Outfit of the day” -tyttö, joka rakastaa asustaa ja sellaista, mutta pakko sanoa, että miulla on ikävä erilaisia vaatteita! Oon vetänyt aika lailla samoissa kledjuissa seitsemän kuukautta, ja myönnän, kyllästyttää! 😀 Kaupungilla kävellessä huokailen näyteikkunoiden edessä ja haluaisin ostaa vaikka ja mitä mutta en voi! Toki muutamia juttuja olen joutunut ostamaan ihan pakosta, ja sekin aiheutti rinkkaani tukoksen. Harkitsen tällä hetkellä heittäväni kuluneet vaatteet pois ja ostavani tilalle uusia. Pitää vain ensin kurkistaa kukkaron tilanne.

El Alton markkinat La Pazissa, Boliviassa.

Pelkästään nämä listassa, koska ystävien ja perheen ikävöiminen on miulle itsestäänselvää ❤ Siis irtokarkkien lisäksi.

Pilvinen viikko hyötykäyttöön!

Montañitan ensimmäisen viikon aikana oli vain muutama aurinkoinen päivä, muutoin pilviset kelit jatkuivat seuraavalle viikolle. Oli siis erittäin hyvä idea siirtää espanjan tunnit toiselle viikolle, sillä auringossa lepäily ei ollut mahdollista.

Montañitan ranta on kaunis mutta syyskuussa usein pilvinen.

Olin lähettänyt sähköpostia Montañita Spanish School -nimiselle kielikoululle, ja kuulemma olin tervetullut seuraavana maanantaina alkaville tunneille! Uudet ryhmät aloittavat aina joka maanantai, ja suunnitelmana olisi ottaa pienryhmätunteja maanantaista perjantaihin, neljä tuntia päivässä; kaksi tuntia aamulla ja kaksi iltapäivällä.

Aamuisin keskityttäisiin kielioppiin ja iltapäivisin olisi enemmän käytännönläheistä harjoittelua ja keskustelua. Kuulosti erittäin hyvältä! Hinta olisi 170 USD + 20 USD rekisteröitymismaksu. Kirjoja ei tarvitsisi ostaa, mutta niitä saisi käyttää halutessaan. Muut materiaalit tulisivat koulun puolesta. Ryhmissä olisi maksimissaan kuusi henkilöä, kaikki samalla tasolla, mikä selvitettäisiin maanantaiaamun tasotestillä. Selvä juttu! Sunnuntaina pienessä paniikissa kertasin muistiinpanojani Bolivian Sucren espanjantunneiltani 😀

Laura kolkytvee, moi! Mihinkäs ryhmään mie kuulun…?

Tasotesti pisti miut B1-ryhmään, eli jonnekin keskitason tienoille. Innoissani riensin luokkahuoneeseen odottaen melkein kieli pitkällä mahdollisuutta tutustua uusiin tyyppeihin ja saada Bolivian yksityistuntien jälkeen harjoitella ryhmässä!

Luokassa odotti opettaja eikä ketään muuta. Aamuopettajani Paúl kertoi, että miun ryhmässä olin vain mie sekä yksi muu opiskelija, joka loisti poissaolollaan. Eli yksityistuntiteemalla jatketaan jälleen! 😀 Ei se mitään, Paúl oli todella hyvä opettaja ja sehän on vain bonusta, että saa niin intensiivistä opetusta. Varsinkin, kun ei joutunut yksityistunneista maksamaan 😉

Iltapäivien tunnit olivat raikkaassa ulkoilmassa 🙂

Viikon kuluessa näinkin toki myös miun opiskelukaverin, mutta hän oli useasti poissa, joten myös iltapäivisin Isabelin käytännöntunneilla sain olla aika lailla kahdestaan hänen kanssaan, muutamia kertoja lukuun ottamatta. En ole muuten ennen pelannut esimerkiksi Jengaa, Scrabblea tai Aliasta espanjaksi! Muutenkin koko viikon tunnit olivat todella hyvin suunniteltu ja koottu, ja opettajat olivat todella päteviä! Englantia he eivät oikein puhu, vain sanoja siellä täällä, joten opetus tapahtuu siis espanjaksi. Se toki vauhdittaa oppimista ja uskallusta puhua, ja voi sitten kysellä heiltä sanoja, joita ei muista 😀 Saat halutessasi samalla myös hyviä vinkkejä matkustamiseen Ecuadorissa!

Montañita Spanish School sijaitsee ihan keskustan vieressä olevan mäen päällä.

Kielikoulu on tosi viihtyisä rakennus päätien varrella mäen päällä, ja koulu järjestää myös kaikenlaisia aktiviteetteja, jotka toki ovat maksullisia. Myö oltiin jo päätetty, että teemme tietyt retket kahdestaan Jukan kanssa myöhemmin, joten jätin reissut itse välistä. Salsatunneille olisi muuten ollut hauska mennä, mutta he aloittivat niin perusteista, joten ihan perusaskelien opettelusta en halunnut maksaa.

Missä kaikki kolmekymppiset reissaajat on! 😀

Opiskelijat olivat aikas nuoria, ja kävi ilmi, että suurin osa olikin noin 20-vuotiaita. Yhden minnuu vanhemman opiskelijan taisin nähdä. Muutenkin reissussa, kun olemme tutustuneet muihin matkailijoihin, on tullut huomattua, että suurin osa reissaajista, jotka ovat siis pidemmällä matkalla, on 20-27-vuotiaita. Jukan kanssa olemme spekuloineet, että myö taidetaan olla juuri siinä väliinputoaja-iässä. Kun puhutaan pidemmistä matkoista, meistä nuoremmat reissaavat sekä meistä selkeästi vanhemmat, mutta suurin osa meidän ikäisistä eli kolmekymppisistä saattaa luoda uraa tai heillä voi olla perhettä eikä sapattivuosille saata olla niin mahdollisuutta. (Ja eiväthän toki kaikki halua reissata kuukausia). Mutta ei se mitään, kun heidän lapset kasvavat tai on muuten hyvä sauma, olisi huippua napata meidän kaverit kainaloon mukaan reissuun! 🙂

Voishan sitä välillä urheillakin…

Montañita on tosiaan pieni rannikkokylä Ecuadorin lounaisosassa, ja tänne tullaan rentoutumaan, bilettämään, nauttimaan elämästä. Ravintoloita on paljon, ja haluat vain mussuttaa koko ajan jotain hyvää. Aktiviteetiksi riittää hyvin riippumatossa tai rantahietikolla löhöily, ja joka paikkaan on todella lyhyt matka. Toki surffata ja uida voi niin paljon kuin sielu sietää, mutta mie en. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

Joogastudio Casa del Sol -hostellissa ❤

Välillä olisi kuitenkin hyvä pyyhkiä pitsanmurut suupielistä ja miettiä hieman fyysisempiä aktiviteetteja. Kävimme Muscle Beach -nimisellä kuntosalilla onneksi muutaman kerran sekä lenkillä (Jukka useammin :P). Mie kokeilin pitkästä aikaa joogaa, aloittelijoille suunnattua, ja se oli yllättävän kivaa! Olen itse enemmän kuntosali/spinning/BodyPump-tyyppiä, ja oon ajatellut, että semmoinen asanoissa hengittely ei ole miun juttu, mutta ai että jooga on rankkaa! Apua! Voisin kyllä mennä uudelleenkin! Toki fiilistä paransi ympäristö; upea bambumaja palmujen katveessa Tyynen valtameren loiskuttaessa taustalla… 🙂

Casa del Sol.

Päivähän riittää vatsataudista toipumiseen?

Kielikouluviikolla keskiviikkoaamuna heräsin outoon oloon – tiesin heti, ettei kaikki ole ihan kohdallaan. Kyllähän sitä jo kroppansa hyvin tuntee, sillä pian kävi selväksi, ettei tänään poistuttaisi kylpyhuoneen välittömästä läheisyydestä. Tietenkin samana aamuna sähköt katkesivat meidän uudesta naapurustosta ja tietty siis myös meidän mökistä – olimme vaihtaneet majapaikkaa viimeisiksi 10 päiväksi.

Uusi majapaikkamme Pachamar.

Uusi majapaikka oli hieman kauempana, mutta ihana mökki puutarhan keskellä, ja jonne sisälle lintujen laulu kuului kuin kaiuttimista! Tätä yhtä sähkökatkosta lukuun ottamatta kaikki toimi todella hyvin, ja Jukka varsinkin oli innoissaan loistavasta netistä, joka mahdollisti tiettyjen videopelien pelaamisen 😀

Täällä saimme oman keittiön.

Mie tyhjensin itseäni siinä koko päivän ajan, ja onneksi olin seuraavana aamuna edes joten kuten opiskelukunnossa – hyvitystä ei maksetuista tunneista saisi. Koululle nousee päätieltä suht pitkät portaat ja niiden yläpäässä meinasin tosin kokea elämäni ensimmäisen pyörtymisen. Siinä mie kökin slaavikyykyssä koulun vieressä ja pitelin päätäni samalla kun vieressä työmiehet katselivat minnuu ihmettelevästi. Mie oon ihan varma, että ne luuli miun olevan krapulassa. 😀

Perjantai-illaksi koulu järjesti Cocktail-kurssin, ja sinne mie halusin mennä vähän minglailemaan, joten onneksi vatsa tuntui olevan sen verran tasainen, että pääsin osallistumaan! Nyt osaan tehdä maan mainioita Daiquireja ja Mojitoja, ja mie vielä menin voittamaan illan Cocktail-kisan! Kukaan muu ei tajunnut yhdistellä hedelmiä drinkkiinsä paitsi mie 😛 Voitetuilla 10 dollarilla oli hyvä jatkaa porukalla iltaa minnekkäs muualle kuin Cocktail-kujalle ja Caña Grill -klubille!

Meidän drinkkimestarit työssään.

Moikka iguaanit! Myö lähdetään lintuja bongailemaan!

Montañitassa käppäilessäsi et voi olla törmäämättä iguaaneihin! Ne ovat selkeästi tämän kylän juttu – useita hostellejakin on nimetty niiden mukaan. Varsinkin kylän keskellä olevan sillan luona (sitä et voi missata) näitä iguaaneja on useita! Yksi näistä on aikamoinen jättiläinen!

Et voi myöskään olla törmäämättä gringoihin, joten jos seuraa kaipaat, hakeudu vain hostellisi yleisiin tiloihin ja kohta joku jo on sinua pyytämässä parille – niin kuin Christina meidät ja ilta päättyikin sitten vasta aamuneljältä 😀 Opin muuten loistavan uuden korttipelin, joka vetoaa sekä janoisiin että vedonlyöntiä rakastaviin pelaajiin!

Montañitassa söin reissun parasta pastaa! 😛
Tex Mex -nimisestä kadunvarsikuppilasta tuli meidän vakiomesta. Näiden burritot oli ihan jäätävän maukkaita!

Vaikka Montañitassa olisi voinut kölliä pidempäänkin, totesimme, että nyt oli taas akut ladattu niin, että voisimme mennä hetken eteenpäin. Seuraavassa postauksessa onkin luvassa Ecuadorin rannikkoa hieman pohjoisempana Puerto Lopezissa sekä se siniräpyläisten lintujen saari! Suunnitelmat reissun jatkolle myös muuttuivat täysin – miksi, mitä ja milloin? Tästä lisää pian!

En vieläkään muistanut ostaa flip flopeja,
Lappu

Vamos a la playa: matka Ecuadorin rannikolle alkaa!

24 tunnin bussimatka Perun Huarazista Mancoraan Perun pohjois-rannikolle meni oikeastaan aika kivuttomasti! Okei, hieman huijasin, sillä itse bussimatkaa teimme noin 19 tuntia – välissä oli noin 5 tunnin odottelu reissun puolivälissä Trujillossa, missä vaihdoimme bussia. Vinkki: jos matkustat Perun rannikolla, voit hyvin jättää Trujillon väliin. Täällä ei ole sinulle mitään.

Trujillon – arvasit oikein – Plaza de Armas.

Peru Hopin jälkeen kokeilimme vielä kahta eri bussiyhtiötä ja toinen niistä, Cruz del Sur, oli aivan mahtava! Näissä busseissa on omat näytöt jokaisella istuimella niin kuin lentokoneissa, joten voit viettää matkat katsellen leffoja! Miten kätevää! Lisäksi saat aterian ja juoman (voit valita halutessasi kasvisvaihtoehdon varatessasi matkaa netissä etukäteen) ja istuimet ovat tilavat ja pehmeät sekä jalkatilaakin on mukavasti. Totta kai myös vessat löytyvät. Nämä bussit taisivat nyt päihittää Peru Hopin!

Nyt kelpaa matkustaa!
Ei mitään luksusta mutta ruokaa silti! 🙂

Toisaalta, Peru Hopin reissaajat ovat yleensä häveliäitä ulkomaalaisia, jotka tajuavat kuunnella musiikkia kuulokkeista; Cruz del Surin paikalliset matkustajat eivät näköjään tätä huomaavaisuutta osaa. Ai että miten se ketuttaa kun haluat matkustaa rauhassa, ja vieressä oleva pariskunta soittaa jotain teknojumputusta (eikä edes hyvää sellaista) korvasi juuressa. Onneksi meidän lisäksi myös yksi paikallinen sai asiasta tarpeekseen ja huomautti heille, että laittaisivat musiikin pois. Tämä toimi onneksi edes muutamaksi tunniksi. En oikeasti tajua; miten kukaan voi ajatella, ettei kanssamatkustajia haittaa, jos kuuntelet musiikkia/podcastia/sarjaa tms ilman kuulokkeita? Matkustusrauha on tärkeä asia! Terveisin tässä asiassa kukkahattutäti.

Saavuimme Mancoraan ja pääsimme kämpille kätevästi Mototaksin kyydissä.

Viikkoni riippumatossa

Mancorasta olimme lukeneet, että siellä ranta on suht likainen eikä niin miellyttävä oleskelupaikka, mutta valitsimme Mancoran kohteeksi silti. Tämä rantakaupunki on suht lähellä Ecuadorin (seuraava kohdemaa) rajaa ja Mancorasta pääsisi yhdellä bussilla suoraan Ecuadorin ensimmäiseen kohdekaupunkiimme Guayaquiliin. Lisäksi halusimmekin vain mukavan lämpöisen paikan, jossa lekotella riippumatossa, joten vaikka ranta olisi paskainen, voisimme aina paeta takaisin Bungalowmme suojiin.

Cafe del Mundosta tuli vakkaripaikka – ne falafelit ja crepet! 😛
Ensimmäinen aamupala Mancorassa, Cafe del Mundo.

Minkä paikan Jukka meille löysikään! Ranskalaisen (ylläri) pariskunnan pitämä hostelli oli sopivasti vain noin 5-10 minuutin kävelymatkan päässä pääkadun hälinästä, joten se oli ihanan rauhallinen, mutta silti lähellä kaikkea – sekä rantaa että keskustaa. Hostellissa oli pariskunnan oman talon lisäksi ulkoalue uima-altaineen ja ulkokeittiöineen sekä vieraiden käyttöön tarkoitettuja bungaloweja yhteensä neljä kappaletta. Jokaisessa oli oma terassi riippumattoineen. Tämä oli ensimmäinen majoitus, jonka varasimme Booking.com-sivuston kautta, ja nyt tämä valinta kannatti! Majoitus maksoi 30 euroa yöltä eli hieman yli normaalin budjettimme, mutta täällä näin halusimme – tulisimme viettämään ”kotona” paljon aikaa. Hintaan kuului myös aamiainen (leipää, munia sekä mehua/kahvia) joten se oli hyvä bonus!

Mancoran koti.

Mancoran kuusi päivää menivätkin aika lailla kotona riippumatossa hengaillessa ja rannalla köllötellessä – taisin mie käydä vähän ranta-asuostoksilla yhtenä päivänä 🙂 Sää oli mahtava! Aamuisin tai aamupäivisin saattoi olla pilvistä, mutta viimeistään puoliltapäivin aurinko alkoi paistaa aina iltapäivään asti.

Uima-altaan luona oli tällainen koristus.

Mancoran ranta ei ollutkaan likainen! (Tosin tie sinne oli). Siellä oli ihan mukava viettää päivää; voit joko vuokrata rantatuolin tai ”maksaa sen” menemällä jonkun baarin omalle alueelle nauttimaan muutaman juoman, millä kustannat rantatuolin ja -varjon. Mancorassa voit kyllä surffata tai opetella sellaista, jos haluat, sillä aallot ovat täällä ilmeisesti ihanteelliset siihen hommaan ja opettajia riittää. Bilettäjille löytyy myös Loki-hostelli bileineen (teemabileitä ilmeisesti aikas usein ellei päivittäin).

Jos haluatkin lähteä, mototaksilla pääset halvalla 😀
Ranta oli siistimpi kuin ajattelimme.

Viimeisenä päivänä Perussa kapusimme läheiselle majakalle katsomaan näkymiä kauas merelle sekä kaupunkiin. Oli hassua ajatella, että edelleen olimme Perussa, sillä tätä maata kuvastavat aina niin vahvasti vuoristot ja temppelinäkymät. Nyt horisontissa näkyi surffareita ja Tyyni valtameri ja pehmeää hiekkaa. Vaikka Perusta jäikin eniten mieleen juuri ne vuoristot ja vaellukset, oli hauska nähdä myös erilaista, rannikkoista Perua, jossa ei kiirettä ja kylmyyttä tunneta. Siksi piipahdus myös rannikkoseudulla oli hyvä idea; jos olisin Perussa käynyt vain Cuscossa, tuntuu, että kokemus Perusta olisi jäänyt varsin vajavaiseksi.

Cuba Libre ❤
Majakka on Mancoran ainoa näköalapaikka.
Mancoran kaupunkia. Seuraavana päivänä Ecuadoriin.

Aika sanoa hyvästit – nämä kannattaa pitää mielessä Perussa ja Boliviassa reissatessa

Yksi yhtenäinen kokemus ja fiilis Perusta kyllä jäi, ihan sama olinko Cuscossa, Arequipassa, Paracasissa vai Mancorassa – täällä paikalliset tosiaan ovat syntyneet myymään sinulle mitä vain. Myyntitaktiikasta voidaan olla montaa eri mieltä; pidättyväiselle suomalaiselle heidän tuputtava taktiikkansa on kauhistus ja ärsytys. Tämä oli myös asia, joka erotti muutoin niin samankaltaiset Perun ja Bolivian toisistaan – Boliviassa ei tuputeta sinulle mitään vaan lähinnä tuntuu, ettei myyjiä voisi vähempää kiinnostaa 😀

Mutta ruoka. Ruoka on Perussa todella hyvää!

Ovatko nämä laamoja vai alpakoita? Perun ja/tai Bolivian reissun jälkeen (toivottavasti) tiedät! 😀

Perussa ja Boliviassa on totta kai eroavaisuuksia, mutta suurella mittakaavalla ne ovat todella samankaltaisia. Siksi päätin niputtaa ne yhteen, kun aloin miettimään, että haluan kirjoittaa muutamista jutuista, jotka jäivät mieleen näistä maista:

  • Pidä aina omaa vessapaperia mukanasi. Varsinkin Boliviassa! Vaikka ravintola, bussiasema tai jopa hostelli tarjoaa sinulle palvelujaan, vessapaperi ei kuulu kattaukseen.
  • Vessapaperi AINA vessaroskikseen. Tästä sanotaan niin usein, että jos tiputat paperin vahingossa pönttöön, tunnet itsesi rikolliseksi.
  • Bolivian edes pitkänmatkan busseissa ei ole vessoja. Älä siis lounasta pitkän bussimatkan tauon aikana paikalliskuppiloissa, sillä saatat joutua jäämään paikan saniteettitiloihin pidemmäksikin aikaa.
  • Isoihin marketteihin ei saa ottaa reppua mukaan; aulassa on tiski, jonne reppu viedään säilöön lokeroon ja saat avaimen mukaasi.
  • Halvat ja herkulliset välipalat! Bolivia: Salteña, Peru: Empanada.
  • Paikalliset eivät oikein halaile eikä kättele. Toisin kuin Argentiinassa, jossa esimerkiksi asuntosi isäntä/emäntä käy päälle kuin yleinen syyttäjä, Boliviassa ja Perussa on ihan yleistä, että tavatessa ei edes kätellä, tervehditään vain sanallisesti.
  • Varsinkaan Boliviassa tarjoilija ei tule asiakkaan luokse vaan toisin päin. Fine diningit ovat varmasti asia erikseen. Nouse itse hakemaan menu, pyytämään lisää jotain tai astele tiskille maksamaan lasku. Muutoin raflareissusta tulee pitkä kuin nälkävuosi.
  • Boliviassa voit vain heilauttaa kättäsi päästäksesi bussin kyytiin jos et ole ostanut lippua etukäteen, ja Perussa heille kelpaa se, että näytät puhelimesta kuvankaappaukset netistä ostetuista lipuista; jes, nyt ei tarvitse tulostella toisin kuin Argentiinassa ja Chilessä! (vieläkin ärsyttää :D)
  • Lakkoja on paljon; varsinkin jos olet tiukalla aikataululla, kannattaa näistä ottaa selvää.
  • Pieni tehtävä reissun ajaksi: opettele erottamaan laama, alpakka ja vicuña toisistaan!
  • Kokalehdet! Kokeile eri muodoissa varsinkin vaelluksilla korkeuspahoinvointioireisiin. Muista, että ne ovat paikallisille pyhä asia.
  • Tippaamista ei harrasteta Boliviassa mutta Perussa kylläkin joissain määrin (esim. oppaille vapaaehtoisesti). Bussien ”laukkumiehille” ei jätetä tippiä toisin kuin Argentiinassa, jossa se melkein revitään lompakostasi.
  • Perulaiset ovat todella ylpeitä perunoistaan, joita on monta tuhatta lajiketta. Olisiko tässä yksi ruokahaaste?
  • Älä lähde Perusta ennen kuin olet juonut oman osasi Pisco Soureista 😀
  • Lopuksi: Boliviassa se makea popcorn. Tunnistat ne niiden valtavasta koosta. ❤ ❤ ❤
Cevicheä ei Perusta myöskään pidä unohtaa 🙂

Ecuador edessä – Sash! soimaan ja kohti maan bilepääkaupunkia!

Rajanylitys Perusta Ecuadoriin ei ollut niin läpihuutojuttu kuten esimerkiksi Bolivian ja Perun rajalla, mutta suht helppo kuitenkin. Yhteensä hommaan meni noin tunti, ja sen aikaa bussi odotti kiltisti nurkan takana – pidä vain varasi, ettei se lähde ennen sinua! Näin kävi meidän bussin kanssa, kun se lähti ennen kuin viimeinen matkustaja oli tullut kyytiin. Onneksi muut matkustajat tajusivat tämän ja bussi kääntyi takaisin hakemaan viimeisen matkustajan pois kuleksimasta.

Rajalla huomasimme muuten, kuinka paljon porukkaa majaili rajanylityspaikalla. Kokonaisia perheitä saattoi olla leiriytyneinä patjoineen, vaatekasoineen ja eväineen – lapset nukkuivat peittojen alla ja muutama äiti imetti. Paikalla oli myös muun muassa Punainen Risti ja ilmaisia vesipisteitä. Mietimme, että liittyikö tämä tämänhetkiseen Venezuelan kriisiin – hostimme Tiia oli Huarazissa kertonut meille, että kuulemma Ecuador on lähettänyt Venezuelan pakolaisia pois maasta Peruun; maksanut heille jopa bussin pois Ecuadorista Perun puolelle.

Matkalla Ecuadorin Guayaquiliin yhdeksi yöksi. Huono kännykkäkuva bussin ikkunasta. Maisemana ihmisten roskaamisen tulos.

Ensimmäinen varsinainen kohteemme Ecuadorissa olisi Montañita – Ecuadorin bilepääkaupunki ja leppoisa rantakohde, jossa viettäisimme aluksi ainakin viikon. Ennen Montañitaa kävimme viettämässä yhden yön Guayaquilissa, jonne bussi meidät vei. Guayaquilista lähdimme heti seuraavana päivänä bussilla Montañitaan rannikolle, ja matka kesti vain noin kolme tuntia!

Olimme innoissamme Ecuadorin tulevista suht lyhyistä välimatkoista. Olimme kirjaimellisesti matkustaneet koko Perun halki bussilla, ja alkoi olla mitta aika täynnä bussimatkoja. Lupaan, etten enää ikinä valita Suomessa Helsingin ja Joensuun välisestä matka-ajasta! 😀 Lisäksi oli tosi jees, että Ecuadorissa valuutta on Yhdysvaltain dollari, joten valuutan kääntö päässä euroiksi on nyt hetken hieman helpompaa 🙂

Guayaquilissa näimme ja kuulimme aamulla puistokaraokea!

Montañitassa rohkeat surffaavat ja kaikki bilettävät

Saavuimme kaupunkiin sopivasti perjantaina, mutta tämä ilta pitäisi vain levätä, sen verran intensiiviset päivät olivat takana. Lisäksi pyykkivuori odotti pesulaa ja uuden majapaikan jääkaappi täydennystä. Olimme varanneet Airbnb:stä viikoksi huoneen Casa Roja -nimisestä hostellista, joka oli nimensä mukaisesti punainen. Suurella pihalla oli uima-allas ja ulkokeittiö, joita sai luonnollisesti käyttää. Löytyi sieltä myös biljaripöytä ja riippumattoja usean henkilön tarpeiksi.

Casa Roja.

Omistajan koirat juoksentelivat pihalla, ja auta armias jos et katsonut ympärillesi avatessasi pihan porttia – nämä juoksivat heti ulos eikä niitä ihan helpolla sieltä saanut takaisin pihaan. Taitaa se koirien kouluttamattomuus olla yleistä täälläkin…

Suoraan takapihalta oli pääsy rannalle, mikä oli talon paras puoli! Myös sen sijainti oli huippu; keskustasta käveli tänne noin 10 minuuttia, mikä oli tälle pikkukylälle sinänsä paljon, että suurin melu jäi taakse mutta tosiaan sen verran lyhyt matka, että kävellen pääset kaikkialle.

Montañitan rantaa.

Montañita on vain noin tuhannen asukkaan pieni rannikkokylä maan lounaisosassa, ja kylä pyörii lähinnä turismilla ja varsinkin surffauksella; tänne tullaan surffaamaan päivisin ja bilettämään iltaisin. Kuulemma täällä aallot ovat sellaiset, ettei kokeneillekaan tule tylsää ja aloittelijat saavat ainakin haastetta! Mie tiesin heti, että surffaus ei oo miun juttu, mutta silti kun astuin bussista ulos, joku kylän fiiliksessä pisti miettimään, että täällä voisi hetken pidempään viihtyäkin!

Montañitan keskustasta.

Cocktail-kujan voisi lanseerata Suomenkin kesäkaduille!

Seuraavana iltana olisi päästävä ulos! Satuin kyselemään kaverimme Christinan kuulumisia ja kuinkas kävikään – Christina oli juuri itsekin saapunut Montañitaan! Lähdimme siis lauantaina hänen ja hänen kahden kaverinsa kanssa ulos – ensimmäisenä kutsuisi Cocktail Alley!

Cocktail Alley on Montañitan kuuluisin bilekatu, joka päivisin on ihan rauhallinen katu, jonka varrella on ravintoloita ja myyntikojuja, mutta joka varsinkin viikonloppuiltaisin muuttuu baarikaduksi, jonka vierustalle kadun molemmin puolin tuodaan puisia kojuja, joiden taakse myyjät asettuvat drinkkiaineksineen ja blendereineen valmiina sammuttamaan kaikkien sankareiden janon. Yleensä tarjous on kaksi drinkkiä viidellä tai kuudella dollarilla, ja valikoimaa on paljon. Siis voi apua, miten hyviä hedelmäisiä Daiquireja ja erilaisia Mojitoja he osaavatkaan tehdä! Kuulemma jos heität ylimääräisen dollarin, drinkistäsi tulee tuplasti vahvempi. Ottaen huomioon, miten vahvoja ne jo nyt ovat, suosittelen jättämään tippauksen välistä 😀

Cocktail Alleyn alkupäätä päivällä.
Caipirinhat pitäisi olla ruokaympyrässä! 😛

Klubeille naiset pääsevät ilmaiseksi sisään ja miehet maksavat sisäänpääsymaksun, joka esimerkiksi Poco Loco -klubille, jonne menimme, oli 10 dollaria. Kuulostaako paljolta? Ei enää sen jälkeen, kun kuulet, että saat juoda baarissa niin paljon kuin haluat! Jukalle sanottiin, että aikaa on tunti, mutta kuka siellä kelloa katsoo? Jukka sai baarista mukaansa ison mukin, johon haki meidän koko seurueelle juomaa aina mukin tyhjentyessä 😀 Kätevää ja miten hyvin se sopiikaan näin budjettimatkalle 😀

Ilta ajoi hyvin asiansa, sillä olinkin jo odottanut iltaa, jolloin pääsee tanssimaan itsensä hikiseksi – Poco Locon ”esiintyjien” korkealle ilmaan puhaltamat tulenlieskat edesauttoivat asiaa!

Poco Loco päiväsaikaan.

Montañita sai houkuteltua meidät jatkamaan oleilua täällä

Olo oli kyllä aika Poco Loco seuraavana päivänä, muttei silti yhtä paha kuin Perun Pisco Sourien jälkeen. Tämä kertonee tuosta drinkistä tarpeeksi 😀

Päätimme jatkaa visiittiämme Montañitassa niin, että olisimme täällä yhteensä 2 ja puoli viikkoa – se olisi tähänastinen ennätys, sillä niin pitkään emme ole vielä yhdessä paikassa olleet tämän reissun aikana. Mutta hyvä näin – yksi banneri päätien yllä sai miut innostumaan ja keksimään itselleni tekemistä surffauksen sijasta: mie lähtisin taas espanjan tunneille!

Kyllä myö nyt taidetaan tänne hetkeks jäädä! 🙂

Seuraavassa postauksessa Montañitan meiningit siis jatkuu muun muassa opiskelujen muodossa. Sitten meitä odottaakin huristelu pohjoisemmaksi pitkin Ecuadorin rannikkoa – sieltä löytyvät esimerkiksi kansallispuisto meren äärellä sekä saari, joka on kuuluisa sinijalkaisista (räpyläisistä?) linnuistaan!

Hieman rutiineja tähän väliin,
Lappu

Huarazin viinainen vihersmoothie parantaa flunssan ja antaa energiaa kaupungin lukuisille vaelluksille

Limassa tapahtui jotain hauskaa! Jukka katseli meille Airbnb:stä majapaikkaa Huarazista, seuraavasta kohteestamme, ja äkkäsi yhdessä majoituksessa tällaisen kuvailun:

”We speak Spanish, English and Finnish”. MITÄ??

Miekin havahduin tuohon ihmettelyyn ja luimme sitten majapaikasta enemmän. Hostellia pitivät pariskunta, ja nainen oli suomalainen ja asunut Huarazissa helmikuusta asti! Pakkohan tuonne oli mennä majoittumaan! Tiia vastasikin nopeasti, että tervetuloa – olisimme heidän ensimmäiset suomalaiset vieraansa! Tämä ei tosin yllättänyt; olemme reissanneet puoli vuotta emmekä olleet nähneet vielä yhtäkään suomalaista! Missä he kaikki ovat?? Ehkä Kaakkois-Aasia on houkutellut heidät kaikki. Etelä-Amerikka on ottanut omakseen taas kaikki ranskalaiset; liekö Ranskassa on enää yhtään jäljellä? 😀

Magneettinen shakkilauta oli loistava ostos pitkille bussimatkoille!

Tiia on ensimmäinen reissun päällä kohtaamamme suomalainen, on niin hauska tavata hänet! Hauskaa on myös vihdoin nähdä, millainen Huaraz on. Tämä on virallisesti reissun viimeinen kohde, jonka tiesimme jo Suomessa haluavamme nähdä. Tämä erilaisiin vaelluksiin ja luontokohteisiin ”erikoistunut” kaupunki vaikutti ihanan rauhalliselta eikä niin turistoituneelta kuin Cusco. Tämä Perun Andeilla lepäilevä kaupunki sijaitsee noin 400 kilometriä Limasta pohjoiseen, ja kaupunki on noin 3 kilometrin korkeudessa. Akklimatisaatio eli totuttautuminen korkeuteen pitäisi taas aloittaa alusta, perhana.

Huarazissa on helppo juoda terveellisesti!

Huaraz vaikutti ensisilmäyksellä suht tavanomaiselta lattarikaupungilta – kiintiökeskuspuisto Plaza de Armas, punatiilisiä rakennuksia ja ihan jäätävä määrä apteekkeja 😀 Perussa on oikeasti enemmän apteekkeja kuin ruokakauppoja! Kuitenkin yksi ihanan raikas tuulahdus oli kaupunkia ympäröivät maisemat; lumihuippuiset vuoret Cordillera Blanca -vuorijonosta näkyivät tänne asti ja tuli todella fiilis, että sinne on pian päästävä! Kaupungilla kulkiessa on helppo huomata, että tämä kaupunki on luotu ulkoilmaihmisille – vaellusreissujen järjestäjiä on joka nurkalla, samoin kuin vaeltamiseen ja vuorikiipeilyyn erikoistuneita liikkeitäkin.

Uuteen kaupunkiin tutustuminen kannattaa aina aloittaa kaljalla! 😀
Huarazin keskustaa.
Plaza de Armas.

Tiian ja Antonion (hänen perulaisen miehensä) hostelli Hospedaje Rubencito on ihan kivenheiton päässä pääkadulta. Tiia otti meidät vastaan, ja siinä menikin muutama hetki rupatellessa! He kutsuivat meidät seuraavaksi illaksi muutamalle lasilliselle paikalliseen, jossa kuulemma tarjoiltaisiin Huarazin erikoisuutta; yrttistä terveysjuomaa, jota terästettäisiin aimo tujauksella viinaa. Varsinainen flunssankarkottaja kuulemma, minkä toki uskon! Tottahan toki sitä pitäisi päästä testaamaan! Kurkkuakin vähän aristaa sopivasti.

Näkymä meidän huoneen ikkunasta. Sauna näkyvissä! 🙂

Kyseisen juoman alkoholi on nimeltään Chuchuhuasi. Kokeilimme kahta erilaista juomaa, ja toisessa niistä oli muun muassa myös Maca-jauhetta – Suomestakin saatavaa superfoodia, joka kotipuolessa ei ole sieltä halvimmasta päästä, ja jota täältä saa ilmeisesti pilkkahintaan. Tämä Mixto Maca -juoma ei ollut niin hyvää kuin se toinen, jonka nimen unohdin. Se oli todella hyvää, vaikka visuaalisesti aika epäilyttävä 😀

Luontaistuotteet on täällä kova juttu. Kuvassa myös tuoppi, johon juoma kaadetaan.
Juomat ovat myös todella edukkaita; kallein 3 solea eli 80 senttiä!

Kulmakuppila, jonne menimme, oli tupaten täynnä paikallisia, eikä istumapaikkoja riittänyt. Mutta ei se mitään! Antonio haki meille juomat ja siinä sitten kadunvarressa niitä lipittelimme ja kuuntelimme Tiian ja Antonion rakkaustarinaa, Antonion ajasta Suomessa (hän on asunut Suomessa 10 vuotta) ja heidän elämästään täällä. Tykkäsin siitä, miten rehellisesti Tiia kertoili sekä hyviä että huonoja puolia elämästä Huarazissa. Monesti tuntuu, ettei uskalleta kritisoida, ettei vaan leimaantuisi ahdaskatseiseksi rasistiksi tai muuten vain sopeutumattomaksi tolvanaksi. On vain fakta, ettei kaikki asiat aina miellytä tai kaikkea ei voi itse täysin ymmärtää.

Hypermarketissa ostoksilla käynti on statussymboli

Yksi hauska fakta Perussa, ja Etelä-Amerikassa muutenkin, on se, että mitä isompi kauppa tai supermarketti, sitä kalliimpaa siellä on ja siellä käyvät vain turistit ja varakkaat paikalliset. Kaikista halvimmat ovat Mercadot, joissa myydään ruokaa ja muita hyödykkeitä, ja joista paikalliset ostavat ruokansa. Tiia osasi kertoa, että näitäkin Mercadoja on kylässä/kaupungissa yleensä monia; ne, joissa paikalliset käyvät (kaikista halvimmat) ja ne, jotka on osin tarkoitettu myös matkailijoille, joissa on myös tuliaisia ja joissa länkkäri maksaa aina enemmän. Tämä on toki luonnollista, mutta on hyvä tietää hintataso suurin piirtein, niin osaat myös hieman tinkiä tai vaatia edes jotenkin oikeaa hintaa.

Supermarketista kalliit vaelluseväät 😀 Huomaa jäätävä määrä Snickersejä!

On hassua, että esimeriksi Suomessa tai länsimaissa muutenkin nämä isoimmat kaupat ovat yleensä ne halvimmat, ja kaikki kioskit ja huoltoasemat ja pikkukaupat ovat ne kallliit, joista ostetaan vaan pakon edessä ja hinnat ovat usein törkeät. Täällä kioskit eivät edes ole aina niin kalliit, jopa halvemmat! Toki sekin vaihtelee; isossa kaupungissa pikkukioskit voivat olla halpoja, mutta turistoituneissa kohteissa niissä hinnat on vedetty tappiin. Eli pieni katsastus kannattaa tehdä; missä ja mistä ostaa mitäkin.

Täällä paikallisessa hypermarketissa ostosten teko on siis statussymboli! Suomeen palattuani miut voi siis nähdä Prismassa ja Citymarketissa rinta rottingilla 😀

Reissun ensimmäinen kusetus: Hauskaa matkaa sinne skutsiin!

Myö ollaan säästytty kusetuksilta tähän mennessä. Ollaan oltu tosi onnekkaita, mutta toisaalta ollaan myös esimerkiksi vertailtu matkanjärjestäjiä ja katsottu suosituksia ja arvosteluja. Ja ehkä mie haluun ajatella myös, että koska mie puhun edes jotenkin espanjaa, en ole ehkä kaikkein helpoin kohde kusetukselle. Tai ehkä heistä on kivaa, että oon oppinut heidän kieltänsä ja halu kusettamiseen ei ole ollut niin suuri. Kuka tietää.

Mutta Huarazissa alkoi kyllä vituttamaan suoranaisesti, varsinkin, kun kusetus sattui Santa Cruz -vaelluksen yhteydessä, ja tätä vaellusta olimme todella odottaneet! Olimme netistä katsoneet eri matkanjärjestäjiä, ja yksi, Eco Ice Peru, vaikutti todella hyvältä. Menimme heidän toimistolleen, ja saimme kuulla, että heillä olisi vaellukselle kaksi vaihtoehtoa: halvempi ja kalliimpi. Molempiin kuuluisi oppaan lisäksi varusteet (teltta ja makuupussit ja -alustat) mutta kalliimmassa versiossa olisi enemmän ja parempaa ruokaa. Toki päätimme sitten ottaa halvemman version (mukaan vain lisää snäksejä) ja teimme jo alustavan varauksen; työntekijä toisi meille meidän vuokraamat vaellussauvat ja ylimääräisen makuualustan vielä samana iltapäivänä.

Kun työntekijä lopulta toi varusteet meille, luojan kiitos Jukalla alkoi hälytyskellot soida, kun alkoi olla epäselvää, oliko reissu heidän järjestämänsä. Jukka sitten vaati saada tietää, kuka matkanjärjestäjä olisi, ja mies sitten sanoi lopulta, että Galaxia Expeditions. Onneksi hostellimme netti ulottui kadulle asti, joten samalla kun mie tutkin varusteita, Jukka luki kyseisen matkanjärjestäjän arvosteluja ja vastaan tuli seuraavaa:

-NIGHTMARE! DON’T GO!
-AVOID THIS COMPANY!
-STAY AS FAR AWAY AS YOU CAN

Sanomattakin oli selvää, että peruimme matkan. Ymmärrämme toki, että jos on vähemmän lähtijöitä, porukoita saatetaan yhdistää, mutta matkanjärjestäjän on kerrottava tämä selkeästi. Mutta siis, tämä ei ollut se varsinainen kusetus.

Siinä sitten mietimme, että mitäs nyt. Jukka listasi viisi kaupungin parasta matkanjärjestäjää ja lähdimme näitä kiertelemään samana päivänä. Toisen kohdalla tärppäsi, ja yritys, Huayhuash Adventures, vaikutti todella pätevältä – meille matkan myynyt työntekijä puhui todella hyvää englantia, ja me varmistimme häneltä, että seuraavana aamuna lähtevä vaellus EI MISSÄÄN NIMESSÄ olisi Galaxia Expeditions. Olimme tarpeeksi lukeneet tuosta yrityksestä, emmekä halunneet tukea sitä. Mies varmisti asian pomoltaan, ja hintakin oli hyvä, joten buukkasimme ja maksoimme vaelluksen siltä istumalta. Lähtö olisi seuraavana aamuna viiden aikaan. Nyt vain pakkaamaan!

Pakkauslistaa avuksi.

Minnuu jännitti; tämä olisi ensimmäinen vaellus, jonka yöt nukkuisimme teltassa! Tämä Santa Cruz -vaellus olisi siis 4 päivää ja 3 yötä, ja kulkisi Huascaran-kansallispuistossa Cordillera Blanca -vuorijonon maisemissa. Päivärepun lisäksi mukaan saisi ottaa yhden kassin aasin selkään. Ostimme Mercadosta muutamalla eurolla kätevät ”muovipussit” – vetoketjulliset kestokassin tyyliset kassit, joihin aasinhaju ei toivottavasti tarttuisi niin tujakasti kuin kangasreppuun 😀

Tulevaa reittiä kartalla.

Seuraavana aamuna meitä tultiin hakemaan, ja meidän noin 10 henkilön vaellusporukka matkasi minivanissa kohti vuoristoa. Ensimmäisen päivän ajomatka oli aika pitkä – ajoimme noin 4-5 tuntia ja yhdessä vaiheessa ylös vuoriston rinnettä, joka oli sen verran jyrkkä, että auto sammui kerran eikä lähtenyt käyntiin vasta kun poistuimme kaikki ulos autosta 😀 Itse vaellus alkoi pari tuntia myöhemmin pienestä kylästä, jossa siis tämä kusetus meille paljastui.

Tämä vuoristojärvi oli upea!
Reitti ylös vuorenrinnettä oli todella kiemurteleva!

Aloin ensin ihmettelemään, kun opas oli todella töykeä ja ammattitaidoton, eikä vastannut kysymyksiini, vaikka kysyin sekä englanniksi että espanjaksi. Katsoi vaan maahan. Hän ei koko aamuna edes esitellyt itseään, ei kertonut vaelluksen tai edes ensimmäisen päivän aikatauluista, reitistä tai mistään – täysin perusasioita, joita oppaalta voi odottaa. Jukalle tyyppi antoi ihan ihmeellisiä ”tietoja” matkan jatkumisesta (jotka olivat lopulta täysin vääriä/virheellisiä) ja koko homma vaikutti todella oudosti ja epäammattimaisesti järjestetyltä. Sitten iski katse oppaan takin alta paljastuvaan T-paitaan ja muutamaan putkikassiin: Galaxia Expeditions.

No voihan v*ttu.

Tajusimme, että meidät oli lähetetty Galaxian matkaan. Vitutus iski armottomana, ja emme voineet muuta kuin lähteä muiden mukana vaeltamaan. Puhuimme, että on vain pakko yrittää unohtaa tämä ja nauttia maisemista. Pääsisimme toimistolle antamaan ”hieman” palautetta palattuamme Huaraziin. Onneksi liikunnalla ja luonnossa kulkemisella on se ihana vaikutus, että se piristää vaikka mikä olisi.

Vihdoin päästiin kävelyosuudelle!

Kuuma keitto kaunistaa ajatukset

Santa Cruzin ensimmäisen päivän vaellus oli vain nelisen tuntia ja suht tasaista maata. Sen verran oppaamme sai suutaan auki, että tämä olisi koko vaelluksen helpoin päivä. Koko iltapäivä mentiinkin tasaisella maalla – tämä olikin hyvä, sillä saisimme kaikki hieman lämmiteltyä seuraavaa päivää varten, joka taas olisi rankin. Tämänkin kertoi oppaan sijasta Jukka, joka oli onneksi lukenut hieman enemmän vaelluksesta etukäteen. Mie hölmönä olin jättänyt liikaa oppaan tietojen varaan.

Ennen tällaisia vaelluksia, joissa mentäisiin korkealle, kannattaa totuttautua korkeaan ilmanalaan vähintään muutaman päivän ajan, jopa pidempään jos siltä tuntuu. Aiemmin meillä ei ollut mitään ongelmaa kun olimme vuoristoissa niin pitkään, mutta nyt kun merenpinnan tasolla oleilua oli takana noin viikko, kroppamme lähti taas näihin vuoristohommiin ihan alusta. Siksi seuraavan päivän nousu 4750 metriin jännitti, muttei yhtään samalla tavalla kuin ennen koko reissun ensimmäistä vaellusta.

Ensimmäisen yön leiri pystytettiin joen varrelle pienen metsikön viereen, ja täältä oli hulppea maisema horisontissa kohoavaan vuorijonoon. Saimme onneksi hyvän teltan, ja koska oli talvi eli kuiva kausi, sadettakaan ei ollut odotettavissa. Onneksi kaverimme Chistina oli antanut vinkin ylimääräisen makuualustan vuokraamisesta, koska pelkkä yksi ei olisi riittänyt, sen verran ohuita ne olivat.

Ensimmäisen yön leiri.

Onneksi ruoat sentään yllättivät iloisesti! Olin Galaxian arvostelujen perusteella odottanut paria sämpylää koko päivän aikana (ruuistakin oli muutama jäätävä kokemus) mutta illallinen oli maittava. Perulaiseen tyyliin aluksi keittoa (yleensä joko kvinoa- tai pastakeittoa) ja sen lisäksi pääruoka, joka oli riisiä ja siinä hieman kastiketta, kasviksia ja kanaa. Siihen kyytipojaksi Coca-teetä, jota ei tosin uskaltanut liikaa hörppiä, ettei tarvitsisi puskassa juosta pitkin yötä. Vaellustyyliin taas kello kahdeksalta nukkumaan ja viiden jälkeen olisi herätys. Miten makuupussit läpäisisivät testin ensimmäisenä yönä?

Aurinko laskee.

Satumaavaellus – riittikö kahden päivän akklimatisaatio?

Coca-teellä herättely taitaa olla Perun vaellusten oppaiden tapa, sillä niin Salkantaylla kuin täälläkin näin tapahtui, mutta ihanaa! Tämä oli ainut hetki, kun oppaamme ei minnuu ärsyttänyt hahah 😀 Miun makuupussi oli onneksi hyvä, tosin Jukan taisi olla hieman huonompi. Onneksi seuraavaksi yöksi voisi yrittää napata hyvän makuupussin uuteen leiriin saapuessa! Aamupalakin oli jees kananmunapaistoksineen – toisaalta mie oon onnellinen, kunhan vain saan kahvia!

Aurinko nousee toisena vaelluspäivänä.
Kakkospäivä oli kaikista kaunein.

Toinen päivä oli suht helppo, kunnes aloimme kunnolla nousta ylös korkeimpaan kohtaan, eli Punta Union -nimiselle huipulle. Olimme tosiaan totuttautuneet korkeaan ilmanalaan Huarazissa vain kaksi ja puoli päivää ennen Santa Cruzia, ja sen kyllä tunsi. Taukoja piti pitää useammin, ja pieni päänsärky vaivasi. Jukalle tuli myös taas vähän pahoinvointia kun pääsimme huipulle. Onneksi ei mitään vakavaa kuitenkaan.

Täälläkin piti varoa takaa kopsuttelevia aaseja ja katsella aika ajoin ympärillesi niiden varalta – voisin hyvin nähdä tilanteen, jossa äkkäät aasin vasta kun se on vierelläsi ja säikähdät niin, että horjahdat pahimmassa tapauksessa vuoren rinteeltä alas. Tätä myös pohdin, kun jotkut kuuntelevat musiikkia vaeltaessaan eivätkä katsele ympärilleen.

Tuonne kaikista korkeimpaan kohtaan olisi kiivettävä.

Nousun jälkeen jäimme ylös odottelemaan loppuja meidän ryhmästä ja kyllä – meidän opasta. Opas tuli perille joukosta viimeisenä varmaan tunnin muita jäljessä, ja aiemmin miettimämme arvailut pitivät paikkansa; oppaamme oli sairas! Hän oli selkeästi pahassa flunssassa, varmaan kuumeessa ja selkeästi huonovointinen! Porukkamme tyypit kaivelivat repuistaan hälle lääkkeitä, ja kyselivät hänen jaksamistaan.

Tässä oli kaksi vaihtoehtoa; joko opas itse oli lähtenyt vaellukselle, ettei menettäisi palkkaansa, tai firma oli pakottanut hänet töihin hänen olostaan huolimatta. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja. Tällaisella vaelluksella ryhmän pitäisi voida luottaa oppaaseen, mitä jos jotain kävisi? Viimeinenkin luotto oppaaseen rapisi siinä. Sääli ja vitutus vaihtoivat vuoroja keskenään.

Punta Unionista oli huikeat maisemat!
Lounaana kylmiä kukkakaaleja ja perunoita 😀
Laskeutuminen hieman alemmas alkaa.

Mutta ne maisemat. Ne olivat aivan mielettömät. Vasta toinen päivä ja Jukan kanssa puhuimme, että nyt Santa Cruz taisi peitota Salkantayn maisemillaan! Toisen yön leiripaikka oli vielä edellistään upeampi; keskellä laaksoa virtasi joki ja joka suuntaan katsoessasi näit erilaiset lumihuippuiset vuoret.

Toisen yön leiripaikka.

Aiemmin mainitsin muuten puskissa juoksemisen. Tosiaan, meidän missään leireissä ei ollut huussia, tai siis sellaista ”huussitelttaa” (budjettivaihtoehdon kun valitsimme hahah), joten tarpeet piti tehdä leirin läheiseen luontoon. Tulipa tässä itselleni taas uusi ja ensimmäinen kokemus! 😀 Ja koska luontoa ei sotketa, paperit kuljetetaan muovipusseissa mukana kaikki nämä päivät! 😀 Voitte uskoa, että olin onnellinen siitä, ettei mitään vatsapöpöä tullut kummallekaan! Olin onnellinen myös siitä, ettei muovipussiin tullut reikää eivätkä solmut auenneet 😀

Kävin Jukan mukana illalla kuvausreissulla 🙂 Linnunrata ❤

Upea laguuni ja kadonnut kanadalainen

Kolmantena päivänä vaellus olisi muutoin tasaisella maalla, mutta visiitti laguunille veisi meidät hieman ylemmäs – mutta onneksi vain muutama sata metriä. Kun olimme matkalla laguunille, opas kertoi kanadalaisesta miehestä, joka oli täällä kadonnut muutama vuosi sitten. Toisaalta, saman tarinan Jukkakin kertoi jo aiemmin. Tiiakin oli kertonut meille, että Huarazissa saattoi vieläkin nähdä lyhtypylväisiin kiinnitettyjä lehtisiä, joissa miestä etsittiin ja kuulemma perheen äiti oli tullut tämän vaellusreitin kävelemään ja yrittämään etsiä poikaansa. Poika oli siis vaeltanut reitin itsenäisesti ja kadonnut.

Kolmannen päivän aamun aloitus.
Eväshetki ennen laguunia.
Uskomattoman kaunis paikka.

Kolmantena päivänä kävelimme muutenkin jonkun ihme kuolemanreitin, sillä näimme samana päivänä yhteensä kolme kuolleen eläimen raatoa, kaksi lehmää ja yhden jonkun myyräntapaisen. Jukka pohdiskeli, olikohan ne jätetty Andienkondorien kaluttavaksi – nämä petolinnut herkuttelivat eläinten raadoilla.

Tiedätkö Paramount Pictures -elokuvatuotantoyhtiön? Sanotaan, että tämä vuorenhuippu on heidän logossaan. Voit tsekata ja verrata itse! 🙂

Ennen viimeisen yön leiripaikkaan saapumista kävelimme laaksossa suurten, vihertävien kivien ympäröiminä, ja tämä osio oli yksi vaelluksen hienoimmista paikoista miun mielestä. Kivet olivat vihertäviä todennäköisesti jonkinnäköisen sammaleen vuoksi, ja polku niiden välissä oli todella elokuvamainen. Meidän leiri oli juuri näiden kivien vieressä ja alueella käyskenteli aaseja sekä hevosia.

Kahtena yönä olin nukkunut hyvin, mutta viimeinen yö taisi ennustaa hieman tulevaa flunssaa, sillä olo oli kehno, miulla oli kylmä ja hengittäminen oli aika vaikeaa tukkoisen nenän vuoksi. En usko, että olin myöskään ollut kauhean hiljainen nukkuja tukossa olevan nenän vuoksi :/ Muutoin kokonaisuudessaan uni tuli luonnossa kyllä todella nopeasti ja niin kuin Salkantayllakin, niin täälläkin tuli todettua, että harvoin sitä univaikeuksista kärsii kun on ollut riittävästi ulkoilmassa 🙂

Kolmannen yön leiripaikka.

Olisiko teillä antaa palautetta?

Neljäs päivä! Flunssan oireiden vuoksi olin aika iloinen, että viimeisenä päivänä meillä oli edessä vain noin kolme tuntia vaellusta. Huono uutinen oli se, että reitti oli todella mitäänsanomaton hiekkatie ylös ja alas, varsinkin viimeinen pitkä osuus, josta eivät Jukan (eivätkä miunkaan) polvet tykänneet. Tässä vaiheessa samaa polkua tallasivat myös kymmenet muut muista vaellusryhmistä, joten tuntui kuin olisimme vain zombeina kaikki vaeltaneet eteenpäin paahtavan auringon alla maailmanloppua edeltävässä melankoliassa 😀

Neljännen päivän aamu ja ”meidän” aasi ❤
Vielä hetki!
Jee perillä!

Huaraziin palattuamme kävimme palauttamassa vaellussauvat ja makuualustan matkanjärjestäjämme toimistolle sekä antamassa ”hieman palautetta”. Mie en oikeasti ole hyvä valittamaan – mie olen just se, joka ravintolassa nyökkäilee, miten hyvää ruoka on, vaikka sain täysin väärän annoksen, joka ei niin hyvää ollutkaan, ja joka ei jaksa ”pikkuasioista” sanoa, sillä: ”olihan siinä se ja se ihan hyvää”. Mutta nyt Jukan kanssa kyllä puhuimme suumme puhtaiksi ja vaadimme hyvitystä, ronskisti aluksi kaikkia rahoja takaisin.

Hah, ihan niin kuin niitä ikinä saisimme. Mutta aina kannattaa yrittää! Ja yritykseksihän se jäi, sillä kaikenlaisten selittelyjen ja käsienheiluttelujen jälkeen saimme hyvitystä 100 solea eli 27 euroa. Maksoimme siis vaelluksista yhteensä 956 solea eli 258 euroa. Aikamme jankkasimme, kunnes päätimme, että tässä toimistossa oltiin istuttu jo aivan liian kauan, ja viimeinen lahja heille tulisi TripAdvisorin ja Google Mapsin kirjallisten arvostelujen muodossa.

Veisiköhän se paikallisten terveysjuoma flunssan lisäksi vitutuksenkin mennessään?

Ihan pian ollaan jo Ecuadorissa!

Niinhän se flunssa puski meille molemmille päälle. Ei pahasti onneksi, mutta sen verran, että pidensimme majailuamme Tiian ja Antonion luona muutamalla ekstrapäivällä, jottei bussissa tarvitsisi potea.

Huarazissa rakennetaan tiuhaan. Kaupunki kärsi mittavia vahinkoja vuoden 1970 maanjäristyksessä.

Meillä olisi nimittäin edessämme 24 tuntia eli vuorokausi matkustamista kahdessa eri bussissa, välissä viiden tunnin odottelu yhdessä kaupungissa bussin vaihdon välissä. Suunnitelmana oli nimittäin matkata seuraavaksi aivan Perun pohjoisosaan rannikolle Mancoraan. Tämä pieni rannikkokylä on lähellä (muista, lattarien ”lähellä”) Ecuadorin rajaa.

Oispa jo riippumatto…

Olisiko nyt viimein edessä reissun viimeinen pitkä bussimatka?

Bussin startatessa muistin, että unohdin hakea kulmakuppilasta sitä terveysjuomaa take away -mukiin, damn!

Nyt riippumattoon lötköttelemään!
Lappu

Gringo Trail päättyi Limaan – välissä merileijonia ja keidaskylä keskellä hiekkadyynejä

Lukuun ottamatta pientä syrjähyppyä Bolivian Santa Cruzissa juhannuksena, olimme viettäneet aikaa vuoristoissa ja korkeissa ilmanaloissa noin neljä kuukautta putkeen, kun lähdimme Arequipasta Etelä-Perusta. Rupesin miettimään, että kyllä – viimeksi olimme merenpinnan tasolla Valparaísossa, Chilessä, huhtikuun puolessa välissä.

Siksi matkalla Arequipasta Huacachinaan kyyläsin bussin ikkunasta innoissani, kun Perun rannikko ja Tyyni valtameri kuohui näköpiirissä! Muutoin näkymä oli sangen karu; hylätyn näköisiä rantakyliä, asumattomia rakennuksia ja pitkää rantaviivaa, joka oli täysin tyhjä. Johtuiko se siitä, että nyt on talvi ja ”low season” korkeine aaltoineen vai eikö bisnes täällä vain ole lähtenyt lentoon? Kuka tietää, mutta tässä vaiheessa ei haitannut, että bussi kuljetti meitä pohjoisemmaksi.

Melko huono kuva bussin ikkunasta kännykällä otettuna, mutta näyttää maiseman 🙂

Peru Hop -bussiyhtiön erikoisuutena ovat pienet ekstrat, joita tulee matkalla, jota myös ”Gringo Trailiksi” kutsutaan. Gringo Trail on siis nimitys reitille tai reiteille Latinalaisessa Amerikassa, jotka ovat suosittuja gringojen eli ulkomaalaisten keskuudessa. Varsinkin Perun Gringo Trail on todella suosittu ja kuuluisa, ja reitti kulkee pääkaupungin Liman ja Cuscon välillä. Reitin varrella ovat myös Arequipa sekä Huacachina, Nazca ja Paracas.

Lounastauko matkalla Huacachinaan.

Koska myö haluttiin Peru Hopin kyytiin, valitsimme myökin tämän reitin. Se oli näppärästi suunniteltu ja aikataulutettu ja muutamat nähtävyydet kuuluivat bussilippujen hintaan, joten mikäs siinä! Siksi Arequipasta lähdettyämme kohti Huacachinaa odotimme sitä ensimmäistä ekstraa – Nazcan linjoja eli ”Nazca lines” -viivoja, jotka ovat yksi Perun suurimmista nähtävyyksistä.

Mitä ovat Nazca-linjat?

Kukaan ei tunnu oikein tietävän 😀 Nämä suuret kuviot, jotka on kaiverrettu Nazcan autiomaahan ovat herättäneet keskusteluja ja spekulointeja jo 1920-luvulta lähtien, kun kuviot havaittiin ensimmäistä kertaa kaupallisen lentoliikenteen alettua autiomaan yli.

Näitä geometrisiä kuvioita ja eläinten kuvia on erillisinä yhteensä satoja, ja niiden on arveltu liittyvän paikallisten Nazca-kulttuurin intiaanien erilaisiin palvontamenoihin. On myös spekuloitu, etteivät tekijät olisi kotoisin meidän Maapalloltamme. Itse en kyllä tähän usko, mutta on ihmeellistä, että kuviot ovat säilyneet niin hyvin tähän päivään asti! Nazcan autiomaan maaperää on kuulemma tästä kiittäminen.

Näetkö kädet?
Panamerican-valtatie katkaisee yhden kuvion, tämä taisi olla lisko.

Peru Hop kustansi kaikille matkustajille pääsyn näköalatorniin muutamia Nazca-linjoja ihastelemaan. Onneksi paikalla ei ollut tällöin ruuhkaa ja pääsimme torniin nopeasti. Ylhäällä ei tosin saanut pitkään aikaa viettää, sillä työntekijä muisti meitä puhaltamalla kimeään pilliin, jolloin piti tajuta kavuta alas. Tornin juurella siulla on mahdollisuus ostaa elämäsi kallein kivi asiaan kuuluvalla kaiverruksella 😀

Nazcan näköalatorni.
Kiviä rinkkaan kannettaviksi? 😀

WILD F*CKING ROVER! Elämäni äänekkäin hostelli

Vaikka yleensä olemme suosineet Airbnb-asuntoja valitessamme majoitusta, Huacachinassa tämä ei ole mahdollista. Huacachina on nimittäin pienen pieni keidaskylä keskellä hiekkadyynejä Perun rannikon tuntumassa Perun lounaisosassa. Viereiseen Ica-nimiseen kaupunkiin, jonka kautta Huacachinaan pääsee, on noin viisi kilometriä.

Huacachina-kylä on muodostunut keitaan ympärille ja kylää ympäröivät kauniit hiekkadyynit. Paikkaa sanotaan myös bilekeitaaksi, sillä sen muutamien hostellien bileet voivat kuulemma yltyä legendaarisiksi, ja kun hostellien bileet päättyvät kello yhdeltä yöllä, kylän yökerho vastaanottaa juhlijat aina aamuyöhön asti. Varasimme kaksi yötä Wild Rover -bilehostellista, sillä se oli selkeästi suosituin ja koska ”Little party never hurt nobody”. Ah, kuinka väärässä olimmekaan 😀

Wild Rover -hostellihuoneemme.

Wild Rover olisi voinut olla hauska bilepaikka, jos siellä olisi ollut tanssilattia! Tällöin voit yrittää ignoorata tärykalvoja koettelevan musiikkivolyymin ja tanssia koko illan, ja se olisi ollut hauskaa ja toivottua! Mutta kun ei. Baarialue on suht pieni, allasalue suljetaan klo 21.30 joten siellä ei voi hengailla, joten mitä jää jäljelle? Pelata Beer Bongia (joka on kuitenkin koko ajan varattu), istua paikallasi ja juoda tuskaasi, kun et kuule keskustelukumppaniasi. Tätä kirjoittaessani tajuan, että I’m not in my twenties anymore hahah, mutta luojan kiitos en ole! Bileet on kivat, mutta jos vain joudun istumaan paikallani korvieni soidessa ja juomaan vain jotain tehdäkseni, enkä voi jutella kenenkään kanssa, valitsen nukkumisen.

Näin valitsimme molempina iltoina jo klo 22-23 aikaan, ja saimme ennen nukkumaan menemistä kuunnella puolen tunnin välein huoneeseen asti kuuluvaa karjuntaa: ”FREEEEE SHOOOOOTTTTSSS!!!!” ja ”WILD FUCKING ROVER!”. Toki välissä jumputtava musiikki ja kännisten teinien melu tahditti hampaidenpesua. Tämä hostelli pesi äänekkyydellään jopa Kaakkois-Aasian bilehostellit, joissa on tullut aikaa riittämikseen vietettyä aikoinaan.

Mutta onneksi tulisi seuraava päivä. Mitä Huacachinassa voi tehdä päivisin?

Kun kylän aktiviteetit rakentuvat kahden asian ympärille

Yksi asia kannattaa pitää mielessä tänne tullessa, jotta odotuksesi pysyvät realistisella tasolla: Huacachinaan tullaan vuorokaudeksi tai kahdeksi, sillä tekemistä ei paljoa ole, ja muutamassa päivässä ehdit ne muutamat aktiviteetit tekemään, nauttimaan auringosta hostellin altaalla ja hankkimaan krapulan, jos se on To do -listallasi.

Wild Roverin aamupalat oli kyllä jees!
Päivisin altaalla kyllä kelpasi makoilla! Huomaa hiekkadyynit taustalla 🙂
Juomat olivat onneksi suht edukkaita! 🙂

Peru Hopin yksi ekstra olisi ollut ilmainen kierros Pisco-tilalla maistelemassa paikallisia Piscoja, mutta myö skipattiin tämä. Toinen aktiviteetti on maksullinen Sand Buggy -ajelu viereisillä hiekkadyyneillä. Myö mentiin tälle kierrokselle, ja se oli kyllä hauskaa! Ajelu kestää muutaman tunnin ja maksaa 50 solea eli päälle 13 euroa per henkilö. Pääset näkemään auringonlaskun dyyneillä, mutta varaudu jäätävään ihmismassaan – onhan tämä kylän päänähtävyys/aktiviteetti.

Muistathan nyt varmasti tipata kuskia? 😀

Ajelu tällaisella buggylla ylös ja alas dyyneillä antaa tarvittavaa kipinää Huacachinassa hengailuun, ja jos haluat, voit hiekkalautailla dyyneillä ajelun lomassa! Miun lasketteluonnettomuus muutaman vuoden takaa kummitteli vielä mielessä, joten päätin jättäytyä tästä pois. Nämä laudat siis kuuluvat hintaan, joten siun ei tarvitse niitä erikseen vuokrata.

Yksi tytöistä varmaan kiipeämässä katolle poseeraamaan. 🙂

Parasta Huacachinassa vierailussa oli ilta, kun kävelimme Jukan kanssa kahdestaan ylös hiekkadyynejä auringonlaskua ihailemaan. Paikalla oli muutama muukin, mutta murto-osa Sand Buggy -ihmismassasta. Näkymä oli todella hieno, ja auringonlasku myös. Hiekkadyynien päältä Huacachinan keidas näkyi kokonaisuudessaan, samoin kuin tie viereiseen Ica-kaupunkiin, sekä toiselle puolelle olevaan kaupunkiin, joka näytti kyllä autiolta – Jukka sanoikin, että siitä tuli mieleen jokin maailmanlopun jälkeinen elokuva.

Huacachina.
Hiekkadyynien päältä näkyi myös toiselle puolelle hieman karumpaan kaupunkiin.
Kävely upottavassa hiekassa kävi kyllä pienestä lenkistä. Myöskään välillä naamalle tuulessa lentävä hiekka ei ollut hauskaa, mutta oli se sen arvoista 🙂
Kumpi on siun lemppari – auringonlasku vai auringonnousu?

Köyhän miehen Galapagos – Islas Ballestas

Huacachinan jälkeen olisi yhden yön pysähdys Paracas-nimisessä rannikkokaupungissa ennen Liman päätepysäkkiä. Peru Hop järjesti veneretken Paracasista Islas Ballestas -saarelle, jota myös ”Köyhän miehen Galapagokseksi” kutsutaan. Veneretki kesti muutaman tunnin ja maksoi 50 solea eli päälle 13 euroa per henkilö. Aluksi mietimme, jaksammeko lähteä veneeseen palelemaan, mutta onneksi menimme!

Meidän ”räppäävä” oppaamme (:D) ja taas jokin selittämätön kuvio yhdellä saarella matkalla Islas Ballestas -saarille.

Paracas on sen verran unelias, että täälläkin Islas Ballestas on aika lailla kaikkien suunnitelmissa, ja mahtavaa, että opas puhui sekä espanjaa että englantia, jotta saat reissusta enemmän irti. Nämä saaret, jotka sijaitsevat noin puolen tunnin venereissun päässä Paracasin rannikolta, ovat hauskat; näet pingviinejä (myö nähtiin kaksi), merileijonia (kymmenittäin!) sekä tuhansia lintuja! Vene keinuu niin lähellä saaria, että näet myös punaisia rapuja kipittelemässä kivillä. Parasta olivat kuitenkin ne merileijonat – miten söpöjä ne olivatkaan, kun porukalla köllöttelivät kivillä ja välillä muutamat uida polskuttelivat meressä 🙂

Merileijonat ❤

Ennen lähtöä Limaan käväisimme myös Peru Hopin järjestämällä ilmaisella bussireissulla Paracasin Reserva Nacional de Paracas -kansallispuistossa/suojelualueella, joka oli suht pikainen reissu; noin tunnissa kiertelimme rannikkoseutua, jossa oli kyllä jylhät maisemat kallioineen, niemineen ja meren kuohuineen. Kokonaisuudessaan Peru Hop oli järjestänyt Paracas-vierailun niin, että näet tarpeeksi, muttet joudu liikoja täällä aikaa viettämään. Kaupungin sää vaikuttaa jatkuvasti pilviseltä, ja ensivaikutelma antoi fiiliksen, ettet täältä saa muuta kuin maistuvia mereneläviä.

Reserva Nacional de Paracas.
Paracasin sataman pelottavat pelikaanit :O

Miksi pääkaupungissa pitäisi aina käydä?

Ennen kuin olimme edes astuneet Perun rajojen sisäpuolelle, olimme miettineet, aiommeko edes käydä Limassa, Perun pääkaupungissa. Tästä kaupungista emme olleet kuulleet tai lukeneet minkäänlaista hypetystä – se vain sattui olemaan Peru Hopin reitin varrella. Lisäksi sen kautta pääsisi Huarazin vuoristokaupunkiin, joka olisi seuraava kohteemme. Näistä syistä päätimme piipahtaa Limassa pitkän viikonlopun ajan.

Vasta bussissa lueskelin Peru Hopin lehtisestä Limasta jotain tietoa, ja ainoa, minkä halusin testata, oli paikallinen hyvä ravintola merenelävineen. Jukka taas halusi käydä rullaluistelemassa pitkin Liman rannikon asfalttiteitä – Lima sijaitsee siis meren rannalla, ja rannan edustalla menee pitkät asfalttitiet, joilla pääsee rullaluistelemaan hyvin.

Liman ”rantaraittia”.

En edes tajunnut, kuinka suuri kaupunki on kyseessä vasta kun sinne saavuimme. Liman suurkaupunkialueella on noin 8,8 miljoonaa asukasta, ja eri barrioita eli naapurustoja on kymmeniä. Myö saatiin hyvänhintainen Airbnb-huone Mirafloresista, joka on barrioista selkeästi siistein, ja siellä on eniten turismia; hotelleja, ravintoloita, kauppakeskuksia ja baareja. Mirafloresista kävelee rantaan vartissa, ja kaupungin kuuluisin ostoskeskus Larcomar on myös meren rannalla, tosin rakennettuna osin kallion sisään.

Larcomar-ostoskeskus on rakennettu osin kallion sisään.

Pilvisiä päiviä ja reissun kallein ateria

Asunto ja huone olivat muuten ihan jees, ainoana miinuksena se, että asunnossa tuntui ramppaavan ties mitä väkeä, ja siellä taisi asua porukkaa lähemmäs kymmenen henkeä! Tai ainakin huoneita tuntui jatkuvan joka suuntaan. Toisaalta, olimme siellä vain pitkän viikonlopun, joten ei se haitannut.

Olin Jukalle paasannut Cuscosta asti, että en suostu lähtemään Perusta ennen kuin oon saanut ostettua Alpakka-villapaidat meille molemmille 😀 Koska rinkat pursuavat jo muutenkin, en oikein ole pystynyt ostelemaan mitään (paitsi TODELLA tarvittavia lämpimiä vaatteita vuoristoon), mutta nämä villapaidat olisivat loistava muisto! Tarvitsemme niitä vielä reissussa, joten ne ovat käytännölliset, mutta samalla ne jäävät Suomeen tuliaisiksi 🙂 Löysin Indian Marketin vain puolen tunnin kävelymatkan päässä meidän asunnosta, ja sieltä sain lopulta ostettua nämä paidat! Nyt voin poistua maasta, muutaman mutkan kautta tosin 😀

Alpakkavillapaita hankittu! 🙂
Taidetta Mirafloresin Parque Central -puistossa.

Koska olimme Limassa sen talvikuukausina, sää oli suht lämmin, mutta taivas oli koko ajan pilvinen. Tällainen pilvisyys ja tietty sumu voi kestää kaikki talvikuukaudet eli kesäkuusta syys-lokakuuhun. Siksi kun kaupungissa vierailee tähän aikaan, fiilis saattaa olla aika ankea, sillä kaupunki verhoutuu harmauteen ja kosteus tekee asunnoista kylmiä nukkua.

Lima olisi kiva nähdä aurinkoisella säällä.

Piristimme itseämme juhla-aterialla viikonlopun aikana lauantaina, sillä meillä oli vuosipäivä! Huvittaa, että syksyllä reissussa tulee se hetki, että ollaan seurusteltu pidempi aika reissun päällä kuin Suomessa 🙂 Menimme syömään Piso 21 -nimiseen ravintolaan, joka oli nimensä mukaisesti rakennuksen (hotellin) 21. kerroksessa.

Meillä ei ollut varausta, mutta saimme silti pöydän ikkunan vierestä, ja näkymät olivat kehujen mukaiset! Ruoka ja palvelu olivat myös erittäin hyviä, ja kolmen ruokalajin jälkeen sieltä melkein vyöryi ulos 😀 Halusin mereneläviä, ja koska Lima on kuulemma kulinarismin keskus Latinalaisessa Amerikassa, tilasin totta kai Cevichen, Jukka samaten.

Piso 21 -ravintolan ikkunasta.

Ceviche on Perun tunnetuin ruokalaji. Perussa, varsinkin rannikolla, matkustaessasi et voi välttyä lukuisilta ravintoloilta, jotka tätä mainostavat ja jotka tarjoavat vain tätä ateriaa. Tämä limellä raakakypsytettävä kalaruoka koostuu usein kalan lisäksi muistakin merenelävistä, esimerkiksi mustekalasta ja/tai kalmarista, sekä maissista, punasipulista, korianterista ja chilistä – Ceviche voi siis olla hieman tulista. Ceviche toki vaihtelee alueiden välillä, mutta perusajatus on sama. Limen- ja sitruunanmehu on ateriassa suuressa osassa. Raakaruokailijoita, anyone? 😀

Ceviche.

Tämä Ceviche oli todella hyvää! Miun ensipuraisu Cevicheen tapahtui reissussa aiemmin Chilen San Pedro de Atacamassa, kun halusin sitä kokeilla, ja se oli suuri virhe! Älä ikinä tilaa Cevicheä keskellä autiomaata, kun meri on satojen kilometrien päässä. Vieläkin puistattaa ajatus siitä sekasotkusta, ja kiitän miun suolistobakteereja, etten saanut sieltä mitään matoa sisuksiini kiemurtelemaan.

Miun pääruoka eli päivän kalaa ja kasviksia.
Juustokakkua 😛

Peru Hop – mikä se on, paljon maksaa ja mitä se voi tarjota sinulle

Peru Hop on bussiyhtiö, jonka perustivat kourallinen länkkäreitä vuonna 2013, sillä he halusivat tuoda Perun markkinoille turvallisen ja vaihtoehtoisen tavan matkustaa Perussa. He ovat onnistuneet siinä, että bussit ovat turvallisia, moderneja ja mukavia, ja reitit ja aikataulut on suunniteltu näppärästi.

Voit ostaa netistä heidän nettisivuiltaan erilaisia reittipaketteja, ja matkustaminen tapahtuu Hop on, Hop off -tyylillä. Voit muuttaa matkapäiviäsi miten itse haluat, kunhan teet muutoksen netissä 12 tuntia ennen matkaasi. Saat siis omat tunnukset palveluun. Tämä on kätevää siksi, ettet voi aina tietää, haluatko sittenkin viettää jossain kohteessa pidemmän aikaa, tai haluatko sittenkin lähteä sieltä lipettiin niin nopeasti kuin suinkin voit. 🙂 Lisäksi voit netissä ilmoittaa oman hostellisi/majapaikkasi osoitteen, josta sinut noudetaan kyytiin. Bussissa ollessasi ilmoitat tulevan majapaikkasi osoitteen, jonne sinut viedään pikkubusseilla/takseilla. Peru Hop mainostaakin kovasti Ovelta ovelle -palveluaan, mikä tekee matkustamisesta turvallista varsinkin yksin reissaaville.

Meidän Gringo Trail päättyi siis Limaan, ja Peru Hop -bussiyhtiön matkassa teimme siis seuraavat bussimatkat:

– Copacabana, Bolivia – Cusco, Peru (rajanylitys)
– Cusco – Arequipa
– Arequipa – Nazca – Huacachina
– Huacachina – Paracas
– Paracas – Lima

Koko reitti kahdelta henkilöltä maksoi yhteensä 286 euroa eli 143 euroa per henkilö. Olimme katsoneet Perun toisen ison bussiyhtiön, Cruz del Surin, hintoja, eivätkä ne olleet niin paljon halvempia, joten valitsimme tämän. Tosiaan, Peru Hopin kaikilla reiteillä on englantia puhuva opas, jonka kautta voit myös varata majoituksia, jos et ole vielä majoitusta buukannut. Myös erilaisten aktiviteettien buukkaus onnistuu.

Peru Hopin bussi Nazcan näköalatornista kuvattuna.

Peru Hop oli kyllä hintansa väärti, ja varsinkin yksin reissaaville suosittelen sitä ehdottomasti; sen lisäksi, että se on turvallista, hyvällä lykyllä tutustut muihin matkailijoihin ja teet uusia ystäviä! Lisäksi ne pikku ekstrat ovat plussaa. Tämä sopii loistavasti silloin, kun haluat reissata vaivattomasti ja nopeasti ilman turhia säätämisiä. Tässä kohtaa reissua se sopi meillekin vallan mainiosti.

Mutta. Peru Hopin pitäisi hieman päivittää heidän sloganiaan, sillä ”Peru Hop – Don’t be a Typical Tourist!” ja ”Discover the Real Peru” ovat aivan liian harhaanjohtavia ja aikansa eläneitä. Heidän reittinsä ei voisi olla turistoituneempi, ja kaikki käyvät täsmälleen samat paikat kuin kaikki muutkin turistit – mitään Hidden Gemejä et Peru Hopin kanssa ”löydä”. Osuvammat iskulauseet olisivatkin:

”Peru Hop – Be just like all other tourists!” ja
”Peru Hop – Discover all the same places as everyone else!”

Paluu omatoimimatkailuun, por favor!

Peru Hop oli siis jees, mutta nyt alkoi mitta täyttymään matkanjärjestäjien organisoimiin retkiin ja ryhmämatkailuun. Perussa voi toki omatoimimatkailla, mutta nämä järjestetyt reissut ja retket ovat usein edullisempia kuin jos tekisit matkat itse, joten Perussa helposti päädyt järjestetyille retkille, niin kuin myökin. Ja onhan sekin totta, että koska olimme reissun ensimmäiset kuukaudet tehneet reissuja kahdestaan ja vuokranneet auton, tuossa vaiheessa halusimmekin tavata muita länkkäreitä.

Heippa taas rannikko hetkeksi!

Nyt kuitenkin halusimme taas tehdä paluun omatoimimatkailuun, varsinkin kun Gringo Trailkin päättyi sopivasti ja Lima jäi taakse. Reissun loppuosasta on vielä turha sanoa mitään, mutta lähitulevaisuudessa siinsi enää vain yksi järjestetty retki – vuoristovaellus Huarazissa, joka olisi seuraavaksi vuorossa. Takaisin siis vuoristoon! Hieman pieni haikuli iski, sillä se olisi todennäköisesti viimeinen vuoristokohteemme. Ja viimeinen kohde, jonka olimme tienneet jo Suomessa. Mitä sen jälkeen? Kaikki on avoinna!

Vielä kerran palelemaan ja haukkomaan happea,
Lappu

Skipatako Arequipa? Hyvin myyty Colca-kanjoni vastasi odotuksia vain budjetin osalta

Peru Hopin (tästä bussiyhtiöstä kirjoitan myöhemmin) kyydissä saavuimme Arequipaan Etelä-Peruun aivan liian aikaisin aamulla. Kello taisi olla puoli viisi, miun mielestä siis vielä yö. Silti tunsimme olomme onnekkaiksi, sillä:
1. Matkan aluksi meille sanottiin, että saattaisimme olla perillä jo kolmelta yöllä.
2. Meidän AirBnb-emäntä päästäisi meidät asuntoon jo aamukahdeksalta.

Siltikin meillä olisi noin kolme tuntia aikaa tapettavana tässä autiossa kaupungissa. On muuten hauska ajatus, että jos saavut uuteen kaupunkiin esimerkiksi puolen yön aikaan, olet varma, että joku uhkaava tyyppi tulee viemään kamasi istuskellessasi Plaza de Armas -aukiolla, mutta puoli viiden aikaan et koe ihmisiä samalla tavalla uhkaavina. Tai mie en ainakaan. Ehkä se muutama tunti tekee sen eron, että puoli viideltä on jo sinänsä aamu, joten miksi kukaan haluaisi mitään pahaa silloin? Tähän aikaan halutaan vain vahvaa aamukahvia. Kenties naiivisti ajateltu, mutta toisaalta, miun rinkka oli niin painava, että olisin voinut vain heilauttaa sen hyökkääjän päälle ja tyyppi olisi kaatunut maahan 😀

Arequipan keskustan Plaza de Armas -aukio aamuauringossa.

Tätä vahvaa aamukahvia ja aamupalaa metsästettiin sitten kirjaimellisesti katukoirien kanssa pitkin Arequipan historiallisen keskustan katuja. Lopulta seitsemän aikaan löytyi yksi paikka, joka aukesi tähän aikaan, ja enää olikin vain tunti aikaa kunnes pääsisimme majoitukseen. Voitte vain kuvitella sen väsymyksen ja kapisuuden, mikä meistä huokui – tässä vaiheessa miun aamukahvin hintalapussa ois voinut lukea ihan mitä tahansa.

Aamupalalla ei muita näkynyt 😀

Miksi Pisco Souria kutsutaan täällä valehtelijaksi?

Kuten on varmasti tullut jo selväksi, tanssiminen on reissun päällä ollut meille yksi tärkeä ja hauska ajanviettotapa – pääset näkemään yöelämää ja tutustumaan ihmisiin ja onhan se nyt välillä hauska käydä viihteellä, mitäpä sitä kieltämään!

Perulainen Intipalka-punaviini (Malbec) on täällä ihan suosikki, vaikkei Argentiinan Mendozan viineille vedäkään vertoja.

Arequipa ei ollut poikkeus. Christinakin ystävineen oli jäänyt tänne pidemmäksi aikaa, joten lähdimme ensimmäisenä viikonloppuna yhdessä ulos. Kyseisessä yökerhossa olisi lattariteema ja Christinan porukassa oli mukana myös muutama tanssinopettaja, joten odotin iltaa innolla! Pääsimme myös heidän kauttaan ilmaiseksi sisään ja paikka oli ihan mielettömän hieno! Ilta menikin nopeasti mutta nopeasti tuli myös selväksi, että kotona punaviinillä aloittelun olisi voinut jättää välistä 😀

Marilyn menossa mukana 😀

Pisco on Perun alkoholillinen kansallisjuoma, brandy, jota valmistetaan Perussa sen viinintuotantoalueilla. Sitä valmistetaan tislaamalla käynyttä rypälemehua alkoholiksi. Piscoa voi nauttia sellaisenaan tai esimerkiksi kokiksen kanssa, niin kuin Chilessä tehdään (Piscola), mutta täällä suosittu drinkki on Pisco Sour.

Tässä ohje: Tehosekoittimessa sekoitetaan jäätä, Piscoa, limemehua, siirappia ja munanvalkuaisia. Kaada valmis juoma lasiin, ja lopuksi kaada/asettele munanvalkuaisista muodostunut vaahto drinkin päällimmäiseksi. Vaahdon pinnalle voi ripotella muutaman pisaran jotain Angostuura-juomaa, joka pikaisen googletuksen mukaan on jotain yrttistä alkoholijuomaa. Kyse on vain muutamasta pisarasta, joten uskon, että ilmankin pärjää!

Drinkki on mielettömän hyvää mutta petollista! Meidän kanssamme juhlineet paikalliset sanoivat, että he kutsuvat juomaa valehtelijaksi, koska se maistuu niin hyvältä, että hörppäät sen hetkessä, sillä se ei myöskään aluksi tunnu missään, mutta noustessasi ylös tuolista tajuat olevasi jo humalassa. Tuleeko siulle mieleen jokin muu drinkki, jolla on tällainen vaikutus? 😀

Keksin muuten tälle drinkille juuri lempinimen: White lie, valkoinen valhe!

Hörppäsin omani aina niin nopeasti, etten kuvaa ehtinyt ottamaan, joten kuva kohteesta: theurbanlist.com

Sanomattakin on selvää, että Pisco Sour valehteli meille jälleen tuona iltana, mutta tällä kertaa mie säästyin seuraavan aamun vaikutuksilta. Jukka ei… 😀

Colca-kanjoni on ensimmäinen vaellus, jonka tehdessämme säästimme rahaa!

Perussa matkustaessa kannattaa hyödyntää Find Local Trips -sivustoa erilaisten vaellusten ja retkien löytämiseen ja buukkaamiseen. Myö käytettiin tätä Colca-kanjonin vaelluksen buukkamiseen, ja meille kävi tosi hyvä säkä; seuraavassa vaellusporukassa oli muutama paikka jäljellä ja taisimme saada retken alennushintaan, sillä maksoimme 3 päivän ja 2 yön vaelluksesta vain 50 USD per henkilö!

Vaellukseen kuuluisi englanninkielinen opas, kuljetukset, ruoat ja majoitus, joten tässähän säästää rahaa! Toki siun pitää maksaa erikseen kansallispuiston pääsymaksu, joka on 70 solea eli päälle 18 euroa per henkilö. Kannattaa varata kuitenkin käteistä mukaan, sillä näillä retkillä joudut aina maksamaan jotain pientä ylimääräistä; esimerkiksi juomavedet ja ruokajuomat eivät kuulu hintaan eivätkä välipalat. Lisäksi käytte esimerkiksi kuumissa lähteissä lillumassa, joka maksaa ekstraa. Kokonaisuudessaan reissu tuli kuitenkin edulliseksi ja oli hintansa arvoinen. Mutta lunastiko itse kanjoni odotukset?

Mikä on Colca-kanjonin titteli?

Kaikilla kohteilla tuntuu olevan jokin titteli, tai sitten se keksimällä keksitään 😀 Eihän kohde muuten saisi tarpeeksi vierailijoita ja palstatilaa Lonely Planetista.

Colca-kanjonista kirjoitan vain, että se on yksi maailman syvimmistä kanjoneista. Opas kertoi meille, että kanjonin on sanottu olevan maailman toiseksi syvin (syvin löytyy Aasiasta, totta kai), sillä sen syvyys on noin 3200 metriä, mutta opas myös mainitsi, että tästä asiasta on väitelty. Koska kanjoni sijaitsee Andien vuoristossa Andien laaksossa, on sanottu, ettei syvyyttä voida mitata oikeellisesti vuorien huipuilta vaan se pitäisi mitata maan tasolta (tai jotain vastaavaa, en muista täysin tarkasti), joten täten ”oikea” syvyys olisi vain murto-osa tuosta.

Colca-kanjoni.

Jätän tittelistä väittelyt muille, mutta oman kokemukseni voin kanjonivaelluksesta jakaa! Suoraan sanottuna kanjoni ei ollut niin upea, mitä olin kuvitellut ja lukenut, mutta kyseiset 3 päivää olivat hyviä liikunnan ja raittiin ilman kannalta. 🙂 Olimme Jukan kanssa lukeneet kanjonista hyvää ja katselleet kuvia ja netti on pullollaan ylistyksiä tästä kohteesta. Siksi odotuksemme olivat aika korkealla, vaikkei ihan Salkantayn tasolla kuitenkaan. Kun saavuimme kanjonin luo, meitä odottivat samankaltaiset karut vuoristomaisemat, joita olimme nähneet jo kuukausia, joten valitettavasti maisema ei vain päässyt meitä päräyttämään. Tässä pitää ottaa huomioon se, että tosiaan olimme jo niin paljon tällaista nähneet ja siksi kokemus oli meille tällainen. Jollekin toiselle, varsinkin jos saapuu Andeille ensimmäistä kertaa, fiilis voi olla täysin toisenlainen.

Condor’s Nest -näköalapaikalta.
Täällä pystyit bongailemaan Condoreja.

Mitä kaikkea siis teimme kolmena päivänä?

Ensimmäinen päivä alkoi jo klo 02.30 aamulla! Kyllä! Nyt tuli ennätys vaellusten alkamisajoille! Arequipassa oli meneillään lakkoilut (liittyen kaivostyöläisiin) ja siksi lähdimme näin aikaisin, jotta lakkoilijat eivät olisi vielä sulkeneet teitä. Mie nukuin edellisyönä varmaan vain kolme tuntia, enkä saanut autossa kunnon unta vaikka ajomatkaa kanjonille olikin aluksi yli kolme tuntia.

Vaikka aamupalalla (kahvia/teetä ja leipää hillolla sekä voilla) sain siis kahvia, olin silti koko ensimmäisen päivän totaalisen uupunut. Jopa Jukka hekotteli, että olin ihan zombie. Minnuu väsytti, ketutti väsymys (:D) ja ensimmäisen päivän vaellus meni selviytyessä. Reitti oli myös tylsä; pelkkää alamäkeä kivistä ja kuivaa kanjonin rinnettä porottavan auringon alla. Miun on vaikea keksiä muuta positiivista tuosta päivästä paitsi sen, että selvisin silti kompastumatta! Jukka jaksoi mennä leirissä muiden kanssa viereiselle joelle pulahtamaan, mie jaksoin vain nukkua päiväunet 😀

Kiviä piti kävellessä varoa.
Kyllä välillä hymyilyttikin! 🙂
Näitä kasvaa täällä puissa ja niiden sisällä on syötäviä, valkoisia jotain hedelmäntapaisia. Nimi ei tietty jäänyt mieleen :/
Jukka kävi joella pulahtamassa!
Ensimmäisen yön majapaikka.
Huone oli todellakin basic, mutta saatiin oma huone sentäs! 🙂 Kyllä täällä hyvin nukkui!

Seuraava päivä oli todella lyhyt; vain noin kolme tuntia vaellusta laaksossa, kunnes saavuimme laakson ”keitaalle”, eli pieneen kylään, jossa saimme majapaikassamme lötkötellä auringossa uima-altaalla ja riippumatoissa iltapäivän. Kakkospäivänä opas vei meidät myös pieneen museoon, jossa kertoili meille Perun historiasta, Inkojen uskomuksista sekä perinteistä.

Koska tällä vaelluksella on suht paljon luppoaikaa, kirja ja/tai pelikortit on hyvä ottaa mukaan! Illalla uni tuli kyllä nopeasti, onneksi, sillä viimeinen aamu alkaisi kello neljältä. Kiipeäisimme kanjonin rinnettä ylös, joka olisikin vaelluksen viimeinen fyysinen ponnistus.

Toinen päivä alkaa. Naurattaa tää kuva miusta aamukohmeessa laahustamassa eteenpäin 😀
Alhaalla laaksossa maisemat ovat vehreämmät.
Condorin sulat ovat todella pitkät! Siipien kärkiväli voi olla jopa 3 metriä.
Inkoille käärme symboloi alamaailmaa, tuonelaa, mutta pahuuden sijaan se symboloi uuden elämän alkua sekä viisautta ja tietoa.
Kattaus perulaisia perinneruokia eli mm. kvinoaa sekä erilaisia perunoita ja maisseja.
Vaaleasta maissista valmistettu alkoholipitoinen juoma, joka oli yllättävän hyvää! Maistui hieman simalta.
Ohitimme myös muutaman kylän.
Lapsilla on täällä hieman erilaiset lelut: autoja ja SIRPPI. 😀
Meidän ryhmä.
Pian perillä ”keitaalla”!
Toisen yön majapaikka.
Altaalla oli kiva lekotella.

Viimeisen aamun vaellusosio oli rankin, ja täällä saimme sentään jonkin uuden kokemuksen – vaeltamisen pilkkopimeässä! Otsalamppua tai kännykän taskulamppua ei siis sopinut unohtaa. Vaikka vaelluskunto olikin kasvanut, nousu oli rankka, sillä melkein koko reitti oli täynnä erikokoisia kiviä, jotka olivat välillä niin suuria, että lyhyemmät vaeltajat joutuvat ihan kunnolla kiipeämään. Koko reitti on siis ylösnousua ja pilkkopimeässä ensimmäiset 1,5 tuntia. Siulle tulee helposti kuuma, mutta liian vähäinen vaatetus kostautuu heti kylmän tuulen pureutuessa niskaan. Kun aamu alkaa sarastaa puoli kuuden aikaan, on helpompi mennä eteenpäin, kun ei tarvitse niin paljon keskittyä siihen mihin astuu.

Tässä näkyy päiväsaikaan reitti, joka mentäisiin ylös viimeisenä päivänä.

Huipulle saavuttaessa tulee todella kylmä! On sekuntipeliä laittaa heti enemmän vaatetta päälle, ettet saa flunssaa, jota et ihan heti tule unohtamaan, niin kuin oppaamme varoitteli. Onneksi aurinko alkoi nousta pian ja täällä on päivisin todella lämmin! Iltapäivän reissu kuumille lähteille (ennen Arequipaan paluuta) teki kyllä hyvää ja oli mahtavaa olla ensimmäisenä ryhmänä paikalla, niin saimme edes hetken nauttia rauhasta ennen suurempia ihmismassoja.

Jes! Päästiin ylös ennätysajassa!
Huipulla alkoi aurinko nousta.

Kaikkinensa reissu oli todellakin 50 dollarin väärti, mutta pakko sanoa, että jos siulla on Perussa vähemmän aikaa, voit hyvin skipata tämän. Vaellus on kuitenkin todella turistoitunut, kondorien bongauspaikalla on väkeä ihan liikaa ja näitä lintuja pääset bongailemaan Etelä-Amerikassa muutenkin. Jos kuitenkin valitset tämän, muista ottaa mukaan tarpeeksi välipaloja, sillä ruokaa annetaan siulle harvoin ja määrällisesti vähän. Vai oonko mie vaan isoruokainen? Saatan olla, sillä Jukalle määrä riitti ja miulle ei 😀

Arequipassa on muitakin vaelluskohteita ja vuoristoa (esimerkiksi Misti ja Chachani), joten jos tänne saavut ”valkoisen kaupungin” maineen perässä, suosittelen tsekkaamaan muita vaelluskohteita. Ne saattavat kyllä tosin olla paljon rankempia ja menevät korkeammalle, joten toisaalta Colca voi olla hieman rennompi vaihtoehto, jossa voit treenailla vaelluskuntoasi. Kaikkia kohteita ei vain voi sokerikuorruttaa, ja Colcasta en vain saanut makeaa mahan täydeltä.

Paluumatkalla Arequipaan pysähdyimme ihastelemaan kaukana näkyviä tulivuoria.

Heinäkuussa lompakolla käytiin tiuhaa tahtia

Viides reissukuukausi eli heinäkuu, oli ylivoimaisesti kallein kuukausi tähän mennessä! Sen toisaalta tiesimmekin, sillä Salkantay (ja miulla Death Road La Pazissa Boliviassa) veivät tuhottomasti rahaa, mutta silti Jukan alkaessa laskeskelemaan menojamme, alkoi hirvittää. Tältä lopullinen tulos sitten näytti:

Heinäkuu:

-Asuminen: 511 € (n. 18 % )
– Ruoka ja juoma (+ muut pakolliset käyttötavarat): 934 € (n. 33 %)
– Matkustus: 209 € (n. 7 %)
– Elämykset, huvittelut & kuntoilu: 1187 € (n. 42 %)


Yhteensä: 2841 €

2000 euron budjetti ylittyi siis reilusti, mutta näille seteleille saimme kyllä vastinetta! Tällaista menoa ei kuitenkaan pidä jatkaa, jottemme joudu itse backbeggareiksi laulamaan ja tanssimaan kadunvarteen 😀 Jukan kanssa muuten spekuloimme yksi kerta, mitä itse tekisimme jos joutuisimme tienaamaan rahaa kaduilla tarjoten jotain palveluita tai itse tekemiämme tuotteita. Mitä itse tekisit rahan eteen? Mikä on siun lahja maailmalle? 🙂 Mie edelleen mietin omaani hahah 😀

Onko tuo MERI! Katso merta!

Arequipassa olimme lopulta pari ekstrapäivää, sillä lakot jatkuivat vielä. Kokonaisuudessaan olimme siellä pari viikkoa (välillä Colcalla) ja chillailukaupungiksi se oli hyvä. Kaupungin historiallinen keskusta on kaunis ja valkoinen, mutta heti kun menet pari korttelia kauemmas, valkoisen kaupungin lempinimi ei enää pidä paikkaansa.

Choripan-leipä salaatilla ja IPAlla ❤
Arequipan keskusta on kyllä kaunis.

Meidän Airbnb-asunto oli ihan keskustassa rauhallisella alueella porttien takana omalla yksityisellä reviirillään, ja kaikki portit, lukuunottamatta yhtä, suljettiin illalla yhdeksän aikaan, joten siellä oli kyllä turvallinen fiilis!

Meidän asunto oli katutasossa, mutta onneksi rauhallisella alueella.
Kotikadulla oli rauhallista ja siistiä.
Meidän kadulta näkyi joko Chachani tai Misti, en muista kumpi 😀
Kaupungin keskellä virtaa joki.

Aiemmin mainitsemani Salkantayn jälkeinen alakulo hieman vaivasi, tai siis sellainen Mitäs nyt? -olo. Onneksi olikin hyvä vain lepuuttaa kroppaa vaellusten jäljiltä. Sekin piristi, kun tiesimme, että seuraavaksi näkisimme hieman Perun rannikkoa! Merta ja hiekkaa! Ei paratiisirantaa kuitenkaan, mutta vuoristojen jälkeen merenpinnan tasolle laskeutuminen innostutti hyvällä tavalla, sillä vuorossa olisi kaivattu maisemanvaihto tähän väliin.

Seuraava postaus koostuukin sitten yhteensä kolmesta kohteesta: Huacachinasta (bilettävä keidaskylä hiekkadyynien keskellä), Paracasista (unelias yhden yön pysähdys rannikolla) sekä pääkaupungista Limasta, jonne sittenkin päädyimme vastoin ihka ensimmäisiä Peru-suunnitelmia 🙂 Tämä Arequipa-Lima-väli mentäisiin siis suht nopealla aikataululla, mutta loppujen lopuksi se osoittautuikin hyväksi ideaksi.

Sinne, missä on taas helppo hengittää…
Lappu