Salkantay-vaellus Machu Picchulle – 450 dollarin ja 90 kilometrin treenileiri

Salkantay Trekking -matkatoimisto (helposti muistettava nimi indeed) oli todellakin ajatellut kaikkea. Sen lisäksi, että he kertovat sinulle kaiken tarpeellisen varusteista ja tulevasta reitistä matkaa varatessasi, he järjestävät tapaamisen tulevan vaellusporukkasi kanssa.

Edellisiltana ennen lähtöä kokoonnuimme matkanjärjestäjän toimistolle, jossa meille vielä kerrottiin reitti kokonaisuudessaan, annettiin pakkauslistaehdotus sekä vinkit pakkaamiseen ja tarvikkeisiin. Saimme myös jokainen omat putkikassit mukaan, joihin saisimme pakata 5 kilon edestä tavaraa mukaan – nämä kulkisivat hevosten mukana. Loput tavaroista kantaisimme itse rinkoissa/päivärepuissa.

Tällainen reitti sitä mentäisiin! Vaihtoehtoja on monia, myö valittiin 5 päivän vaellus.

Oppaamme Wayna vaikutti heti todella mukavalta ja asiansa osaavalta! Hän siis puhui englantia, kuten kaikki oppaat. Myös porukkamme vaikutti ensivilkaisulta hauskalta, puheliaalta ja rennolta – luojan kiitos. Tämän poppoon kanssa viettäisimme tiiviisti seuraavat viisi päivää, joten ajatuskin siitä, että joukkio olisi täynnä 18-vuotiaita kaikesta nirsoilijoita, sai ihon kananlihalle. Meidän porukka koostui miun ja Jukan lisäksi kahdesta vanhemmasta (50-60-vuotiaat) pariskunnasta (toinen kokoonpanolla britti & intialainen ja toinen pariskunta oli Irlannista) sekä yhdestä brasilialaisesta tytöstä ja brittiläisestä pojasta, 29- ja 25-vuotiaat.

Miulla ei siis ole mitään 18-vuotiaita vastaan, mutta viimeisin kokemus Salar de Uyuni -reissulta antoi sen fiiliksen, että sen ikäiset pitävät meitä kolmekymppisiä vanhoina pieruina, ja pysyvät siksi vain omassa porukassaan. Siksi tämä meidän hieman, kröhöm, varttuneempi porukka oli oikein mieluinen yllätys! Ja tämä ensivaikutelma piti todella paikkansa, siitä lisää myöhemmin!

Eli mikä tämä vaellus siis itse asiassa on?

Kyseessä on siis Salkantay-niminen vaellus, jonka loppuhuipennuksena on Machu Picchu – tämä muinainen inkakaupunki vuoristometsän keskellä 2400 metrin korkeudessa, UNESCOn maailmanperintökohde, jonka kaikki varmasti tietävät. Tunnetumpi vaellus Machu Picchulle on klassinen Inca Trail.

Miten Salkantay eroaa Inca Trailista? Ainakin siten, että Salkantayta ei tarvitse varata puolta vuotta etukäteen, ja se on edullisempi vaihtoehto. Inca Trailia varjellakseen hallitus on säädellyt matkailijoiden määrää reitillä noin 500 vaeltajaan päivässä, joten paikkoja on rajallinen määrä, vaellus on varattava aikaisin, ja on siksi kalliimpi.

Reitti on siis erilainen; Salkantay menee Salkantay-vuoren vierestä (Salkantay Pass) ja muutenkin on kuulemma luonnoltaan monimuotoisempi, kun taas Inca Trail on historiallisempi; se menee Inkojen vanhaa reittiä ja päättyy suoraan Machu Picchulle. Salkantay-vaellus päättyy Machu Picchun vieressä olevaan pikkukaupunkiin, jossa yövytään ennen seuraavan päivän Machu Picchu -vierailua. Salkantay on lisäksi pidempi vaellus noin 80-90 kilometrillään, kun taas Inca Trail on 45 kilometriä. Salkantay-vaelluksen voi tehdä myös esimerkiksi neljässä tai jopa seitsemässä päivässä; matkatoimistoilla on eri vaihtoehtoja.

Vaikka Salkantay on edullisempi, sekään ei ole mikään muutaman kympin reissu. Myö käytiin kysymässä tarjoukset viidestä matkatoimistosta ja Salkantay Trekking oli paras 450 dollarillaan kun ottaa huomioon hinta/laatusuhteen. Arvostelut olivat pelkkää ylistystä, ja tuohon hintaan kuuluivat siis kaikki: opas, majoitukset, kaikki ruuat, vedet ja välipalat, pääsyliput Machu Picchulle sekä kaikki kuljetukset (myös juna ja auto takaisin Cuscoon).

Cusco on täynnä matkatoimistoja, jotka saattavat tarjota tätä vaellusta noin 200 dollarin hintaan, mutta älä mene halpaan, se on kusetusta. Hinnan päälle tulee takuulla kaikkea ekstraa, joka ei hintaan kuulukaan, ja lopulta huomaat, että maksat saman verran kuin kalliimmat matkatoimistot, ja pahimmassa tapauksessa myös kokemus on kurjempi. Kusetetuksi tulemisen tunne ei myöskään ainakaan lämmitä vuoriston yössä.

Käytä aikaa Cuscossa matkatoimistojen vertailuun.

Hyvä muistisääntö on, että kaikki, mikä on alle 300 dollaria, on kusetusta. Machu Picchun pääsylippu ja kuljetukset edestakaisin junalla saattavat olla sen 200-300 dollaria, joten miten viiden päivän vaellus voisi olla alle tuon hinnan? Jotkut toimistot nimittäin pyytävät jopa 700 dollaria. Taas kerran, vertaile ja lue arvostelut.

Päivä 1: Cuscosta Soraypampaan ja Humantay-järvelle

Nämä aamuneljän lähdöt alkavat tulla jo selkärangasta, mutta silti ajatus parin tunnin ajomatkan päässä odottavasta aamiaisesta kahveineen auttoi jaksamaan tätä kofeiiniaddiktia. Ensimmäisen aamun aamupala ei hintaan kuulunut, mutta tästä herkullisuudesta maksoin mielelläni 20 solea eli päälle 5 euroa. Aamupalalla kannattaa tankata, sillä ensimmäisen päivän ensimmänen etappi alkoi heti ylösnousulla. Aamuisin aurinko ei onneksi vielä polta, mutta kasvot ja kaula kannattaa silti vuorata vähintään 50-volttisella aurinkorasvalla. Aurinkolasit ja päähine ovat myös must-listalla.

Ensimmäisen päivän aamupala nautittiin näissä maisemissa.
Porukalla valittiin meidän ryhmän, Familyn, nimeksi Apú! Se tarkoittaa Quechuaksi vuoriston energiaa.

Ensimmäinen päivä oli selvästi harjoittelua noin 14 kilometrillään. Vaikka ensimmäinen etappi nousuineen lämmitti reisiä mukavasti, pahalta se ei kuitenkaan tuntunut. Horisontissa siintävä Salkantay-vuoren luminen huippu oli ihan mieletön! Emme nähneet vielä tässä vaiheessa muita vaellusporukoita, vaikka meitä useampi lähtikin samana päivänä (ryhmissä on maksimissaan 14 henkeä). Uskon, että lähdöt on suunniteltu siten, ettei suuria massoja vaella koko ajan samoissa paikoissa samaan aikaan. Näin säilyy rauha ja hiljaisuus, joita luonnossa kaipaakin.

Ensimmäinen base camp: Soraypampa ja takana Salkantay-vuoren huippu!

Ennen kuin huomasinkaan, ensimmäisen yön base camp oli saavutettu! Täällä söisimme lounasta, jonka jälkeen kaikki halukkaat lähtivät ”vieressä” olevalle Humantay-järvelle tekemään iltapäiväretken. Järvelle ei toki ollut kuin muutaman kilometrin matka, mutta pelkkää ylämäkeä noin 4000 metrissä. Se se vasta pistikin hengästyttämään! Onneksi olimme vuokranneet vaellussauvat, sillä ne helpottivat kummasti. Kapuaminen oli kyllä rankka mutta ei helkkari, miten upea järvi oli! Turkoosia vettä ja taustalla luminen vuori ja kaiken yllä sininen taivas aurinkoineen… Aloin ymmärtää, miksi vuorilla vaeltaminen koukuttaa ihmisiä.

Matka Humantay-järvelle ei ollut leppoisa.
Humantay-järven kauneutta.

Olet sie ikinä haaveillut yöpyväsi niissä hotelli Kakslauttasen lasi-igluissa, joiden sisältä voit ihailla tähtitaivasta? Niin miekin. Nehän maksaa jotain monta sataa euroa yöltä! Meidän ensimmäisen yön majoituksena toimivat lasi-iglut Soraypampassa tekivät tästä haaveesta totta! Yöllä lämpötila näissä korkeuksissa laski huomattavasti, mutta vuokratut makuupussit olivat tarpeeksi lämmittävät ja sängyssä odottivat myös peitot. Näitä lasi-igluja on pariskunnille parisängyillä sekä sooloreissaajille omilla sängyillään (naisille ja miehille omansa).

Kylmähän siellä tottakai tuli, mutta tähtitaivas oli ihana! Base campissa on sähköt päällä vain kaksi tuntia iltaisin, kuudesta kahdeksaan, ja sen jälkeen kun kaikkialla on pimeää, tähtitaivas ja linnunrata näkyvät todella selkeästi. Kaukana lumiset vuoret tuntuivat hehkuvan pimeässä. Uni tuli minuuteissa.

Päivä 2: rankin ja pisin päivä sekä ”seitsemän käärmeen polku”

Tästä päivästä Wayna oli meitä eniten ”pelotellut” eli yrittänyt meitä valmistella tulevaan koitokseen. Toinen päivä olisi kaikista rankin ja pisin, sillä vaellusta tulisi yhteensä 24 kilometriä, joista ensimmäinen etappi olisi nousu ylös Salkantay-vuoren viereiselle Salkantay Pass -osiolle 4600 metriin.

Aamun aloitus. We can do it!

Onneksi seitsemän kilometrin nousu ”seitsemän käärmeen polulla” oli aika lailla heti aamulla ensimmäiseksi, sillä tässä vaiheessa voimia oli enemmän alkulämmittelyn eli noin tunnin kävelyn jälkeen (joka sekin oli ylöspäin). Vaihtoehtona käärmepolun sijasta oli jokin oikoreitti, mutta meidän ryhmä päätti, että tämä haaste oli pakko suorittaa – ei myö tänne asti tultu vetämään mutkia suoriksi! Polku on saanut nimensä sen muodosta, sillä polku oli mutkitteleva aina ylös asti. Se oli jyrkkä ja irtonaiset kivet pistivät kengät välillä luistamaan. Siun piti myös pitää varasi takaa tulevien hevosten varalta, jotka kantoivat vaeltajien putkikasseja ja ruokatarvikkeita.

Aamuisin purot olivat jäässä.
”Seitsemän käärmeen polulla”.

Vaikka aamuisin on kylmä, hiki ja kuuma tulee vaeltaessa nopeasti, joten taas kerran kirosin sitä, että olin laittanut liikaa päälle. Muun muassa paksun fleecen, jota pitäisi siis itse raahata rinkassa mukana koko päivän ajan. Mielummin siis ensimmäisen tunnin vähän hytisee kuin raahaa liikaa tavaraa mukana – päivävarusteiden lisäksi kannat nimittäin vähintään kahta litraa vettä mukanasi. Lounasaikaan vesivarastot täytetään uudelleen.

Huipulla 4600 metrissä oli voittajaolo! Tänne vaeltaminen ei ollut todellakaan mitään lastenleikkiä, ja vaikka porukkamme tykkäsi höpöttää keskenään, nousuissa olimme kaikki aika hiljaista sakkia. Myös irlantilaiset! 😀 Wayna kertoili meille inkojen rituaaleista teenjuonnin lomassa ja keskipäivän auringossa saimme nautiskella maisemista hyvällä omallatunnolla jonkin aikaa.

Jes! Pahin nousu ohi ja reitin korkeimmassa kohdassa!
Oppaamme Wayna.
Apút!

Toinen päivä oli maisemien puolesta huikein! Aloitat päiväsi lumihuippuisilta vuorilta ja huipun jälkeen, kun reitti alkaa viettää vihdoinkin alaspäin, maisemat alkavat vihertää, ja iltapäivällä olet jo viidakkomaisemissa ja lämpötila alkaa hiostavasti nousta. Iltapäivällä aloin tajuta, että itse asiassa nousut eivät olekaan se pahin juttu itselleni. Tietty ne ovat rankkoja, mutta kunhan vain pidät taukoja, jaksat kyllä, lihakset kyllä tottuvat. Pahimmat etapit olivat alasmenot, varsinkin kakkospäivänä, sillä se oli todella pitkä ja kivinen, ja polvet alkoivat huutaa armoa. Vaikka kuinka yritin käyttää vaellussauvoja hyödykseni.

Matkalla Salkantay Passilta alaspäin.

Tuntui, että iltapäivä vain jatkui ja jatkui. Kivikkoiset polut vaativat jatkuvaa huomiota ja tarkkailua, mihin astut, ja välillä huomion herpaantuessa väsymyksestä kompastelet jopa omiin jalkoihisi. Onneksi en nilkkaa kuitenkaan nyrjäyttänyt.

Lounaspaikalla silmätkin olivat jo väsyneet kirkkaasta auringosta ja päänsärky vaivasi – en enää edes tiennyt, mistä kaikesta se johtui. Loppupäivä menin vain suomalaisella sisulla ja kuin robottina vaelsin vain eteenpäin, kunnes lopulta kulman takaa paljastui meidän toisen yön leiri: viidakkokylä ja heinäkattoiset majat.

Maisemat alkoivat viimein vihertää.

Täällä pääsimme lämpimään suihkuun! Ja taas uni tuli minuuteissa. Aamulla Jukan kanssa spekuloimme, että univaikeudet normaaliarjessa taitavat vain johtua siitä, ettei ole sinä päivänä ollut tarpeeksi aktiivinen fyysisesti. Täällä en kenenkään kuullut valittavan siitä, ettei saisi heti unta. Jos joku ei saanut, se saattoi johtua siitä, että kuulemma joku ryhmä oli innostunut bissepäissään hoilaamaan Despacitoa illallisen jälkeen ja ollut liian meluisa. Mutta toisaalta, saako valittaa melusta kello kahdeksalta illalla? 😀

2. päivän leiri!

Päivä 3: vaelluksen ”lepopäivä”, kuumat lähteet ja hiprakkaiset naiset

Wayna muistutti meitä kolmannen päivän aamuna, että tänään olisi rennompi päivä. Meillä olisi vain aamupäivä vaellusta ja lounaan jälkeen olisi vapaa-aikaa: kuumilla lähteillä vierailu, jos näin haluaisimme.

Näin alkoi 3. päivä eli ns ”lepopäivä”! 😀

Kolmas päivä meni viidakkomaisemissa vaeltaessa alaspäin, mutta ei liian jyrkästi. Oli ihanan virkistävää vaeltaa lämpimässä, mutta ei kuumassa ilmastossa, sillä pysyimme suurimmalta osin metsikön suojissa. Kolmannen päivän base camp oli kylässä nimeltä Lucmabamba ja nyt olimme vain noin 2000 metrissä – eron lämpötilassa huomasi selkeästi. Meille oli selvää Jukan kanssa, että toki menisimme muiden mukana kuumille lähteille, vaikka se maksaisikin ekstraa; ajatus lämpimässä vedessä lillumisesta oli ihana rankkojen vaelluspäivien jälkeen.

Ah, mitä vehreyttä!

Cocalmayon kuumat lähteet olivat selkeästi paikallisten viikonloppukohde, sillä se oli täynnä paikallisia perheitä (Salkantay-vaeltajien lisäksi) ja koska oli lauantai, kaikki kolme allasta olivat aivan täysiä. Täällä oli myös Happy Hour, jolloin meidän porukan kypsempää osastoa edustavat naiset (ihanat Geet ja Shirley) innostuivat drinkeistä niin, että juttu alkoi käydä aika lennokkaaksi 😀 Wayna varmaan mietti, mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu 😀 Varsinkin näiden kahden pariskunnan jutut olivat sellaisia, että tuntui, kuin olisi jotain tv-ohjelmaa seurannut, mutta ai että, mie nauroin! Muutenkin näiden viiden päivän aikana sain kyllä aikamoisen nauruterapian!

Pian ollaan Lucmabamban kylässä, jossa viettäisimme kolmannen yön.
Tältä näytti kolmannen yön ”viidakkokupujen” sisällä.

Päivä 4: ainoa suunta on alaspäin – Aguas Calientes ja määränpää häämöttää!

Vaelluksen jokaisena aamuna Wayna herätti meidät kaikki viideltä aamulla kupillisella kuumaa Coca-teetä. Miten luksusta, kun Wayna aina ilmoitti, ettei meidän tarvinnut huolehtia herätyksestä ja sait vain nukahtaa, kunnes tuttu koputus herätti uuteen aamuun. Ja ne aamupalat! Ja ne lounaat ja illalliset ja tee-hetket ja välipalat! Oikeasti, miten on mahdollista lihoa tällaisella vaelluksella??!! Myö oltiin jokaisella aterialla ihan ällikällä!

Salkantay-vaellus sopii myös Foodielle! 😛

Neljännen päivän aamuna myö saatiin jopa kakkua! Jokaisella ryhmällä on aina omat kokit mukana (kyllä, kaksi kokkia per ryhmä) ja sen kyllä huomasi! Ja vaikka tiedät kyllä, että ryhmiä on monia, tämä firma osaa kyllä asiansa ja saa siulle sellaisen fiiliksen, että hyö haluaa tehdä parhaansa, että siulla on kaikki hyvin ja turvallinen olo. Ja vaikka base campeissa oli useampi ryhmä samaan aikaan, ei kuitenkaan liikaa, joten missään vaiheessa ei tullut sellaista karjalauma-fiilistä. Lisäksi tämä yritys on täysin paikallinen, ja he panostavat mahdollisimman kestävään ja ekologiseen matkailuun. Iso suositus, jos tänne päädyt!

Neljäs päivä oli vaelluksen kannalta viimeinen päivä, sillä viides päivä oli kiertelyä Machu Picchulla. Heti aamulla pääsimme vierailemaan lyhyehkösti paikallisilla kahviviljelmillä! Saimme paahtaa ja jauhaa omat aamukahvipapumme ja oli muuten vahvaa se sumppi! Neljäntenä päivänä oli luvassa jatkoa viidakkovaellukselle, ja matkalla pysähdyimme yhdelle Inkojen temppeleistä, josta pystyit itse asiassa näkemään Machu Picchulle asti. Polvet eivät niin tykänneet päivän alasmeno-osiosta, joka oli paljon jyrkempi kuin edellispäivänä – mutta onneksi oli kuiva kausi! Polku oli mutainen ja sadekaudella takuulla yksi pitkä liukumäki!

Peru on Etelä-Amerikan kolmanneksi suurin kahvin tuottajamaa Brasilian ja Kolumbian jälkeen.
Kahvipavut kerätään käsin kun ne ovat saaneet punaisen värin.
Machu Picchu on siellä jossain 🙂

Siltikin koko vaelluksen uuvuttavin osio oli viimeinen etappi kun pääsimme alas asti. Siun piti vaeltaa junaradan viertä pitkin Aguas Calientes -kylään, jossa viettäisimme viimeisen yön. Tämän etapin voit toki mennä junalla (niin kuin yksi meidän joukon pariskunnista teki) mutta se on omakustanteinen ja joudut junaa muutaman tunnin odottelemaan.

Kyse ei ollut siitä, että tämä osio olisi ollut fyysisesti rankka, jos olisit vasta lähtenyt liikkeelle, mutta kun olet lähes neljä päivää vaeltanut, alat olla aika poikki. Maisemat junaradalla ovat kyllä hienot, mutta et oikein jaksa tässä vaiheessa käännellä päätäsi, vaan helposti se menee eteenpäin tuijottamiseksi, jolloin katseesi kiinnittyy vain satoihin muihin kävelijöihin ja tienvarsi”kahviloihin”, joissa myydään ylihintaista Inca Colaa ja kinkku-juusto-sämpylöitä.

Loppu häämöttää.

Kun saavut Aguas Calientes -kylään, nauraisit, jos siulla olisi voimia siihen. En muista, koska olisin ollut näin turistirysässä. Jos Machu Picchun ilmaa voisi pullottaa, sitäkin varmaan myytäisiin täällä. Älä siis odota hurmaavaa pientä vuoristokylää, vaan ahdistavaa loukkua, jossa haluat viettää mahdollisimman vähän aikaa. Onneksi Waynalla oli meille Machu Picchun pääsyliput valmiina; enää piti vain hakea seuraavan aamun bussiliput kohteeseen ja saimme mennä illallisen kautta nukkumaan. Illallisella saimme kohottaa maljat hienolle suoritukselle ja antaa palautetta – uskon, että kaikkien lapuissa koreili täydet viisi tähteä 🙂

Aguas Calientes.

Päivä 5: mistä maksat, vaelluksesta vai Machu Picchusta?

Aamu alkaa sillä, kun siulle isketään ruskea paperipussi käteen (aamiaista, ei pahoinvointia, varten) ja menet jonottamaan bussia Machu Picchun porteille. Wayna tiesi viedä meidät jonoon juuri oikeaan aikaan; jouduimme hetken odottelemaan, mutta emme kauaa (esimerkiksi kahta tuntia, niin kuin Jukka oli jostain lukenut) ja kello oli siis tässä vaiheessa 04:45.

Olimme Machu Picchun porteilla kuuden aikaan ja ensimmäisten joukossa sisällä. Meillä olisi täällä heti aluksi hieman kiertelyä ja sitten Waynan historianluento, jonka jälkeen pitäisi jättää oppaallemme hyvästit. Pakko myöntää, että tuli hieman haikuli! Wayna oli niin sympaattinen ja huippu tyyppi, ja todella avulias.

Siinä se lopulta sitten on! 🙂

Kokonaisuudessaan aikaa Machu Picchulla on noin kuusi, seitsemän tuntia, sillä paluumatka pitäisi aloittaa viimeistään yhdeltä iltapäivällä. Voit joko ottaa bussin takaisin kylään (valmistaudu jonottamaan) tai mennä ilmaiseksi portaita, jotka ovat siis se alkuperäinen reitti ennen tien rakentamista. Näitä portaita pitkin voit siis aamulla tulla ylös bussin sijasta, mutta siun pitää lähteä liikkeelle noin neljän aikaan – älä unohda otsalamppua!

Myö skipattiin suosiolla tämä aamun porrastreeni, mutta paluumatkalla halusimme mennä ne alas. Ja onneksi mentiin! Vaikka keskipäivän aurinko antoi oman hiostavan tervehdyksensä, samoin kuin jokin öttiäinen, joka pisti minnuu reiteen, alaspäin portaat ei ollut niin huono idea, sillä sinne ei tarvinnut jonottaa 😀 Mutta pitkät ne olivat! Kauhulla katsoimme, kun jotkut kiipesivät niitä ylös keskipäivän kuumuudessa, joukossa muutama iäkäs ihminen farkuissa! Aikamoisia sissejä!

Portaat eivät olleet niin pahat alasmennessä.

Aguas Calientes -kylässä oli muutama tunti aikaa lounaalle, ennen kuin juna kuljettaisi meidät Ollantaytambo-kylään. Täältä minibussi kuljettaisi meidän ryhmän takaisin Cuscoon ja majapaikkoihimme. Lounaspaikaksi valikoimme sattumalta aivan ykkösmestan! Nimen jo unohdin, mutta siellä oli mahtavat burgerit ja paikalliset IPAt! Näiden äärellä oli hyvä miettiä, missäs sitä tulikaan just käytyä ja oliko sen arvoista.

Tulimme molemmat siihen tulokseen, että ensinnäkin, 450 dollarin hinta tästä kaikesta oli täysin jokaisen pennin väärti. Varsinkin, kun pelkän Machu Picchun vierailu maksaa monta sataa. Mietimme, että tuntuisi ehkä hieman rahan tuhlaukselta käydä pelkästään Machu Picchulla tuolla hinnalla, sillä kohde on yksi ruuhkaisimmista kohteista ikinä. Parasta kaikessa oli itse vaellus. On hassua, että Salkantaysta puhuttaessa puhutaan, että viides päivä on se pääpäivä – kohokohta. Miusta ei. Miusta pääpäiviä ovat ne neljä ensimmäistä ja Machu Picchu on sivupolku. Toki se oli kaikista näkemistäni raunioista/rauniokaupungeista hienoin, mutta sen upeus hukkuu ihmismassojen ja selfietikkujen alle.

Inkasilta. Pudotus täältä on melkoinen!

Paitsi – inkasilta ja ”Auringon portti”, Inti Punku eli Sun Gate, olivat hienoja, sillä siellä ei ollut niin paljoa porukkaa joten sait fiilistellä paikkoja enemmän omassa rauhassasi. Sieltä maisemat olivat myös paremmat. Tämä Sun Gate on muuten se paikka, jonne Inca Trail -vaeltajat saapuvat vaelluksen päätteeksi. Se fiilis, kun olet vaelluksen suorittanut ja näet Machu Picchun horisontissa, on kyllä takuulla huikea!

Onko elämää Salkantayn jälkeen?

Tähän pääsemme pureutumaan seuraavassa kohteessa, kun olemme päässeet pois Cuscon hälinästä ja asettuneet paikoillemme taas hetkeksi. Cuscon jälkeen kutsuu Arequipa Etelä-Perussa, jossa on tarkoituksena lepuuttaa polvia. Aika leppoisa suunnitelma, eikös! Kun jalat taas kantavat, vietämme 3 päivää Colca-kanjonilla testaamassa, vieläkö näistä raajoista on johonkin 😀

Voiko mikään kohde, edes tämä yksi maailman syvimmistä kanjoneista, sykähdyttää enää Salkantayn jälkeen? Se selviää seuraavassa jaksossa. Lisäksi on aika paljastaa, miten pahasti heinäkuun eli viidennen reissukuukauden budjetti meni pieleen! Voihan Peru, minkä teit!

Setelit vaan lentelee lompakosta,
Lappu

Aarre löytyikin sateenkaaren vierestä – tervetuloa Cuscoon!

Miulla on tähän mennessä todella ristiriitaisia kokemuksia rajanylityksistä Etelä-Amerikassa! Argentiinan ja Chilen rajalla nieleskelin jännitysoksua laukussani odottavien kiellettyjen listalla olevien auringonkukansiementen vuoksi – jännitystä ei helpottanut ahdistavan pieni huone, jossa me matkustajat seisoimme riveissä kuin tuomiolle menossa.

Argentiinan ja Bolivian rajalla taas sait kävellä uuteen maahan kuin huoltoasemalle – ilman mitään tarkastuksia. Tarkemmin miun reppua on syynätty, kun olen se selässäni astellut paikalliseen Prismaan.

Millainen sitten oli rajanylitys Bolivian ja Perun rajalla?

Jälkimmäinen.

Bussista ulos, jonoon ja leima passiin ja takaisin bussiin. Ilman mitään laukkujen läpivalaisuja. Missä ne auringonkukansiemenet nyt olivat??

Cuscon kanssa en lähtisi toisille treffeille

Myö saavuttiin Perun Cuscoon aamuvarhaisella, joten jouduimme odottelemaan meidän Airbnb-asuntoa monta tuntia ja siksi vaeltelemaan kaupungin kaduilla vain muutama ihminen seuranamme. Etsimme aamiaispaikkaa ja saimme maistiaisen kaupungista sen ollessa vielä nukuksissa.

Ensipuraisu Cuscosta kuudelta aamulla.

Tämä Kaakkois-Perussa sijaitseva Inkojen pääkaupunki näytti niin kauniilta, kun sen historiallinen keskusta rakennuksineen ja katedraaleineen alkoi saada valoa aamuauringon ensimmäisistä säteistä ja keskusaukio Plaza De Armas oli autiona vain tuulessa liehuvat Perun liput seuranaan. Vaikka keskustassa oli nähtävissä kansainvälisiä yrityksiä kuten Starbucks ja McDonald’s, niiden logot eivät olleet esillä alkuperäisinä, vaan tyylikkäästi pelkistettyinä mustina kirjaimina seinissä – näin keskusta näytti säilyttäneen arvokkuutensa tähän päivään asti.

Aamiaisen jälkeen kun kello alkoi lähennellä jo kymmentä, kun astuimme takaisin kadulle, näkymä oli muuttunut täysin. Turistit, katumyyjät, matkatoimistojen edustajat ynnä muut olivat heräilleet tähän tiistaihin sillä innokkuudella, ettet ihmismassoilta ja huuteluilta voinut välttyä. Minne tahansa katsoitkin, jossain joku myi jotakin ja katsekontaktin ottaminen oli pahin virhe; heti oli joku tyrkyttämässä sinulle palvelua tai tuotetta ja mietin, miten kukaan voi puhua niin nopeasti? Tuli mieleen turistirantojen juomamyyjät ”Colaaa, aquaaa, cervezaaaa, beer!” -mantroineen. Pahimpia tyrkyttäjiä olivat hierontoja tarjoavat naiset, joita parveili keskusaukion ympärillä kuin kärpäsiä ja joita oli yhtä vaikea karistaa kannoiltaan.

Okei koita itse olla nauramatta valvotun yön jälkeen 😀

Varsinkin Bolivian jälkeen, missä sait olla tällaiselta myymiseltä rauhassa, Cuscon turismi ja tyrkyttämiskulttuuri iskeytyi vasten kasvoja todella ahdistavana. Olimme Cuscossa kaksi viikkoa (joista tosin viisi päivää vaelluksella ja parina muuna päivänä muilla retkillä), ja meno jatkui samanlaisena. Onneksi meidän majoitus oli sentään parin korttelin päässä keskusaukiosta, jotta saimme edes hieman rauhaa. Olimme kuulleet ne kaksi asiaa Perusta, maittava ruoka ja innokkaat myyjät, ja toinen näistä oli nyt todistettu oikeaksi ainakin Cuscossa. Miten olisi toisen asian laita? Hyvä ruoka, parempi mieli?

Perun alkoholiton kansallisjuoma 🙂

Tanssi se ulos!

Koska kauan odottamamme Salkantay-vaellus koittaisi vasta toisella Cusco-viikolla, ensimmäiselle viikolle jätimme tilaa tanssille, kaupunkikierrokselle sekä päivävaellukselle Vinicunca-vuorelle, jota myös sateenkaarivuoreksi kutsutaan. Meidän ei erityisemmin tarvinnut miettiä korkeuteen sopeutumista ennen vaelluksia, sillä olimme oleskelleet jo kauan yli kolmessa kilometrissä, joten olimme jo hyvin totuttautuneet. Jos saavut näille korkeuksille (Cusco sijaitsee noin 3 400 metrissä) suoraan merenpinnan tasolta, on neuvottu, että kannattaa totutella vähintään muutama päivä ennen kuin suuntaat vaeltamaan.

Yöelämää ei tarvitse etsiä keskusaukiota kauempaa, ja iltaisin kadulla kulkiessasi sinulle tullaan tarjoamaan ilmaislipukkeita yökerhoihin. Myö katsottiin etukäteen, että Mama Africassa olisi salsaa ja bachataa (myös ilmaistunteja), ja sinne suuntasimme tanssimaan yhtenä iltana. Christina ystävineen olisi siellä myös! Paikka olikin tupaten täynnä ja alkuillasta dj soittikin salsaa ja bachataa, kunnes taas liian pian alkoi listahittimeininki. Ei sekään haittaisi muuten, mutta lattia oli niin tukossa, ettei siellä mahtunut oikein tanssimaan. Jos keskiviikkona olisi tällaista, millainen meininki olisi viikonloppuna?

Kävimme testaamassa myös toisen paikan aivan vierestä (jonka nimen jo unohdin), ja siellä tilaa oli enemmän. Illan aikana tutustuimme Christinan ystävien lisäksi myös Pisco Sour -nimiseen drinkkiin, jota myös Perun kansallisjuomaksi kutsutaan. Paikalliset kutsuvat tätä juomaa valehtelijaksi. Miksi? Siitä lisää myöhemmin.

Kulttuuria viidellä eurolla

FREE walking tour! Tällaisilla teksteillä koristeltuja T-paitoja ja liivejä löydät käyskentelemästä ainakin Plaza De Armas ja Plaza Kusipata (hihhihiii) -aukioilta; kyseessä on kaupunkikierroksen opas, joka todennäköisesti puhuu englantia, joten voit kysyä kierrosten aikatauluja häneltä. Voit myös katsoa aikataulut ja tapaamispaikat netistä etukäteen.

Cuscon kadut ovat todella kapeita, mutta autoja tulee silti vastaan.

Kierrokset eivät ole kuitenkaan ilmaisia, sillä kierroksen lopussa oppaalle annetaan tippi (yleensä 20 Perun solea eli päälle 5 euroa), mutta mielestäni tämä on pieni hinta kierroksesta. Ainakin meidän opas Inkan Milky Way Tours Cusco -yrityksestä oli todella hyvä (ja englanninkielinen), ja kun ottaa huomioon Cuscon erityisen aseman Perun ja Inkojen historiassa, pieni historia- ja kulttuuriannos yhteen iltapäivään oli erittäin tervetullut.

Meidän kaupunkikierroksen opas.

Inkavaltakunnan aikana Cusco toimi siis pääkaupunkina, kohtaamis- ja markkinapaikkana, johon tultiin vaihtamaan hyödykkeitä. Cuscosta keskusaukiolta lähti myös neljä päätietä jokaiseen Inkavaltakunnan silloiseen pääalueeseen: pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, joiden nimet olivat Chinchansuyu, Collasuyu, Antisuyu ja Cuntisuyu. Cuscoa sanottiin ”Maailmankaikkeuden keskipisteeksi”, sillä se oli sopivan etäisyyden päässä muista tärkeistä alueista. Inkoille kaikki tiet johtivat Cuscoon.

Mikä on Airbnb Experience?

Vaikka totuttelua korkeuksiin emme tarvinneetkaan, halusimme kokeilla vaeltamista korkeissa olosuhteissa ennen Salkantayta. On nimittäin täysin eri asia istua autossa viidessä kilometrissä kuin punnertaa rinnettä ylös reppu selässä näissä korkeuksissa ja olosuhteissa.

Ensimmäistä kertaa kokeilimme Airbnb Experience -palvelua! Jos siulla on Airbnb-tili ja sen kautta varailet majoituksia, nykyisin voit palvelun kautta osallistua myös erilaisille elämysretkille! Se voi olla vaellus, kokkauskurssi, kiipeilyä, mitä vain! Maksat sen Airbnb:ssä ja viestinvaihto tapahtuu palvelun kautta.

Buukkasimme Rainbow Mountain – eli sateenkaarivuorivaelluksen Airbnb:n kautta ja teimme nappivalinnan! Ruben-oppaamme oli saanut mahtavat arvostelut, ja tulimme lopputulokseen, että saimme paljon persoonallisemman ja autenttisemman kokemuksen, kuin jos olisimme valinneet jonkin tusinayrityksen Cuscon lukemattomista vaihtoehdoista. Airbnb on vielä aloittelija näissä ekstrapalveluissa, mutta sen asiakaspalvelu on moitteetonta ja maksaminen turvallista ja näet kaikki arvostelut.

Plaza De Armas -keskusaukion ympärillä on runsaasti matkatoimistoja.

En toki sano, että perinteisissä matkanjärjestäjissä mitään vikaa olisi (näitä myökin toki käytetään), mutta lue arvostelut huolella. Arvostelujen lukeminen ja pieni tutkiminen ja vertailu voi olla se ratkaiseva tekijä, joka joko antaa siulle unohtumattoman elämyksen nauruineen tai sen sijaan tunteen ja kokemuksen, että olet vain yksi lompakko muiden joukossa, eikä siun fiiliksestä välitetä tipan vertaa.

Rainbow Mountainilla odotti muutamakin yllätys

Rainbow Mountain on yksi pääkohde Cuscossa. Kaupunkia googlettaessa on hankalaa olla törmäämättä lukemattomiin matkatoimistoihin, jotka tätä vaelluskohdetta mainostavat. Olet takuulla nähnyt kuvan tästä vuoresta jossain, vaikket olisi Perussa käynytkään tai matkaa tänne suunnitellut. Kenties jonkin iltapäivälehden ”10 kohdetta, jotka sinun on nähtävä Etelä-Amerikassa” -listauksessa tai vastaavassa 🙂

Vaelluksille lähdettäessä on myös hankalaa olla joutumatta heräämään kello kolmelta yöllä, sillä lähdöt ovat aina superaikaisin. Tällekin vaellukselle meidät haettiin mukaan neljältä aamuyöstä. Söisimme aamiaista vuoren lähistöllä olevassa kylässä, ja sinne oli matkaa muutama tunti. Tähän aikaan aamusta, tai no, yöstä, ulkona oli todella kylmä, joten taas tulee harrastaa innokasta kerrospukeutumista. Päivävaelluksissa on se hyvä puoli tosin, että voit aina jättää ylimääräisiä tavaroita pakettiautoon, jos pakkasit taas liikaa mukaan. Niin kuin mie.

Aamupalalla aurinko alkoi nousta. Kuu näkyy vielä!

Meidän ryhmä ei ollut onneksi kauhean iso, olisiko ollut 10 henkilöä, ja Ruben-oppaamme piti meidät hyvin yhdessä kasassa. Autossa Ruben kertoili meille Rainbow Mountainin historiasta, miten se löydettiin (vasta 10 vuotta sitten sulaneen lumen alta!) ja Inkojen rituaaleista. Välillä tosin kuuntelu herpaantui, kun ajoimme samalla ylös pitkin vuorenrinnettä kohti aloituspaikkaa, ja jännitin ensimmäistä vaellustani näissä kilometreissä. Sieluni silmin näin jo itseni makaamassa maassa muiden turistien jaloissa haukkomassa henkeäni Rubenin ojentaessa miulle lisähappea, kun Jukka seisoisi kauhistuneena vieressä. 😀

Oppaamme Ruben.

Kun lähdimme vaeltamaan kävelysauvat kopisten, tuli nopeasti huomattua, että puin taas liikaa vaatetta päälle. Aurinko porottaa niskaasi näin korkealla todella voimakkaasti, joten pärjäät yllättävän vähällä vaatetuksella. Aurinkorasva, aurinkolasit ja jokin päähine ovat kuitenkin elintärkeitä.

Alkumatka on todella helppo, vaikka hengästytkin nopeammin, ja Jukan kanssa jo mietimme, ollaanko myö näin hyvin sopeuduttu vai ovatko kaikki muut liioitelleet vaelluksen rankkuutta? Täällä on myös mahdollista hypätä hevosen selkään (lisämaksusta totta kai) ja hevosella ratsastaa ylös asti, jos omat voimat eivät riitä.

Matkan varrella on levähdyspaikkoja ja vessoja (1 sole per käynti) enemmän kuin riittävästi (varaudu kuitenkin omalla vessapaperilla varmuuden vuoksi) joten kiire ei missään tapauksessa ole. Kun tie alkoi selkeästi viettää enemmän ylöspäin, Ruben sanoi, että nyt kaikki voisivat mennä omaa tahtiaan, sillä joukossa on luonnollisesti erikuntoisia ihmisiä. Mukana oli myös toinen opas, joka tulisi nopeampien kanssa ylös ja Ruben jäisi pitämään perää.

Kauhukuvat maassa makaamisesta väistyivät, kun huomasimme Jukan kanssa olevamme sittenkin suht nopeita! Kolmestaan toisen oppaan kanssa kapusimme ylöspäin. Kun täällä viimeisen, raskaimman, osion juurella katsot niska kenossa ylös ja näet, millainen etappi sinnuu vielä odottaa, tajuat, etteivät muut olleet liioitelleet. Tämä osio oli todella rankka. Pidimme usein lyhyitä taukoja, jotta syke taas tasoittuisi, ja sitten jatkoimme heti matkaa, etteivät lihakset kylmenisi liikaa.

Olimme onneksi lähteneet aikaisin liikenteeseen, jotta välttyisimme suurimmilta ihmismassoilta, mutta täällä ihmisiä alkoi olla selkeästi enemmän. Yllättävää oli, että itse asiassa saavut Rainbow Mountainin kohdalle jo toiseksi viimeisella etapilla, mutta vuoren sateenkaarivärit erottuvat paremmin kaikista korkeimmassa kohdassa, joten oikeastaan kaikki kiipeävät vielä viimeisen osion.

Tässä se nyt vihdoin on – Rainbow Mountain!

Täällä tuulee ihan pirusti! Vuori ja sen värit ovat kyllä komean näköiset, mutta pakko sanoa, että tässä vaiheessa olet enemmän kikseissä siitä, että pääsit ylös asti! Lisäksi toisella puolella oleva vuorijono lumisine huippuineen on myös niin komea näky, että jättää jopa sateenkaarivärit varjoonsa. Ihmisten määrä on jäätävä, ja onneksi täällä suositellaankin olevan maksimissaan puoli tuntia – huippu on nimittäin 5036 metrissä.

Näetkö kuvassa vaeltavan ihmisvirran?
Huipulla oli myös tämä karvakaveri!
Ihmisiä parveilee täällä todella paljon varsinkin puolenpäivän jälkeen.

Olimme sen verran nopeita, että Ruben ehdotti meille kapuamista viereiselle vuorelle katselemaan näkymiä Valle Rojoon eli punaiseen laaksoon sateenkaarivuoren vieressä. Pääsymaksu olisi vain 10 solea per henkilö (päälle 2 euroa) ja voisimme sen kautta kävellä takaisin aloituspaikalle, missä kokoontuisimme lopuksi ryhmän kanssa. Hetken mietimme, jaksaisimmeko, mutta uteliaisuus voitti hengästyneen olon ja menimme.

Onneksi.

Tämä kohde oli jopa hienompi kuin sateenkaarivuori! Näimme vain kourallisen ihmisiä verrattuna siihen täältä ylhäältä katsottuna muurahaismaiseen ihmisvanaan, joka vaelsi vieressä sateenkaaren perässä, ja näkymä punaiseen laaksoon oli mieletön! Tänne tehdään kuulemma myös erillisiä omia vaelluksia.

Punainen laakso oli todellakin kipuamisen arvoinen!
5069 metrissä.
Vaelluksen jälkeen lounas maistui santsikierroksineen! 😀

Voisi luulla, ettei enää jännitä, mutta…

Nyt oli tehty kaikki, mitä voidaan valmistautuaksemme Salkantayta varten, joten alkoi vain piinallinen odottaminen. Sillä vaikka Salkantayta ei tarvitse varata jopa puolta vuotta aiemmin niin kuin klassista Inca Trailia, ei näitäkään vaelluksia ihan joka päivä lähde.

Rainbow Mountainin jälkeen olisi neljä päivää ennen lähtöä, jolloin ehtii sopivasti jännittää sitä, että vaelluskenkien nauhat katkeavat, nilkka nyrjähtää Cuscon kapeilla mukulakivikaduilla ja että saa yhtäkkiä kuumetaudin kun kekkuloi yöllä kotiin ilman kaulaliinaa. On myös mahdollista, että naapurin hullu koira (ilman hihnaa lisäisinkö) hyökkää kimppuun kantamiesi juustosämpylöiden toivossa.

Cuscon kotikatu pian taakse jää…

Reissun puoliväli lipesi jo käsistä, mutta nyt edessä olisi reissun pääkohde. Seuraava postaus onkin täynnä verta, hikeä ja jonkun toisen rakkuloita. Okei, ehkä siihen mahtuu myös muutama maisema ja ruokaöverit 😀

Jaksaa, ei jaksa, jaksaa?
Lappu

Bolivian aurinkorannikolla: Titicaca-järvi neljässä päivässä

Bolivian etappimme alkoi tulla päätökseensä, ja La Pazista ainoa suunta olisi ylöspäin – ja nyt puhun pelkästään maantieteellisestä sijainnista kartalla sekä tulevan kohteemme korkeudesta. Seuraava kohteemme olisi nimittäin pyhä Titicaca-järvi, joka sijaitsisi taas hieman korkeammalla 3 800 metrissä ja La Pazista katsoen luoteessa Bolivian ja Perun rajalla. Titicaca-järvi kuuluu siis sekä Bolivialle että Perulle, mutta meidän visiitti olisi vain Bolivian puolella.

Titicaca-järven kautta ylittäisimme rajan Perun puolelle ja jälleen uuden maan tutkiminen voisi alkaa. Titicaca-järvelle pääsee La Pazista päivittäin paikallisbusseilla (bussit lähtevät Terminal de Buses La Paz -nimiseltä bussiasemalta; jos saavut keltaiselle rakennukselle, olet oikeassa paikassa), ja matka kestää noin neljä tuntia. Lippu kustantaa 30 bolivianosta per henkilö yhteen suuntaan eli hieman alle 4 euroa.

Terminal de Buses La Paz -bussiasema.

Monen, kuten meidänkin, tukikohtana Titicaca-järvellä toimii Copacabana-niminen kylä, joka sijaitsee kyseisen järven rannalla. Olimme sieltä varanneet Airbnb-majoituksen kahdeksi yöksi, sillä kolmannen yön viettäisimme ”Bolivian aurinkorannikolla” eli Isla del Sol -nimisellä saarella järven keskellä. Kokonaisuudessaan olisimme mestoilla kolme yötä ja neljä päivää. Mitä Titicaca-järvellä ehdimme tekemään neljässä päivässä?

Matkalla Copacabanaan. Bussi ylittää järven Tiquinassa lautalla; matkustajat veneillä.
Näkymä meidän Airbnb:stä Copacabanan satamaan. Taustalla näkyy Cerro El Calvario -kukkula.
Täältä sai ihan tajuttoman hyvää pitsaa!
Laura poppariostoksilla, tuttu näky 😀

Miksi järvi on bolivialaisille pyhä?

Titicaca-järveä kutsutaan usein ”Maailman korkeimmalla sijaitsevaksi purjehduskelpoiseksi järveksi”, mikä kuulostaa tosin hieman siltä, että on yritetty saada järvelle vain jokin titteli. Järviä siis löytyy korkeammaltakin (tämä todistettiin esimerkiksi Salar de Uyuni -kierroksella viidessä kilometrissä). Eli tämä sana ”purjehduskelpoinen” taitaa olla avainasemassa.

Annetaan järven kuitenkin tästä tittelistään nauttia. Järvi on kyllä mielettömän kokoinen, ja kun ensi kertaa silmäsi siihen isket, tuntuu siltä, että kyseessä olisi meri – niin pitkälle horisonttiin vettä tuntuu jatkuvan. Järvi on paikallisille pyhä, sillä Inkojen uskomusten mukaan heidän luojajumalansa, Viracocha, loi auringon, kuun, tähdet ja ihmiskunnan juuri tällä järvellä; siellä sijaitsevat Isla del Sol sekä Isla de la Luna eli auringon ja kuun saaret. Veden alta sukelluksista on löydetty myös temppeli, joka sopivasti toi lisäpotkua tälle uskomukselle.

Titicaca-järvi.

Copacabana ja Titicaca antavat kauniit puitteet rajanylitykselle

Nimi Copacabana tuo monelle varmasti ensimmäisenä mieleen huikean rannan Rio de Janeirossa, Brasiliassa. Voin muuten kokemuksesta sanoa, että kyseisen rannan huikeus katoaa samalla sekunnilla, kun isket kauniin pyllysi rantahiekkaan – käteesi iskee kiinni (kirjaimellisesti) kolme eri myyjää, jotka eivät ota sanaa ei kuuleviin korviinsa.

Kuitenkin, Titicaca-järven Copacabana-kylä on kaukana hiekkarantaparatiisista, vaikka hiekkaista rantaviivaa sillä onkin. Satama-alue on täynnä erilaisia rantaleluja myyviä koppeja, paikallisia ruokakojuja kymmenittäin (taas kerran, kokeile omalla vastuulla) sekä muitakin ravintoloita sekä paikallisia myymässä venelippuja eri saarille. Siellä käy kauhea kuhina ja voit bongata todella paljon turisteja kylän kokoon nähden. Kannattaa jäädä hengailemaan satamaan iltakuuden aikaan – auringonlasku on mielettömän kaunis!

Copacabanan satama.

Satama vaikuttaa olevan paikallisten perheiden kokoontumispaikka; lapset hyppivät trampoliineilla, ratsastavat poneilla ja laamoilla (tottakai näin Boliviassa) ja perheenäidit myyvät samaan aikaan kojuissaan kaikenlaista.

Copacabana tarjoaa sinulle paikan, jossa nauttia kauniista järvimaisemista sekä väylän aurinko- ja kuusaarille sekä mahdollisuuden upeisiin maisemiin Cerro El Calvario -kukkulalla, minne pääsee kapuamaan heti keskustasta. Matka ylös on jyrkkä ja raskas mutta tätä et voi missata! Ylhäällä fiilistä pilaa hieman useat ja taas useat myyntikojut, mutta voit yrittää olla välittämättä niistä. Istu alas ja nauti veden kimalluksesta karujen vuoristomaisemien jälkeen. Täällä alkaa tosin kaivata Järvi-Suomen maisemien ääreen…

Kapuaminen Cerro El Calvario -kukkulalle alkaa. Taustalla Copacabanan kylä.

Copacabanan ulkopuolella löydät rauhan – lähde kävelemään!

Copacabanalla voit lisäksi tehdä päivävaelluksen, jolla et paljoa turisteja näe! Olin tutustunut Christinaan Death Roadilla, ja hänellä oli samankaltainen reitti meidän kanssa, ja olimme myös Copacabanalla samaan aikaan. Siksi pyysimme Christinan meidän kanssa päiväksi vaeltamaan. Suuntana oli Yampupata-niminen kylä pohjoisempana ja matkaa kertyisi päivälle hieman alle 20 kilometriä. Voit vaeltaa kylään asti (huomaat tulevasi satamaan) ja sieltä ottaa taksin takaisin Copacabanalle.

Mie ja Christina ja päivävaelluksen alkutaipaleella.

Reitti oli aluksi vain normaalia hiekkatietä, mutta maisemat paranivat huomattavasti matkan varrella ja mikä parasta, saimme olla aika lailla rauhassa lukuun ottamatta yhtä perhettä ja paikallisia, jotka tulivat meitä vastaan. Oli ihana tallustella maalla Copacabanan vilskeen jälkeen.

Tämä suloisuus seurasi meitä koko matkan ajan!
”Meidän” koira lähti tutustumaan vastaan tulleeseen laamaan 😀
Yampupata-kylä ja satama nurkan takana. Hyvä lenkki tehtiin!

Isla del Sol -saarelle voit jäädä yöksi myös hetken mielijohteesta

Viimeinen yö vietettäisiin siis kuuluisalla Isla Del Sol -saarella keskellä järveä, joten lähdimme aamulla kello kahdeksan veneellä kymmenien muiden kanssa kohti saarta. Venereissu kestää puolitoista tuntia yhteen suuntaan ja maksaa 25 bolivianosta per henkilö eli päälle 3 euroa. Pääsymaksu saarelle kustantaa lisäksi 10 bolivianosta eli 1,30 euroa per henkilö.

Matkalla Isla del Solille.
Isla del Sol -saaren satama näkyy jo!

Päivällä teimme täälläkin saarella vaelluksen. Jossain vaiheessa eksyimme hieman polulta ja painelimme pitkin jotain hevosreittiä, mutta lopulta virallinen polku kuitenkin löytyi. Täälläkin pääset omaan rauhaasi, kun vain jaksat kävellä saaren päätieltä pois. Maisemat saaren korkeuksista ovat joka puolelta todella hienot – kannattaa ottaa eväät mukaan ja jäädä jonnekin istuskelemaan ja ihastelemaan matkan varrella kohtaamiasi laamoja 🙂

Saaren kuuluisat Inkaportaat.
Kukas se siellä! ❤
Saaren keskeltä löytyy myös metsää.

Isla del Solille et välttämättä tarvitse majoitusta etukäteen vaan kun aamulla saavut satamaan, painele sataman eri hostelleihin kysymään hintoja. Majoituksen löydät kyllä. Vaikka hostelli olisi muutaman bolivianoksen enemmän, suosittelen yöpymään jossain sataman hostellissa; rinteille korkeuksiin kohoavat rakennukset tarjoavat huikeat maisemat ja yleensä näillä hostelleilla on terassi, missä aamupalan nauttiminen on elämys! Muutoin hostellit ovat todella perusmajoitusta ilman erityisiä mukavuuksia, muttet tänne kuitenkaan tullut aikaa sisätiloissa viettämään 🙂

Saarelta löydät paljon paikallisten pitämiä ravintoloita.
Viimeiset Paceñat Boliviassa. Mikä terassimaisema!
Tämä laama tarvitsisi trimmausta 😀

Mitä tapahtui budjetille kesäkuussa?

Näköjään budjetista kirjoittaminen venyy ja venyy joka kuukausi, mutta sen mainitseminen tuppaa aina unohtumaan! Mutta koska se on tärkeä osa reissua, kirjoitan siitä vaikka kuinka jälkijunassa 😀 Kesäkuu oli siis neljäs reissukuukautemme ja se sujui näin:

Kesäkuu:

Asuminen: 541 € (n. 26 % )
– Ruoka ja juoma (+ muut pakolliset käyttötavarat): 745 € (n. 36 %)
– Matkustus: 193 € (n. 9 %)
– Elämykset, huvittelut & kuntoilu: 580 € (n. 28 %)

Yhteensä: 2059 €

2000 euron budjetissa siis aika lailla pysyttiin, meni vain muutamalla kympillä yli! Kesäkuussa oli Salar de Uyuni -reissu, joten elämyksiin meni ensimmäistä kertaa enemmän rahaa. Mutta se oli todellakin money well spent! Ja heinäkuu oli vielä elämyksekkäämpi… Heinäkuun budjetin ajatteleminenkin saa aikaan kylmiä väreitä, mutta siitä lisää tuonnempana! 😀

Sinne missä perunat kasvavat

La Pazissa tuli meidän reissun puoliväli vastaan! En voi uskoa, miten nopeasti varsinkin viimeiset pari kuukautta ovat menneet! On sitä aikamoinen matka tultu tänne asti, ja onneksi on vielä aikaa jäljellä! Vaikka tiukkaa aikataulua meillä ei ole ollutkaan, oli meillä jonkinlainen ajatus siitä, missä kannattaisi suunnilleen olla reissun puolivälissä ja se kyllä toteutui muutoksista huolimatta.

Koska olimme saaneet jo aimo annoksen bolivialaisia paikallisbusseja hiellä, puutuneilla pakaroilla ja venyneillä aikatauluilla höystettynä, päätimme kokeilla Peru Hop -bussiyhtiötä rajan ylittämiseen. Nykyisin myös Bolivia Hop -nimellä kulkeva yritys on erikoistunut Boliviassa ja Perussa kulkeviin busseihin, ja yritys on satsannut englanninkielisiin työntekijöihin, rauhallisiin kuskeihin sekä kuulemma uuden karheisiin busseihin, joissa kaikki toimii niin kuin pitääkin. Tarjolla olisi myös kaikkea mukavaa ekstraa, joka aina lämmittää väsyneen matkalaisen mieltä. Peru Hopista kirjoittelen lisää myöhemmin, kun kilometrejä heidän kanssaan on takana sen verran, että pystyn kokemuksista kertomaan enemmän 🙂

Viimeinen auringonlasku Boliviassa ei voisi olla kauniimpi! Näkymä meidän majoituksen terassilta ❤

Tämän bussiyhtiön matkassa taittuisi siis matka Titicaca-järveltä Cuscoon, joka olisi Perussa ensimmäinen kohteemme. Kun hyppäsimme yöbussiin, vatsanpohjassani nipisteli. Ei siksi, että viimeisessä bolivialaisessa ateriassa olisi ollut jotain epäilyttävää vaan siksi, että odottamamme Salkantay-vaellus lähestyi koko ajan! Tätä vaellusta olimme odottaneet viime syksystä asti, puhuneet siitä lakkaamatta ja jännittäneet sen vaativuutta.

Perusta olimme kuulleet, että siellä olisi Etelä-Amerikan paras ruoka mutta myös eniten turismia ja siksi myös vähän liiankin innokkaita myyjiä. Lähdetään ottamaan näistä selvää!

Herkullista ruokaa odottaen,
Lappu

Uneton La Pazissa osa 2: Pachamama ja pontikka siunaavat pyöräilysi Kuoleman tiellä

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, liikenteen melu asuntomme ulkopuolella ei ollut ainoa syy, miksi vietin La Pazissa joskaan ei täysin unettomia niin levottomia ja lyhyitä öitä.

Rehvakkaasti La Paziin saapuessamme julistin Jukalle, että pyöräilen Death Roadin, ”Maailman vaarallisimman tien”, maksoi mitä maksoi. Jukka inhoaa pyöräilyä, ja sanoi, ettei itse halua reittiä ajaa, mutta ilmoitin, että toki voin tehdä sen yksin. Koska ryhmässähän reitti joka tapauksessa ajettaisiin.

Rehvakkuuteni rapisi alas kuin syksyisen Mendozan puiden lehdet konsanaan, kun aloin lukemaan reitistä ja muiden kokemuksista tarkemmin. Eräskin tyttö kirjoitti, kuinka pelkäsi 70 prosenttia ajasta ja ettei ollut ikinä ajanut niin soraista ja kuoppaista tietä samalla kun liukkaat kivet pistivät takapyörän liukumaan uhkaavasti. Aloin ahdistumaan kokemuksesta enemmän ja enemmän ja samalla se kiinnosti kuitenkin. Päätin, että: ”Katson asiaa uudelleen seuraavalla viikolla”. Tällä ensimmäisellä viikollahan on vaikka mitä muuta tekemistä! 😉

Maisemat kerrostalomme portaikosta eivät olleet hullummat! Taustalla Illimani-vuoren huippu, joka on tuttu La Pazin postikorteista.

La Pazin ”kuolleiden kylässä” kuolema ei ole mustavalkoista

Cementerio General on hautausmaa La Pazissa. Se on kätevästi Mi Teleférico -gondolihissilinjan punaisen linjan varrella, eli jos käväiset El Altossa (jota suosittelen ehdottomasti mutta vain päiväsaikaan) ja siellä olevilla markkinoilla (torstai & sunnuntai) niin tämä hautausmaavisiitti menee siinä samalla. Muista vain jäädä ”Estacion Cementerio” -asemalla.

Kun esimerkiksi Suomessa on totuttu siihen, että hautausmaat ovat pelkistettyjä ja väritykseltään tummia sekä hillittyjä, on Boliviassa hieman erilainen meininki. Hautausmaat (joita La Pazin ulkopuolellakin on tullut nähtyä matkan varrella) ovat vaaleita, täynnä värikkäitä kukkia ja seppeleitä ja nauhoja, ja varsinkin La Pazissa, täynnä muovisia leluja ja hahmoja.

Cementerio General.

Kyllä. Kun kuljeskelet hautojen välissä (jotka ovat kuin paksuja seiniä, joissa on riveissä ja päällekäin hautoja ns. omissa aukoissaan), näet etualalle järjestellyt hahmot. Hello Kitty -leluja, kissahahmoja ja muita leluhahmoja, jotka omaan silmään ovat hautausmaalle hieman mauttomia, mutta kuka mie olen tätä koristelua arvostelemaan. Toki joukossa on myös jäähyväistekstejä kuolleille omaisille sekä kukkia ja kynttilöitäkin.

Hautojen päätyseiniin maalatut erilaiset ja värikkäät pääkallot sekä muut maalaukset ovat todella upeita. Ne oli pakko saada kaikki kuviin. Alla niistä muutamia. Kuoleman ei tosiaan tarvitse olla mustavalkoista vaan rakkaitaan voi muistaa ja poisnukkuneita kunnioittaa kaikilla sateenkaaren väreillä ❤

Miksi olin odottanut La Pazin vierailua?

Vuonna 2014 olin yhdellä Kaakkois-Aasian reissulla, ja siellä päin oli paljon hostelleja, joissa oli kirjojen vaihtopiste. Jätät yhden kirjan, otat yhden tilalle. Mahtava tapa saada uutta lukemista täyttämättä rinkkaasi.

Yksi kirja, joka tarttui matkaan, oli Rusty Youngin Marching Powder, joka kertoo tositarinan englantilaisesta Thomas McFaddenista, joka pidätettiin -96 La Pazin lentokentällä kokaiinin salakuljetuksesta, ja joka tuomittiin La Pazin San Pedro -vankilaan.

Monen kiemuran kautta McFaddenista tuli La Paziin matkaavien kokaiinin- ja bilenälkäisten turistien opas sisälle San Pedron vankilaan, josta tuli 90-luvun lopulla se paikka, jossa bailata ja ostaa pilkkahintaan kokaiinia, jota valmistettiin vankilan sisällä. Vankilan sisällä eli oma yhteiskuntansa omine sääntöineen ja tapoineen, ja tätä sekä vankilan oloja ja sen korruptiota kuvaillaan kirjassa myös. Rusty Young lähti mukaan yhdelle näistä McFaddenin laittomista vankilakierroksista, ystävystyi tämän kanssa ja päätti kertoa McFaddenin tarinan.

San Pedro -vankilan sisäänkäynti.

Kirja oli karua mutta mielenkiintoista luettavaa, ja maalaili päähäni tietynlaisen kuvan La Pazista. Toki vankilastakin, mutta koska sen sisälle ei enää pääsisi enkä sinne uskaltaisikaan, halusin aina nähdä, millainen La Paz olisi. Ja halusin nähdä myös itse vankilan ulkopuolelta. Kun lopulta Jukan kanssa menimme pälyilemään ja kiertelemään San Pedron muurien ulkopuolelle, eihän siinä paljoa nähtävää ollut 😀 Sain kuitenkin lopulta nähdä sen. Mietin, kuinka pieneltä vankila näyttikään verrattuna mielikuviini, vaikka se suurin vankila La Pazissa onkin.

San Pedron muuri on kyllä korkea.

En yleensä viihdy museoissa, mutta…

La Pazin Kokamuseossa viihdyin niin kauan, että Jukan piti hakea miut pois! 😀 Kokapensaan kokalehdet ovat bolivialaisille pyhä asia, ja näitä kokalehtiä käytetään korkeuspahoinvoinnin ehkäisyyn, energianlähteenä, Yatirien (parantajien/shamaanien) rituaaleihin tuomaan esimerkiksi onnea ja vaurautta, ja niitä annetaan lahjana sulhasen/morsiamen perheelle toivomuksena avioliiton hyväksymisestä.

Kokamuseossa, joka on avoinna joka päivä ja sisäänpääsymaksu on 15 bolivianosta per henkilö (hieman alle 2 euroa), on paljon luettavaa ja katseltavaa. Saat mukaasi englanninkielisen paperinivaskan, jossa on merkittynä seinillä roikkuvat kuvat numeroilla, joten voit katsoa seiniltä kuvan ja lukea papereista kuvatekstin. Varaa tänne aikaa, tämä ei ole juosten kustu tehty museokierros, josta haluat äkkiä pois.

Kokamuseon sisäänkäynnin luota.

Kokalehden tarina on kerrottu alusta loppuun. Kuinka se antoi energiaa Potosín hopeakaivosten työmiehille tehdä töitä entistä pidempään ja siten oli jossain vaiheessa jopa pakollinen eväs jokaiselle kaivokseen astuvalle. Kuinka sen puuduttava vaikutus huomattiin lääketieteessä ja ravintoarvot monissa tutkimuksissa. Kuinka kuuluisa Coca-Cola sai alkunsa. Kuinka lopulta tästä harmittomasta ja hyödyllisestä kasvista alettiin kehittää huumetta, jonka salaiset laboratoriot käyvät kuumina tänäkin päivänä.

Syy, miksi museossa kerrotaan esimerkiksi kokaiinin valmistuksesta ja vaikutuksesta, on se, että riittävällä ja oikeellisella tiedolla pyritään ehkäisemään huumeidenkäyttöä. Museossa toki kerrotaan myös huumeen haittavaikutuksista sekä sodasta huumeita vastaan. Museossa ei saanut kuvata, jonka ymmärrän kyllä. Täällä vierähtää helposti monta tuntia.

Kokalehdistä tehdään useita tuotteita, kuten karkkeja ja hilloja.

Kuoleman tie: ei nimi tietä pahenna ellei tie nimeä?

Death Road, Kuoleman tie, joka on aikoinaan nimetty Maailman vaarallisimmaksi tieksi, on paikallisille kuitenkin nimeltään Yungas-tie. La Pazista Yungas-alueelta alkava tie on saanut kohtalokkaan nimensä siitä, että vielä 2000-luvun alussa tiellä kuoli vuodessa monta sataa ihmistä. Tämä oli aikaan, jolloin tie oli vielä julkisen liikenteen käytössä ennen uuden tien rakentamista. Tämä oli silloin vielä ainoa tie, joka yhdisti La Pazin Amazonin alueeseen.

Vielä tänäkin päivänä tie on avoin myös autoille eli siellä on täysin sallittua kulkea autoilla. Liikenne on kuitenkin vähentynyt radikaalisti vuoden 2006 jälkeen uuden tien rakentamisen myötä. Nykyisin Yungas-tie on jätetty aika lailla turistien maastopyöräilytantereeksi.

Tervetulokyltti Death Roadin aloituspaikalla.

Tie kulkee alaspäin pitkin jyrkkiä ja kapeita vuorenrinteitä, eli koko matka on alamäkiajoa. Mie en ole maastopyöräillyt koskaan. Kun mie vielä epäröin, mennäkö vai ei, mie kysyin itseltäni sen saman kysymyksen kuin aina ennenkin: kumpi jää kaduttamaan enemmän? Vastaus oli helppo ja mie buukkasin paikan Gravityn porukalta.

Nyt on aika vertailla!

Yksi asia pitää heti tehdä selväksi: mitä tulee Death Roadiin, nyt ei ole pihistelyn aika! Matkanjärjestäjiä on La Pazissa lukemattomia, mutta lue paljon arvosteluja ennen buukkaamista. Ne halvimmat vaihtoehdot saattavat lopulta viedä sinut sairaalaan, kun pyöriä ei ole huollettu tarpeeksi tai opas jättää jotain oleellista kertomatta.

Gravitysta oli vain hyvää luettavaa, ja vaikka hinta taisi olla kallein, 125 dollaria (tähän kuuluivat kaikki), valitsin sen silti. Päivän (aamuseitsemästä iltakahdeksaan) kestävään retkeen kuuluivat totta kai pyörä, kaikki varusteet ja oppaat (englanninkieliset), mutta myös kuljetukset, kaikki ruoat sekä valokuvat.

Ei tippa paikallista pontikkaa tapa…?

Kun myö kahdeksan pyöräilijää (joista muuten kuusi olivat naisia!) ja oppaat istuttiin huoltoajoneuvossa matkalla La Cumbreen, josta pyöräily alkaisi 4 700 metristä, mie olin niin hermostunut etten edes small talkiin kyennyt. Niin kuin oon aiemmin maininnut, miulla on Hupsista saatana -geeni, joka aiheuttaa sen, että tiukoissa tilanteissa alan helposti säheltämään sen sijaan, että pitäisi ehkä vetää happea ja toimia maltillisemmin. Monesti tuntuu myös siltä, että miun raajat alkavat vain toimia omia aikojaan.

Noel antamassa meille ohjeita.

Siksi kuuntelin oppaiden pyöränkäsittelyohjeita erityisen tarkasti. Meidän opas Noel oli muuten ihan paras! Saimme myös harjoitella pyörän käsittelyä ennen matkaan lähtöä. Tärkeää oli muistaa, ettei missään tapauksessa molemmilla käsillä iske käsijarruja pohjaan; näiden pyörien käsijarrut ovat niin herkät, että täysillä voimilla jarrutettaessa lennät kauniissa kaaressa tangon yli. Korkeintaan kaksi sormea riittäisi per puoli. Mie tyydyin yhteen – varmuuden vuoksi.

Noel sanoi, että heillä on aina rituaali, jonka he tekevät ennen matkaan lähtöä. He ottavat hörpyn jotain päälle 90-prosenttista pontikantyylistä litkua, kaatavat sitä tilkan maahan ja tilkan etupyörän päälle ja lausuvat ääneen: ”Gracias Pachamama” eli ”Kiitos Äiti Maa”. Tämä rituaali kuulemma siunaa matkamme.

Tilkka myös etupyörälle! 😀

Litku oli hirveää, hörppäsin sitä vahingossa (joo joo! 😀 ) liikaa ja vatsassa poltteli kun lähdimme ajamaan. Lisäksi pää tuntui kevyeltä, mutta toivon sen johtuneen korkeudesta eikä alkoholista 😀

Näissä kuvissa ei kannata poseerata

Koko reitti on 63 kilometriä, joista ensimmäiset noin 30 kilometriä on asfalttitietä alaspäin normaalin liikenteen seassa. Tämä oli sinänsä hyvä, että asfalttitiellä opettelet käyttämään pyörää ja jarruja, mutta samalla menet kovempaa kuin haluaisit. Lisäksi sinut ohittavat ajoneuvot ja muut pyöräilijät saivat ainakin miut hermostuneeksi ja katselemaan välillä taakse, mitä ei pidä tehdä.

Viisi minuuttia lähdön jälkeen oli jo ensimmäinen pysähdys katselemaan maisemia.
Huoltoajoneuvo seuraa ryhmää koko matkan ajan.

Onneksi oman ryhmän kanssa pysähdellään tasaisin väliajoin ja mitä tahansa siulla on kysyttävää, oppaat neuvovat mielellään ja kertovat, mitä tuleman pitää. Mukana on aina kaksi opasta, yksi jonon ensimmäisenä ja yksi viimeisenä. He aina jaksavat muistuttaa, että tämä ei ole kisa ja että yleensä onnettomuudet johtuvat siitä, kun joku alkaa egoilemaan ja pröystäilemään – tai mikä pahinta, poseeraamaan pyörän selästä kuvaajalle ja unohtaa katsoa eteensä. Tiellä oli kyllä huikeat maisemat jo nyt, ja reitti onkin mahtava siinä mielessä, että aloitat pyöräilyn korkealta karuista vuoristomaisemista ja reitti päättyy kuumaan viidakkotunnelmaan 1200 metriin Amazonilla Yolosa-nimiseen kylään.

Älä katso alas!

Kun saavuimme itse Death Roadin aloituspaikkaan, paikalla oli sankka sumu. Tämä sumu peitti näkyvyyden tuolle kohtalokkaalle soratielle, ja aloin ahdistumaan ajatuksesta, etten näe kunnolla eteeni. Lisäksi, kun Noel vielä kertoi, että tällä tiellä ajettaisiin poikkeuksellisesti vasemmalla puolella, kuilun puolella, aloin ahdistumaan lisää. Jos tämä fakta olisi kerrottu toimistolla, en tiedä olisinko näppäillyt pankkikorttini tunnuslukua.

Nyt alkaa varsinainen Death Road!

Onneksi sumu hälveni ja näkyvyys olikin hyvä. Menin todella rauhallisesti omaa tahtiani, ja taisin olla aluksi toiseksi viimeinen ja välillä viimeinen. Meillä oli matkan varrella useita pysähdyksiä ja välipalatauko ja välillä pysähtelimme ihastelemaan maisemia. Pyöräillessä ei maisemia kauheasti uskaltanut vilkuilla. Välillä oli kyllä pakko vilkaista reunan yli ja pudotuksen nähdessäni siirsin silmät tarkasti eteeni tiehen.

Koska koko matka on alamäkipyöräilyä, ranteet ja kädet alkavat jossain vaiheessa kipuilla jatkuvaa jarruttelua ja niitä pitikin lepuuttaa. Pyörä tärisee jatkuvasti ja tanko heilahtelee ja vaikka yrität etsiä mahdollisimman tasaisen reitin, välillä kivet iskevät etupyörään niin, että vaistomaisesti tekee mieli iskeä jarrut pohjaan. Kerran unohdin yhden sormen säännön ja jarrutin liian voimakkaasti, jolloin lento oli lähellä. Tämän huomasi heti, kun alkoi väsyttää niin tarkkaavaisuus alkoi herpaantua. Piti myös muistaa nousta välillä seisomaan, jotta sai lepuutettua selkää ja kyllä, jalkoja.

Tällöin kyllä huomasi, miten hyvin pyörän jousitus toimi! Miun pyörän kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmia, mutta yhdellä meidän ryhmästä putosivat ketjut ja yhdellä puhkesi rengas. Nämä ovat kuitenkin aika pikkuvikoja ja oppaat korjasivat ne hetkessä. Heillä oli mukana myös muutama varapyörä.

Liika itsevarmuus voi kostautua

Onneksi nyt oli kuiva kausi menossa, jolloin ei satanut ja tiet olivat kuivia. Sadekaudella tie on märkä ja mutainen ja sade saattaa haitata näkyvyyttä. Muistaakseni joulu-helmikuun aikana pyöräilyä täällä kannattaa välttää.

Meidän ryhmä!
Tauko! Kokista ja leipää.
Matkan varrella oli useita ristejä kuolleiden muistolle.

Tien viimeinen osa ei ollut enää niin mutkikas, mutta kuulemma täällä sattuu eniten haavereita. Noel kertoi syyksi, että tässä vaiheessa porukka saattaa alkaa saamaan ”liikaa” itsevarmuutta, eikä pidä varovaisuutta enää niin paljoa yllä. Mie kyllä tunnistin itseni tästä; tässä vaiheessa en jännittänyt enää samalla tavalla ja pyöräily alkoi olla niin hauskaa, että vauhti nousi kuin itsestään. En kuitenkaan missään vaiheessa mennyt mielestäni liian kovaa. Hyviä muistutuksia olivat ne hetket, kun toisesta ryhmästä takanani pyöräillyt mies kaatui aika pahannäköisesti, ja viimeisellä osiolla meidän yksi ryhmäläinen kaatui kahdesti loukaten kyynärpäänsä.

Loppu häämöttää!

Lopulta saavuin maaliin kolmantena ja vaikka kisa tämä ei ollutkaan, olin lähinnä yllättynyt siitä, että miulle ei käynyt mitään! Ei edes pientä haaveria! Onkohan miun geeni alkanut menettämään vaikutustaan näin kolmikymppisenä? 😀 Mutta se fiilis, mie en voi sanoin kuvailla, se itsensä ylittämisen fiilis on se, miksi reissaan, miksi kokeilen kaikkea älytöntä, miksi on niin vaikea sanoa ei kun jotain uutta on tarjolla. Olin niin ylpeä itsestäni. Vaikka lopulta miun kokemuksen perusteella Kuoleman tie ei ollutkaan niin paha, mitä olin lukenut, oon ylpeä siitä, etten antanut pelolle valtaa. Ja aina kun on uskaltanut jotain, uskaltaa seuraavan kerran uudelleen. Ja lopulta siulla on elämänmittainen matka täynnä kokemuksia, joista toivottavasti suurin osa on päättynyt hyvin. 🙂

Mutta that to be said, minnuu ei silti saa mukaan hämähäkkisafarille tai ahtaisiin luoliin 😀

Myö tehtiin se!
Mie ja pari muuta mentiin vielä vetää Zipline Yolosan kylässä 🙂
Tää oli niin hauskaa!

Huoltoajoneuvosta bilebussiksi!

Päivä päättyi Yolosan kylän La Senda Verde -resortiin, joka on keskittynyt ekologiseen matkailuun ja jossa on villieläinten turvapaikka, jonne on pelastettu eläimiä laittomasta eläinkaupasta. Täällä saimme ruokaa, kaljaa ja suihkun ja olimmekin kaikki valmiita kotimatkalle.

Meidän huoltoajoneuvosta tulikin bilebussi, kun porukka (Noel mukaan lukien) innostui ostamaan kaljaa ja pullotettuja valmiita Cuba Librejä matkajuomisiksi, ja koska paluumatka kesti kolme tuntia, huomasinkin olevani suloisessa hiprakassa saapuessamme La Paziin 😀 Siitä olikin hyvä napata Jukka mukaan ja jatkaa uusien tuttavuuksien kanssa iltaa Loki-hostellin baariin! Tämä olisikin aika lailla viimeinen iltamme La Pazissa, sillä seuraavana päivänä olisi vain lepopäivä ja sitten matka jatkuisi Titicaca-järvelle!

Muutama Cuba Libre alla 😀

Millainen on tämä paikallisille pyhä järvi 3 800 metrin korkeudessa? Siitä seuraavassa postauksessa! Tämä lätäkkö olisikin viimeinen etappimme Boliviassa!

Ei edes yhtä mustelmaa,
Lappu

Uneton La Pazissa osa 1: rauhaton kaupunki salpaa hengityksesi monellakin tavalla

Nyt kaikille pubivisailijoille nippelitietoa: Bolivian nimellinen pääkaupunki on itse asiassa Sucre, La Paz on vain hallinnollinen. La Paz on kuitenkin virallisesti maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki, sillä tämä suloinen sekamelska sijaitsee noin 3 600 metrin korkeudessa läntisessä Boliviassa. Jos et ole oleskellut korkeuksissa ennen La Paziin saapumista, siulle voi hyvinkin tulla korkeuspahoinvointia. Onneksi myö oltiin jo totuttauduttu, mutta siltikin ylämäet hengästyttivät tavallista nopeammin ja pää oli välillä kipeä.

Olin jotenkin jännittänyt ja odottanut tätä kaupunkia pitkään, joten kun saavuimme Cochabamban kaupunkiin, välietappiimme kohti La Pazia, odotin vain, että päivät menisivät ohi. Cochabambassa oli tarkoitus vain levähtää ja pestä pyykkiä, mutta totta kai miun levottomat jalat halusivat vaellella myös kaupungilla ja katsella, olisiko täällä jotain muistelemisen arvoista.

Cochabamban Plaza Colón.
Plaza 14 de Septiembre.
Hauska Drive-In ”Alko”! 😀

Tästä faktasta Cochabamba on ylpeä

Kaikki tietävät Rio de Janeiron Kristus Vapahtaja -patsaan, jonka juurella olen itsekin saanut ihastella Rion upeita maisemia päälle kolme vuotta sitten. Patsaan huikea koko ja sijainti Corcovadovuoren huipulla antaa mielikuvan, että se olisi korkein koko Etelä-Amerikassa.

Ei suinkaan! Cochabamban asukkaat tai siellä vierailleet ovat innokkaita korjaamaan, että itse asiassa Cochabamban Cristo de la Concordia -patsas on kaikista korkein! Parilla metrillä on väliä! 😀 Kun tämä kokomittelö on saatu päätökseen ja olet saapunut Cochabamban San Pedro -kukkulalle patsasta tiirailemaan, tulet silti tulokseen, että tämän kamppailun Rio voittaa helposti. Patsas ja kukkula ovat silti näkemisen arvoisia, jos Cochabambassa piipahdat, ihan vain kaupunkinäkymien vuoksi.

Cristo de la Concordia.

Mitä yhteistä on La Pazilla ja Chilen Valparaísolla?

Jos saavut La Paziin lentäen, niin kuin myö, saatat erehtyä kuvittelemaan taksissa matkalla majapaikkaasi, niin kuin myö, että saavuit heti La Paziin. La Pazin lentokenttä ei kuitenkaan sijaitse itse kaupungissa vaan El Altossa, La Pazin naapurikaupungissa, joka sijaitsee ylängöllä ympäröiden pääkaupunkia.

El Alto on köyhä naapurikunta, jonka rakennukset jatkuvat lentokentältä aina La Pazia ympäröiville rinteille, joiden sokkeloisten katujen kautta taksi kuljettaa sinut alas La Pazin kaupunkiin, jonka kaduilla kohoaa korkeita kerrostaloja merkiten kaupungin keskustan.

El Alto.
Alhaalla näkyy kaupungin keskustaa. La Pazin horisonttia komistaa Illimani-vuoren luminen huippu.

Kaupungin rakenne muistuttaa Chilen rannikkokaupunkia Valparaísoa, jonka senkin kaupungin sisällä tuntuu olevan kaksi kaupunkia; itse keskusta alhaalla ja toinen osio ylhäällä vuorien/kukkuloiden rinteillä. Erona toki se, että Valparaísossa nämä osiot ovat samaa kaupunkia, kun taas La Pazissa ylhäällä rinteillä kohoavat rakennukset kuuluvat El Altoon. Taksin takapenkiltä noustessamme kadulle saimme niskat kenossa katsella ylös kerrostalomme ikkunoihin ja todeta, että valitsimme majapaikan varmaan yhdestä kaupungin parhaimmista paikoista. Sijainti oli täydellinen. Kuinka kauan La Paz jaksaisikaan meitä viihdyttää?

Miksi tämä kaaos rauhoittaa?

On ironista, että La Paz, joka tarkoittaa rauhaa, on todella rauhaton ja kaaosmainen. Joka puolella on kauhea hälinä, kadut ovat täynnä katuruokakojuja ja kengänkiillottajia, ja varsinkin iltapäiväruuhka on oma nähtävyytensä – jos siis seuraat sitä ulkopuolelta etkä kulkuvälineen sisältä.

Kaupunki on täynnä ”Microja” eli minibusseja, joiden tuulilasissa on merkittynä bussin reitti/reitit, ja nämä Microt pysähtyvät huitomalla, ei suinkaan tietyillä pysäkeillä. Näitä Microja on ruuhka-aikaan kymmeniä ja taas kymmeniä peräkkäin ja ristikkäin eikä mikään liiku mihinkään. Suosittelen siis kävelemistä Micron sijaan, vaikka tunnelma näiden sisällä voisi olla oma paikallinen kokemuksensa.

Bolivialainen Micro.

Minne tahansa katsotkin, näet ruokaa. Kanaravintoloita (joiden lukumäärä ja eri pikaruokaketjujen nimien määrä vain vilisee silmissä), salteñaksia (bolivialainen suolainen leivonnainen erilaisilla täytteillä), kioskeja välipaloineen, pähkinä- ja popcorn-myyjiä ja suklaapatukoita roikkumassa ties mistä. Hän, joka kehtaa sanoa, että Euroopassa on liikaa ruokaa koko ajan saatavilla, ei ole ikinä reissannut Latinalaisessa Amerikassa.

Toisaalta, La Pazissa jos missä on helppoa täyttää oma ruokaympyrä hedelmillä ja kasviksilla; muun muassa Mercado Rodriguez -nimisellä markkina-alueella on näitä terveyskojuja kymmenittäin, ja saat jäätävän määrän herkkuja pikkurahalla. Toki hintaan tulee gringolisä, mutta halpaa se on silti.

Mercado Rodriguez.

Muihinkin kauppakojuihin on mahdotonta olla törmäämättä; kojuja on silmänkantamattomiin ja tulet väkisinkin miettineeksi, että Cholitat (bolivialaiseen perinnepukuun pukeutuneet naiset) ovat mielettömän ahkeraa porukkaa – nämä kojut ovat avoinna aamusta iltaan ja ne pitää myös purkaa yön ajaksi. Toki myynti ja asiakaspalvelu on Boliviassa sitä, että paikalliset istuvat kojujensa edessä näpläillen kännykkäänsä tai kutoen sukkaa/neuletta/hattua, mutta ainakaan he eivät tule tyrkyttämään sinulle mitään. Siitä jos mistä suomalainen tykkää! 🙂

Kaikki tämä kaaos, meteli ja ihmisten määrä kuitenkin rauhoittaa tietyllä tavalla ja on vain mielenkiintoista. Päiväsaikaan siis. Ehkä ulkoapäin tuleva hälinä hiljentää sisällä vellovien eri tunteiden sekamelskan tai ainakin laittaa niitä mittasuhteisiinsa? Tämä siis miun mielipide, ja uskon, että moni on eri mieltä 😀

Ehkä se johtuu siitä, että olen pienemmästä kaupungista kotoisin (vaikkei Joensuu todellakaan mikään tuppukylä olekaan) ja siksi aina, kun olen suurkaupungissa, on hauskaa seurata sen meininkiä ja kaikkea, mitä on tarjolla. Suurkaupungissa voit ns. ”hukkua” ihmisvirtaan, kävellä sen keskellä kuitenkaan itse kiirehtimättä ja nähdä vaikka mitä uutta. Ja varsinkin näin vaaleana länkkärinä täällä päin maailmaa olet silmätikkuna pienissä kaupungeissa ja kylissä, kun taas esimerkiksi La Pazissa saat olla enemmän rauhassa tuijotuksilta – ihmiset ovat vierailijoihin tottuneet.

Jo ensimmäisenä päivänä kaupungilla vaellellessa sanoin Jukalle, että mie haluaisin pidentää meidän majoitusta. Olimme varanneet Airbnb-majoituksen viikoksi, mutta onneksi asuntomme oli vapaana, joten varasimme sen lopulta 10 päiväksi. Tämän vuoksi olen jakanut La Pazin ja sen ympäristön seikkailut kahteen osaan, jotten venytä lukijoideni keskittymiskykyä äärirajoille 🙂

La Pazin oma ”metro” lennättää sinua kaupungin yllä

La Pazissa ei ole varsinaista metrojärjestelmää, mutta miun mielestä samankaltainen mutta jopa hauskempi Mi Teleférico -gondolihissijärjestelmä! Nämä hissit kulkevat kaupungin yllä aina El Altoon asti, ja jokaisella reitillä on oma värinsä. Meidän Airbnb-isäntä antoi meille käyttöön Teleférico-kortin, jolle ladataan arvoa mm. hissien asemilla ja samaa korttia käytimme molemmat, maksoimme sillä siis kaksi kertaa.

Oranssin linjan Teleférico-asema.

Kortilla yksi matka kustansi 3 bolivianosta eli hieman alle 40 senttiä. En tiedä, paljon yhdensuuntainen matka kustantaa ilman korttia, mutta toki näitä lippuja voi ostaa automaateista ilman korttiakin. Miun mielestä aika halpaa lystiä, sillä yläilmoista on mielettömät maisemat kaupungin eri puolille, ja pääset kävelemättä ylös El Altoon; usko minnuu, et halua tehdä tuota matkaa kävellen.

Etelä-Amerikan suurimmilla markkinoilla voit nähdä parantajan työssään

El Altossa kävimme yhtenä torstaina, kun siellä on kuulemma koko Etelä-Amerikan suurimmat markkinat! Nämä markkinat ovat aina torstaisin ja sunnuntaisin. Täällä viettää helposti iltapäivän vaeltelemalla satojen kojujen välissä, ja täältä löydät AIVAN kaikkea aina autojen osista meikkeihin ja vaatteista hedelmiin. Ruokakojuja on myös joka puolella (kokeile omalla vastuulla!) ja voit myös bongata Cholitan työntelemässä vaunua, jossa on läpinäkyvässä boksissa mehiläisiä, mehiläiskennoja ja taatusti tuoretta hunajaa!

Matkalla ylös El Alton markkinoille voit nähdä tämän mielettömän barrion!
El Alton markkinoiden tarjontaa.

Boliviassa uskotaan vahvasti yliluonnollisiin voimiin, tai ainakin näin niitä itse ateistina kuvailen. Paikalliset hakeutuvat Yatirien, parantajien/shamaanien, pakeille kun he tarvitsevat onnea, vaurautta, terveyttä tai jopa kirouksia Äiti Maalta eli Pachamamalta. Nämä Yatirit käyttävät erilaisia esineitä ja symboleja rituaaleihinsa, ja nämä rituaalit merkitsevät paikallisille paljon.

Illimani-vuori, Teleférico ja Yatiri samassa kuvassa. Perinteet ja nykyaika kohtaavat.

Siksi, jos tulet El Alton markkinoille ja suuntaat vasemmalle Teleférico-hissiasemalta (punainen linja), älä ota kameraa ainakaan suurieleisesti esiin jos/kun näet näitä rituaaleja omin silmin. Rivi värillisiä mökkejä seurailee markkinoiden reunustaa ja niiden edessä on nuotioita. Joidenkin mökkien ovet ovat auki ja kauempaakin voit nähdä ikään kuin Yatirien omia ”toimistoja”. Jukka otti salamyhkäisesti kuvan kauempaa markkinoiden suojista – lähemmäs emme tohtineet mennä pälyilemään.

Täydellinen sijainti ei takaa rauhaisia öitä

La Pazissa majoitusta valittaessa tulee valita hyvän sijainnin tai rauhaisien öiden väliltä. Molempia et tule saamaan ilman, että budjettisi paukkuu yli hienoissa, kenties äänieristetyissä hotelleissa.

Kaupungin valot iltaisin ❤

La Pazissa tapahtuu koko ajan jotain, ja bolivialaiseen tyyliin lakkoillaan, osoitetaan mieltä ja paukutetaan rumpuja – iltaan asti. Tässä välissä muistutan, että Boliviassa matkustettaessa kannattaa pitää mielessä, että tietukkoja ja lakkoja on usein ja se saattaa vaikuttaa liikenteeseen ja siten matkasuunnitelmiisi. Kuitenkin, La Pazissa meidänkin talon takana oli jokin konsertti menossa harva se ilta (ainakin kovaa musiikkia kuului) ja ikkunamme olivat yhden suuren tien puolella.

Tämä oli kuitenkin mainittu Airbnb:ssä, joten ei se mitään, mutta liikenteen melu kuului makkariin yöhön asti. Pikkutunneille se hiljeni hieman, kunnes taas kuuden aikaan alkoi uudelleen. Vaikka meillä olivatkin korvatulpat käytössä, se ei aina auttanut. Olimme asunnossa sen verran kauan, että asiaan alkoi tottumaan, mutta herkkäuniselle asunto olisi ollut todella väsyttävä. Toisaalta, kauempana kaikkialle olisi ollut pidempi matka. Choose your battle!

Pro tip: älä hanki krapulaa 3 600 metrissä!

Totta kai meidän piti päästä salsaamaan La Pazissa! Löysimme klubin, jossa olisi salsamusiikkia, ja paikka olikin oikein mainio; päästivät sisään vaikkei miulla ollut henkkareita mukana (ensimmäinen kerta kun niitä ulkomailla kysytään!) ja tunnelma oli klubilla hyvä. Ehdimme tanssia muutamia biisejä, kunnes musiikki lopulta muuttui lattareiden listahiteiksi ja oli aika vaihtaa maisemaa.

Petolliset paikalliset Daiquirit 😀

Olimme lukeneet Golden Classics -nimisestä klubista, jossa soitettaisiin vain 60-, 70-, 80- ja 90-lukujen hittejä! Päätimme, että nyt salsa vaihtuisi muihin tansseihin ja kävelimme klubille. Kyseessä oli kunnon wanhan ajan disko! Koska oli torstai, oli melko rauhallista ja aluksi vain katselimme ruuduilta vanhoja musiikkivideoita ja siemailimme todella maukkaita caipirinhoja.

Golden Classics!

Lopulta päädyimme tanssimaan hiki hatussa monta tuntia, ja aika lailla juuri ennen lähtöämme yksi paikallinen pariskunta tuli juttusille, ja nainen varsinkin oli oikein innokas tutustumaan ja kutsui jopa kotiinsa syömään joku ilta! Annoin hänelle numeroni siltä varalta, että näkisimme tulevana lauantaina, kun lähtisimme uudelleen tanssimaan.
Onneksi kotiin oli suht lyhyt matka kävellä ❤

Seuraavana aamuna heräsin Armageddon-darraan, niin kuin rakas pikkuveljeni sitä kutsuu 😀 Koska kaikki aina rakastavat muiden darratarinoita (eikö muka?), kerron, että aika lailla koko päivä meni keskittyessä siihen, etteivät edellisillan herkut tule hissillä ylös, ja Jukan tuomat kuulemma nopeasti imeytyvät RAPIDO-päänsärkytabletit olivat kovassa käytössä. Subway auttoi onneksi hieman. Tulimme molemmat tulokseen, että täällä drinkit ovat aina tuplana, joten matkaaja, pidä varasi ja hillitse janoasi! 😀 Korkeus myös voi pahentaa oloja, mikä tuli nyt todistetuksi faktaksi. Tanssilattialla hikoilu vielä päälle niin avot. Tämä gringa taitaa olla täällä kevytsarjalainen.

Lisäksi koko viikonloppuna paikallisesta naisesta ei kuulunut mitään. Jouduinko juuri ghostauksen uhriksi?

Mitä tapahtuu 2. osassa?

Kakkososassa käydään La Pazin vankilan porteilla, koka(iini)museossa ja hautausmaalla, eli takuulla piristävää, viatonta ja iloista settiä tiedossa! 😀 Jotta pysyttäisiin samassa positiivisessa teemassa, kerron myös maastopyöräilystäni Death Roadilla, Kuoleman tiellä eli ”Maailman vaarallisimmalla tiellä”, mikä oli osasyy unettomiin öihini La Pazissa!

Alamäkipyöräilyä suoraan epämukavuusalueelle, jälleen kerran!
Lappu

Lämpö vetää itään – Santa Cruz ja Samaipata tarjoilevat erilaista Boliviaa

Aloimme suunnittelemaan Bolivian etappia vasta muutama viikko ennen maahan saapumista. Vaikka meille oli jo aiemmin itsestään selvää, että esimerkiksi Salar de Uyuni ja La Paz olisivat reitillämme, loput Bolivian kohteista olivat vielä mysteereitä. Mitä kaikkea Boliviassa edes on? 😀 Mitä maan itäosissa on?

Bolivian länsiosat, La Paz ja kuuluisa Titicaca-järvi, vetävät porukkaa puoleensa ja yleensä maan itäosa jää näkemättä, varsinkin jos aikaa ei ole hukattavaksi. Ymmärtäähän tämän, ei siinä, lännessä sijaitsevat ne kuuluisimmat kohteet. Mutta koska meillä oli aikaa, päätimme, että piipahtaisimme idässä – varsinkin, kun olimme lukeneet hyvää Samaipatasta, jossa saisi maistiaisen Amazonin valuma-alueen vehreydestä. Lisäksi idässä kohteet ovat lähempänä merenpintaa, joten ilmastokin on lämpimämpi.

Mitä tapahtuu Sucren jälkeen? 🙂

Sucren jälkeen meidän oli tarkoitus viettää juhannus Samaipatassa. Jukka oli löytänyt hurmaavan Landhousen, jossa olisi sauna! Lähetimme innoissamme sinne viestiä ja saimmekin vastauksen, josta käsitimme, että huone olisi meille varattu. Koska viestintä oli kuitenkin hieman epäselvää, seuraavana päivänä laitoimme vielä uuden sähköpostin, jossa varmistimme asiaa. Hyvä, että laitoimme, koska paluuviesti olikin toisenlainen: Sorry, eipä onnistukaan. Jaahas. Pitäisi muuttaa suunnitelmia. Pitääkö meidän sittenkin mennä Santa Cruziin?

Bolivian bisneskeskittymä muistuttaa jenkkikaupunkeja

Santa Cruz, koko nimeltään Santa Cruz de la Sierra, on maan itäosissa sijaitseva kaupunki, joka on itse asiassa asukasluvultaan Bolivian suurin kaupunki. Santa Cruz on yksi maailman nopeiten kasvavimmista kaupungeista ja nauttii suurimmasta osasta Bolivian vastaanottamasta ulkomaalaisten sijoituksista – tämän vuoksi kaupungista on tullut maan tärkein bisneskeskittymä.

Santa Cruzin kaupunkinäkymää parvekkeeltamme.

Koska meitä molempia kiinnostaa luonto enemmän kuin yritysten hienojen aulojen ihailu, ajatus Santa Cruzista kohteena oli hieman ristiriitainen; olisi hauska nähdä näin erilaista Boliviaa mutta olisiko visiitti sen arvoista? Ratkaisu oli helppo, kun Samaipatan portit eivät juhannuksena auenneet – Jukka löysi naurettavan halvat lennot Sucresta Santa Cruziin, ja koska Santa Cruzista pääsisi Samaipataan minibussilla kolmessa tunnissa, päätimme tehdä mutkan ja käydä Santa Cruzissa juhannusta viettämässä ennen Samaipataan suuntaamista.

Lento kesti vain 40 minuuttia! Bussi olisi vienyt 13 tuntia, sillä reitti olisi ollut yksi Bolivian huonoimmista. Kyseessä ei suinkaan olisi ollut asfalttitie vaan hiekkainen ja kuoppainen kauhistus – puhumattakaan siitä, ettei Bolivian busseissa yleensä ole vessaa.

Santa Cruz on vain 400 metriä merenpinnan yläpuolella, joten täällä oli helppo hengittää! 🙂

Kun saavuimme Santa Cruziin, saimme katsella kaupunkia suht pitkään taksin ikkunoiden takaa, sillä taksikuski oli täysin hämmentynyt asuntomme osoitteesta ja teki pari harhakoukkausta. Kaupunki vaikutti täysin erilaiselta – Jukkakin kommentoi, että ihan kuin olisimme tulleet eri maahan! Paljon ostoskeskuksia, Starbuckseja, jättimarketteja, ihan kuin jenkeissä. Korkeita kerrostaloja, autoja joka puolella. Hienoja sellaisia. Miltä asuntomme näyttäisi?

Hulppea kerrostalo täynnä tyhjiä asuntoja

Asunto oli korkeassa kerrostalossa, jonka aulassa oli vartija 24/7. Talossa olisi asukkaiden käytössä elokuvahuoneita, kuntosali, biljardihuone, sauna ja katolla uima-allas! Katolla oli myös grillit ja jääkaapit ja kalusteet oleskeluun. Itse huoneemmekin oli sisustettu huolella – vaikkakin ehkä omaan makuun hieman liian kornisti – mutta se oli moderni, siisti ja siellä oli iso telkkari ja parveke!

Täällä olisi tilaa grillata!
Santa Cruzin yksiöstämme.

Olimme miettineet, vastaisivatko kuvat todellisuutta, mutta kyllä! Talo oli niin hulppea, ettemme halunneet poistua sieltä! Ja miksi pitäisikään? Kävimme juhannukseksi ostamassa olutta ja viiniä sekä ruokatarpeita ja linnoittauduimme talon syövereihin.

Talon katolla uima-altaalla ei ollut meidän lisäksi kuin vain muutama ihminen ja oma rauha oli taattu. Yhtenä päivänä talon katolla grillien luona oli paikallisilla jotkut omat bileet musiikkineen, mutta se ei yhtään haitannut, sillä alue oli sen verran suuri. Katolta näkyi alas muiden asuntojen parvekkeille ja todella moni asunnoista oli selkeästi tyhjillään. Talossa kävellessäkin huomasi, että siellä oli todella hiljaista. Liekö asunnot ovat kuitenkin liian kalliita tällaisessa talossa paikallisille, eivätkä ne sittenkään ole menneet kaupaksi? Kuka tietää. En kehdannut kysyä isännältämme 😀

Juhannusaattona saunoimme mitä omituisimmassa saunassa 😀 Se laitettiin päälle huoneen ulkopuolelta ja itse saunassa oli kyllä kiuas muutamine kivineen, mutta ei kiulua ja kauhaa, jotta vettä olisi voinut heittää. Koska ”Fuck the police”, otimme vesipullon mukaan ja heittelimme vettä kivien päälle, jotta saimme huoneeseen edes hieman höyryä ja kosteutta. Pitihän siellä tovi istua, mutta hiki onneksi tuli! Seinät olivat myös kaikki lasia ja näkymät sekä sisälle että ulos. Suomalaisittain nakusaunomista ei siis voinut oikein harrastaa, ellei halunnut antaa paikallisille traumoja suomalaisesta kulttuurista 😀 Voitte arvata, ettei tosiaan kukaan muu tuona iltana saunonut meidän lisäksi ja se näytti muutenkin aika koskemattomalta.

Bolivialaisen kerrostalon sauna!

Sekä juhannusaattona että -päivänä otimme kaiken hyödyn irti altaalla makoilusta ja uimisesta ja välillä miulle tuli jopa huono omatunto – saako budjettimatkailija nautiskella tällä tavalla? No, saa – majoituksen hinta oli vain 26 euroa / yö! Oli ihanaa, kun ei ollut paineita juosta joka paikkaan. Juhannuspäivän iltana päätimme lähteä ulos syömään ja vähän katsomaan kaupunkia, ja sen reissun myötä huono omatunto asunnolla hengailusta viimeistään katosi taivaan tuuliin. Kaupungilla ei ollut oikein meille mitään annettavaa. Paitsi kuin vatsahumputus sen ravintolan ruoasta – olisi ehkä pitänyt vilkaista TripAdvisoria. Onneksi ei mitään vakavaa humputusta kuitenkaan, sillä pääsimme matkaan kohti Samaipataa seuraavana päivänä.

St. Lawrencen katedraali Santa Cruzin keskustassa.

Samaipatassa kannattaa varata tekemistä joka päivälle

Santa Cruzista Samaipataan pääsee kolmessa tunnissa minibusseilla, joita lähtee mm. Avenida Omar Chavez Ortiz -nimiseltä kadulta; kadunkulmauksessa tulee näitä minibusseja vastaan, joista voit kysyä, mahtuuko mukaan. Todennäköisesti käy myös niin, ettet ehdi kysyäkään, kun kyytiä joku tulee sinulle jo tarjoamaan. Minibussit eivät kuitenkaan lähde kuin vasta sitten, kun tarpeeksi porukkaa on kyydissä – myö odoteltiin onneksi vain noin puoli tuntia ennen kuin tarvittavat neljä henkilöä olivat kyydissä.

Samaipata on suosittu lomailukohde myös paikallisten keskuudessa. Kylä sijaitsee vain noin 1600-1800 metriä merenpinnan yläpuolella joten lämpötila on miellyttävä ja täällä Andien esivuoristossa on paljon luontokohteita, muun muassa Amborón kansallispuisto on ihan vieressä. Tämä vain päälle 4000 asukkaan kylä on tunnettu siitä, että siellä asuu vakituisesti noin 25 eri kansallisuutta. Löydät selkeästi eurooppalaisten pitämiä kahviloita, arabialaistaustaisen miehen perustaman burgeribaarin ja meidänkin Airbnb-emäntä oli kanadalainen – Santa Cruzin jälkeen tämäkään paikka ei heti huokunut perinteistä Boliviaa.

Cafe Tango.
Arepa ja kasvishöystö.
La Cocinassa on parhaat burgerit – kenties koko Boliviassa!

Kun saavuimme hurmaavaan Casa Lynda -majoitukseemme, josta oli vain muutaman minuutin kävelymatka kylän keskustaan, selvisi, miksi emme saaneet juhannukseksi majapaikkaa täältä. Majatalon emäntä, Lynda, kertoi, että kaikki majapaikat olivat ääriään myöten täynnä – porukkaa kävi kuulemma jopa koputtelemassa ovilla ja meinasivat nukkua ulkona – sillä juhannusviikonloppuna Samaipatassakin juhlittiin. Täällä ei tosin juhlittu keskikesää vaan talven ensimmäistä päivää.

Casa Lyndan sisäpihalta.

Samaipata on söpö pieni kylä, mutta nopeasti kävi selväksi, ettei itse kylässä ole paljoa tekemistä. Buukkaa siis itsellesi vaelluksia, päiväretkiä jne jokaiselle päivälle, ELLEI siis suunnitelmanasi ole vain levyttää riippumatossa. Sekin toki on ok. Myö oltiin kuitenkin levytetty jo Santa Cruzissa, joten oli halukkuutta taas aktivoitua ja liikkua – myönnän, että kuntosalia emme Santa Cruzin talossa hyödyntäneet 😛

Samaipatan rauhalliset kadut ❤

Kolmen ekosysteemin Amboró-kansallispuisto

Samaipatan kylässä on paljon matkatoimistoja, joihin kannattaa kävellä suoraan ja kysellä retkien ja vaelluksien hintoja; yleensä kaikissa hinta on aina alhaisempi, mitä enemmän porukkaa tulee mukaan. Joskus käy niin, että he joutuvat myymään eioota, sillä ryhmää ei ole kasassa – ellet halua maksaa yksityisretkestä.

Samaipatassa vaelluksilla tulee olla opas mukana.

Meidän ensimmäisen päivän vaellus oli retki Amborón kansallispuistoon. Täältä luonnonsuojelukohteesta löytyy kolme eri ekosysteemiä: Andien vuoristoa, Gran Chacon (tasankoalue Etelä-Amerikassa) pohjoinen osa ja Amazonin valuma-alue. Olimme tästä innoissamme, sillä olimme kuukausia viettäneet karuissa ja kuivissa vuoristomaisemissa, joten viidakkomainen vehreys oli erittäin tervetullutta!

Amboró.

Päivävaellus oli hyvää liikuntaa ja meidän ryhmässä oli vain viisi henkilöä oppaan lisäksi, ja oli hauska tutustua enemmänkin joukon itävaltalaiseen naiseen, joka oli miehensä kanssa jopa kahden vuoden reissulla! (Alkaa meidän 9 kuukautta vaikuttaa pikku rykäisyltä, eikö vain! 😀 ) Muutoin sanoisin, että vaellus ei ollut niin upea kuin toivoin, vaikka näköalapaikka olikin hieno.

Las Cuevas -vesiputousten kauneus antaa ötökänpuremat anteeksi

Toisena päivänä kävimme Las Cuevas -nimisillä vesiputouksilla, jotka ovat kuulemma Samaipatalaisten viikonloppukohde. Sisäänpääsy on 20 bolivianosta per henkilö eli 2,60 euroa, ja sinun pitää ottaa sinne taksi. Meno-paluu niin, että kuski odottaa sinua parkkipaikalla kaksi tuntia, kustantaa 100 bolivianosta eli hieman alle 13 euroa.

Lynda-emännän aamupalalla jaksaa! Settiin kuului aina myös ihanaa leipää hilloilla 😛
Matkalla vesiputouksille.

Nämä vesiputoukset, joita on alueella yhteensä kolme kappaletta, tarjoavat uintimahdollisuuden, tosin vesi oli ainakin tähän aikaan vuodesta todella matalalla. Suht kuuman keskipäivän auringon alla vesi kuitenkin virkistää mukavasti.

Myös se virkistää, kun hyppelet paikallasi yrittäen läiskiä joitain hiekkamäkäräisiä, jotka iskevät ahnaasti kimppuusi. Muista siis hyttyskarkote! Meitä se ei tosin auttanut, sillä kun palasimme hostellille, molempien sääriä ja miun reisiä koristivat kymmenet veriset pistot. Nämä eivät taida olla ihan perushyttysiä, sillä ne ihan haukkasivat palan mukanaan ja jättivät jälkeensä veriset pisteet, joiden ympärys alkoi vaalentua. Mutta ei hätää, vielä tänäkään päivänä ei ole tullut muita oireita, joten joko rokotukset ovat toimineet tai sitten otukset olivat vaarattomia.

Pelkästään tämän vaelluksen takia kannattaa tulla Samaipataan: The elbow of the Andes

Meidän viimeisenä päivänä oli vuorossa The elbow of the Andes -vaellus, joka vaelluspäivän aamuna osoittautui yksityisretkeksi; yksi matkalainen oli jäänyt jumiin Santa Cruziin eikä päässyt paikalle. Meitä oli siis myö ja opas – tätä vaellusta ei edes saisi tehdä ilman opasta.

Kun hyppäsimme jeeppiin, selvisi miksi. Jo vaellusreitin aloituspaikalle pääseminen vaati tehokkaan kulkupelin, joka ei sekään varmasti sadekaudella tätä reittiä voisi ajaa. Ylös ylös pitkin kuoppaisia ja savisia teitä ja kun pääsimme aloittamaan vaelluksen, seisoimme kolmistaan vehreiden vuorien juurilla ja missään ei näkynyt ketään muita. Vaellusreitin nimi tulee kuulemma siitä, että Andien vuoristojono tekee tässä kohdassa käännöksen pohjoisesta etelään päin – tämän taitekohdan muoto on kuin kyynärpää.

Vaelluksen aloituspaikalta.
Oppaamme tekee tämän vaelluksen kuulemma neljä kertaa viikossa!

Opas oli mukava ja kertoili meille paikallisesta eläimistöstä ja kasvillisuudesta, ja että näillä main itse Che Guevara oli kulkenut. Vaellus kesti noin 5 tuntia ja kilometrejä oli noin 12 – reitti tuntui paljon pidemmältä, sillä joukkoon mahtui oma ihanan kamala osansa jyrkkiä nousuja ja laskuja välillä kivikoissa ja välillä liukkaassa heinikossa. Vaikka maisemat olivat mielettömät, oli tärkeää pitää katse myös maassa, sillä paikalliset jyrsijät olivat kaivaneet maahan kengänmentäviä koloja, joissa ne kuulemma mutustivat metsästämiään hyönteisiä.

Siellä se sininen reppu näkyy 😀 Tämä kohta oli miun lemppari!

Tämä vaellus on ehdottomasti ollut yksi parhaista koko reissulla. Tämä vehreä vuoristomaisema, jossa alhaalla laaksoissa on metsikköä ja keskellä virtaa joki, oli niin erilainen mitä olimme siihen mennessä nähneet! Pilvet roikkuivat välillä todella matalalla ja heinikko oli osissa kohtaa kasvanut niin korkeaksi, että pystyit (ja oli myös pakko!) ottaa siitä kiinni, että pääsit paremmin alas jyrkkää vuorenrinnettä. Vaelluksen hienous oli myös siinä, ettemme nähneet ketään muuta koko reitillä.

Onneksi oli heiniä, joista ottaa kiinni.
Bongaa perhonen!

Loppua kohden menimme joenvartta pitkin ja välillä metsikössä, ja vaellus päättyi samoille Las Cuevas -vesiputouksille, joilla olimme edellispäivänä olleet. Koska olimme ne jo nähneet, kävelimme suoraan porteille, joissa kyytimme takaisin kylään odotti. Spekuloimme, että vau millainen lopetus tämä olisi ollut sellaiselle, joka ei olisi vielä vesiputouksia nähnyt – miten monipuolinen tämä reitti olikaan! Täysin sen noin 30 euron (per henkilö) arvoinen!

Jumala suojelee paikallisbussissa kohti länttä!

Samaipatasta otimme bussin kohti Cochabamban kaupunkia eli nyt alkoi meidän matkamme kohti kuuluisaa länttä! Ensin otettaisiin perstuntumaa paikallisbusseihin hieman pidemmällä matkalla, sillä tämä kokemus kestäisi noin 7-8 tuntia. Ilman sitä vessaa. Tai tietoa, milloin olisi taukoja. Tai milloin oltaisiin oikeasti ylipäätään perillä, sillä aikalupauksiin on Boliviassa turha luottaa. Mutta ei se haittaa, jumala rakastaa meitä niin kuin bussin penkeissä lukee! 😀

Matkalla Cochabambaan. Vuoristossa pilvet tekevät välillä lähempää tuttavuutta.

Cochabamba olisi meille muutaman päivän levähdys ennen La Pazia, Bolivian hallinnollista pääkaupunkia, jota meikätyttö on odottanut pitkään! Kerron kaupungista sekä siitä, miksi tätä olen odottanut, seuraavassa postauksessa! Ja kun kerran on selviytynyt 5 kilometrin korkeudessa, niin on ihanan helpottunut fiilis, kun kaupungin 3,6 kilometrin korkeus ei enää jännitäkään – paitsi silleen hyvällä tavalla! 🙂

Kumpi voittaa, itä vai länsi?
Lappu

Sucressa väsyneinkin reissaaja elpyy – Bolivian kaunis turvasatama

Kun päättää reissun seuraavan kohteen, on usein hankalaa päättää se, miten pitkään siellä haluaisi olla. Yleensä olemme tehneet niin, että valitsemme semi-randomisti päivien määrän riippuen siitä, mitä kaikkea siellä haluamme tehdä, ja sitten pidennämme majoitustamme tarvittaessa.

Matkustusajankohtamme on sinänsä hyvä, että suurimmalta osin olemme menneet off-seasonilla, joten majapaikoissa on tilaa hyvin ja hinnat edukkaita. Täällä Boliviassa ja Perussa (jonne matkustamme seuraavaksi) taas sitä vastoin on meneillään paras kausi matkustamiseen nyt kesä-elokuussa; nyt on kuiva kausi, joten vaelluksille aika on täydellinen. Onneksi tämä ei ole näyttänyt vaikuttavan asuntojen hintoihin, tai vaikka olisikin, niin silti asuminen Boliviassa on halpaa.

Sucreen buukkasimme aluksi 10 yötä, mutta lopulta olimme siellä kaksi viikkoa. Olisimme hyvin voineet olla pidempäänkin. Monet olivat tulleet tähän samaan lopputulokseen. Mutta miksi?

”Valkoinen kaupunki” on raikas tuulahdus lattarikylien keskellä

Sucre on itse asiassa Bolivian nimellinen pääkaupunki. Hallinnollinen pääkaupunki La Paz on lienee monille tutumpi. Sucre taitaa olla rakas tälle maalle, sillä kaupungilla on ollut jopa kolme nimeä: Charcas, La Plata ja Chuquisaca. Tunnetuin näistä, La Plata, tarkoittaa ”hopeaa” tai ”vaurautta”, ja tätä nimitystä käytettiin alueen hopeakaivosten kukoistuksen aikana 1800-luvulla.

Keskustan laidalta.

Sucrea, joka pääsi myös UNESCOn maailmanperintölistalle vuonna 1991, kutsutaan myös nimellä ”La Ciudad Blanca” eli valkoiseksi kaupungiksi. Lempinimi tulee siitä, että kaupungin monet siirtomaa-tyyliset talot ja rakenteet on maalattu valkoiseksi. Kun saavuimme kaupunkiin, molemmat olimme heti sitä mieltä, että täällä viihtyisimme. Olen aiemminkin maininnut asiasta, mutta Latinalaisessa Amerikassa monet kylät ja kaupungit ovat samanlaisia; vähän sellaisia kapisia, rupusia ja hiekanvärisiä. Ja niin samanlaisia! Siksi tämä espanjalaistyylinen hurmuri vetosi meihin heti.

Sucressa alkoivat kaupunkirallikilpailut saapumispäivänämme!
Ralleja oli seuraamassa aimo joukko ihmisiä.

Oli myös mahtavaa, että meidän Airbnb-majoitus oli vain muutaman korttelin päässä keskustasta – kävelyetäisyydellä oli kaikki tarvittava, mutta majapaikka oli onneksi tarpeeksi kaukana autojen melusta. Asunto oli lisäksi ihanan moderni ja LÄMMIN – Salar de Uyunin palelun ja alkeellisuuden jälkeen nykyisen asunnon ympäri vuorokauden saatavilla oleva lämmin suihku ja muut toimivat puitteet olivat todellakin 5/5. Käytettävissä oleva kattoterassi kruunasi kokemuksen!

Show + illallinen = hämmentynyt suomi- ja brittipariskunta

Samassa asunnossa kanssamme majaili brittiläinen pariskunta, joihin tutustuimme heti ensimmäisenä päivänä. Koska tulimme hyvin juttuun, pyysimme heidät meidän mukaan ensimmäisenä lauantai-iltana katsomaan bolivialaisia perinnetansseja ravintolaan, jossa tarjottaisiin samalla illallinen. Olin kuullut, että tämä on todellakin nähtävä; showssa tanssittaisiin Bolivian eri departementien eli ns. alueiden omia perinnetansseja värikkäissä asuissa rytmikkään musiikin tahtiin. Kuulemma myös ruoka kyseisessä ravintolassa olisi todella maukasta. Maukasta ruokaa lattareissa? Tämä olisi koettava! 😀

Show oli kyllä värikäs ja musiikki rytmikästä, mutta esityksen idea taisi selostusten mukaan (jotka olivat myös englanniksi) olla Bolivian eri alueiden historia tanssien muodossa. Mutta väliäkö tuolla! Olimme tosin kaikki neljä yhtä WTF-ilmettä, kun esitys eteni; yhtäkkiä lavalla saattoi kontata mies leopardi- tai jaguaaripuvussa ja sitten vuorossa olikin joku jääkarhuntapainen ja vanha velhomies, joka tuli sörkkimään pöytämme kynttilää 😀 Mutta hauska ilta oli joka tapauksessa! Lopuksi tanssijat hakivat joitain illallisvieraita tanssimaan lavalle kanssaan, mikä on aina varsinkin suomalaiselle yhtä ihana yllätys 😀

Gringa lähtee hetkeksi koulun penkille!

Boliviassa Sucre tuntuu olevan THE place to be, mitä tulee espanjan opiskeluun. Jo Potosíssa yhden yön emäntämme osasi kertoa, että Sucressa opettajat ovat kuulemma todella päteviä.

Olin lähettänyt Sucre Spanish School -nimiselle koululle sähköpostia noin puolitoista viikkoa ennen saapumistamme ja kysellyt lisätietoja. Olin googlaamalla päättänyt valita tämän koulun arvostelujen perusteella ja koska hinnat olivat edukkaat; yksityistunnit olivat 6,5 dollaria tunnilta! Tykkäsin myös siitä, että koululta vastattiin viesteihini todella nopeasti ja he siis puhuvat myös englantia 🙂 Päätin siis ottaa yhteensä 9 tuntia, kolmena päivänä kolme tuntia. Koulu on myös todella joustava aikojen suhteen; voit aikalailla valita itse päiväsi sekä sen, otatko tunteja aamulla vai iltapäivällä.

Koulun sisäpihalta.

Kun ensimmäisenä päivänä istahdin pulpettiin ja tervehdin opettajaani, Rogeria, joka istui vastapäätä ja alkoi espanjaksi puhumaan preteritistä, pakko myöntää, että päähäni tuli ajatus, että mihin ihmeeseen sitä on taas itsensä tunkenut. Ryhmässä voit helposti piiloutua muiden taakse tai välillä antaa huomiosi herpaantua, mutta kun luokassa ei ole muita kuin sie ja intensiivisesti tuijottava bolivialainen opettaja, on pakko olla koko ajan skarppina. Puhumattakaan siitä, etten ole ikinä opiskellut kieliä muulla kuin suomen kielellä, ja nyt opiskelisin espanjaa jollain espanjan ja englannin fuusiolla – pasmat tulisivat menemään sekaisin!

Luokkahuone.

Onneksi Roger oli tosi mukava! Aluksi kävimme läpi tavoitteet ja sitten pistimme töpinäksi. Teimme välillä harjoituksia ja välillä tein muistiinpanoja niin kuin lukiossa konsanaan. Yksityistunneissa on se hyvä puoli, että kun avaat suusi ja puhut vieraalla kielellä, ei tarvitse miettiä mitä muut sönkötyksestäsi ajattelevat, sillä vain opettaja on paikalla 🙂 Jos sivuutetaan tällaiset epävarmuudet, yksityistuntien paras ja hyödyllisin puoli on se, että voit itse kertoa, mitä haluat oppia tai mitä haluat kerrata ja keskitytte juuri tähän.

Tunnit olivat kyllä hyödyllisiä – mutta vain jos jatkan itseopiskeluja ja teen saamiani tehtäviä. Hieman huono omatunto kolkuttaa, sillä vihkot ja paperit ovat jossain repun pohjalla – mutta aloitan kyllä taas, ihan pian! 😀

Näistä syistä Sucre on reissaajan turvasatama

Sucre oli miun mielestä kaupunkina täydellisen kokoinen; ei liian iso ja meluisa eikä liian pieni kyläpahanen vaan juuri sopiva. Täällä on tekemistä kyllä vaikka joka päivälle, jos niin halajat, mutta toisaalta, jos majoituksessasi on terassi tai partsi, istahda välillä alas vain nauttimaan auringosta ja miellyttävästä lämpötilasta. Sucre on ”vain” 2800 metriä merenpinnan yläpuolella, joten päivisin lämpöä riittää näin talvellakin.

La Recoleta.
7 Lunaresin Chorizo-leipiä kehuttiin kovasti!

Täällä on paljon muita reissaajia (joista suurin osa ottaa myös espanjan tunteja), joten varsinkin yksin matkustavat saavat täällä kaivattuja länkkärikohtaamisia. Meidän brittinaapurit opastivat meille heti, että varsinkin Joyride- ja Cafe Kultur Berlin -ravintolat (jotka ovat myös baareja) ovat suosittuja paikkoja, joissa on myös ilmaisia salsatunteja ja -bileitä!

Mie lähdinkin heidän mukaan yksi ilta Joyrideen tanssimaan ja ottamaan muutaman heidän uusien tuttavuuksiensa kanssa, ja sain taas huomata, että bachata on täällä kovempi juttu kuin salsa. Joyridessa tiistaisin salsa- ja bachata-tunnin jälkeen bileet muuttuivat normaaliksi yökerhomeiningiksi, joten oli aika testata Cafe Kultur Berlin. Siellä käytiin kahtena keskiviikkona Jukan kanssa tanssimassa, itse tunneille ei osallistuttu. Vaikka illan teemana oli salsabileet, meidän lisäksi oli vain muutama tanssija. Paikka on kuitenkin hieno ja siellä on hyvää musiikkia, uudempaa ja modernimpaa kuin perinteinen salsamusiikki, joka saattaa välillä käydä tylsistyttämään.

Cafe Kultur Berlinin Happy Hour ja Caipirinhat 😛

Sucressa voit myös hakea viisumillesi jatkoaikaa. Virasto on keskustassa ja helposti löydettävissä Google Mapsilla. Siinä voi joko käydä niin kuin meidän brittikavereille, että virkailija vain löi heille leimat passiin turhia kyselemättä, tai sitten niin kuin meille, ettei jatkoaikaa vielä tipu. Olimme kuulemma liian etuajassa ja meidän pitäisi hakea jatkoa vain noin kolme päivää ennen viisumin umpeutumista. Sen vuoksi meidän pitäisi suunnitella seuraava viikko, pari, hieman tarkemmin.

Sucren omat Para Ti -suklaat ovat kuulemma maan parhaita! Olivathan ne hyviä, mutta eivät Fazeria voittaneet 😛

Prinsessoja ja dinosauruksia

Sucressa meillä oli suunniteltuina muutama kohde, jotka päätimme, että on pakko nähdä. Shown lisäksi ne olivat Castillo de la Glorieta eli Glorietan linna sekä Parque Cretácico eli Sucren dinosauruspuisto dinosaurusten jalanjälkineen! Sisäinen lapseni, joka tuijotteli pienenä Maa aikojen alussa -videoita, innostui tästä kovin! 😀

Glorietan linnaan pääsee paikallisbussilla, mutta koska aikataulut menevät miten sattuu, suosittelen käyttämään menomatkaan taksia (taksit ovat Boliviassa todella edullisia) ja tulemaan paikallisbussilla takaisin kaupunkiin. Busseja löydät nimittäin heti linnan ulkopuolelta parkkipaikalta.

La Glorieta.

Itse linna on kuuluisa siitä, että siellä asuivat Bolivian ensimmäiset ja ainoat kuninkaalliset 1800-luvun lopulla, Francisco Argandoña ja Clotilde Urioste, Glorietan prinssi ja prinsessa. Käyskentely vaaleanpunaisessa linnassa ja sen vehreässä ympäristössä on leppoisa tapa viettää yksi iltapäivä, varsinkin kun se ei ollut tupaten täynnä – taisimme nähdä vain muutaman vierailijan meidän lisäksi. Sisäänpääsy on 20 bolivianosta per henkilö eli noin 2,5 euroa ja saat tutkiskella paikkoja sisällä linnassa omaan tahtiisi. Tarjolla on myös kuulemma opastettuja kierroksia espanjaksi, mutta tällaiselle emme menneet. Jos muuten haluat ottaa kuvia, se maksaa sinulle 5 bolivianosta (60 senttiä) ekstraa.

Parque Cretácico eli Sucren dinosauruspuisto sijaitsee noin 5 kilometriä keskustasta, ja puistoon menee omia ”dinosaurusbusseja” – kyllä, bussin kyljessä on dinosauruskuvia ja kaikkea – ja se kustantaa 15 bolivianosta (1,90 euroa) per suunta. Bussit lähtevät Plaza 25 De Mayo -keskusaukiolta ja saapuvat samaan paikkaan. Myö mentiin tämäkin menomatka taksilla, sillä meille tuli kiire; paikallisbussia (tässä vaiheessa emme vielä tienneet dinosaurusbusseista) ei näkynytkään ja piti ehtiä opastetulle kierrokselle dinosaurusten jälkiä katsomaan. Opastetut kierrokset (myös englanniksi) alkavat klo 12 ja 13 ja ilman kierrosta et saa tästä puistosta paljoakaan irti. Lisäksi tämä opastettu kierros sisältyy pääsylipun hintaan. Sisäänpääsy on 30 bolivianosta per henkilö (hieman alle 4 euroa) ja taas kuvien ottamisesta maksetaan 5 bolivianoksen verran.

Opas kertoo, mitä jälkiä täältä on löydetty.
Täältä on löydetty jopa 5000 dinosaurusten jalanjälkeä.
Jäljet löydettiin paikallisen sementtiyrityksen kaivausten aikana.
Puisto on hakenut apurahaa, jotta jälkiä voidaan suojella paremmin tulevaisuudessa. Useat jäljet ovat jo hävinneet maanvyörymien seurauksena.

25 metrin korkeudessa odottavat mustelmat ja voittajafiilis

Mie olin jo aiemmin intoillut Jukalle siitä, että Sucressa on hyviä arvosteluja saanut Climbing Sucre -firma, joka tarjoaa kalliokiipeilyä ja boulderointia kaupungin ulkopuolella, kuitenkin vain noin 15 minuutin ajomatkan päässä. Laitoin heille viestiä ja vastaus tuli valehtelematta 10 minuutin päästä! Puolen päivän (4-5 tuntia) kiipeily kustantaisi 250 bolivianosta eli hieman päälle 30 euroa ja hintaan kuuluisi kaikki kuljetuksista varusteisiin. Sold!

Horisontissa näkyy Sucren kaupunkia.

Jukka päätti jäädä pois näistä kemuista, joten Carlos haki vaan miut kahdeksalta aamulla ja yhdessä viiden muun kanssa lähdettiin Garcilazo-vuorta kohti. Sen seinä olisi noin 25 metriä korkea. Mie luulin ensin, että myö mentäisiin Sica Sica -vuorelle, joka olisi aloittelijoiden paikka, mutta kuulemma ”siellä ei olisi tarpeeksi haasteita”. Selvä peli!

Onko nyt tarpeeksi haastetta! 😀 Garcilazo-kallion toiselta puolelta.

Ennen ensimmäistä kapuamista mie katsoin melko kauhuissani, kun joukossa ollut jenkkityttö lähti kiipeämään seinää, joka miun silmään näytti mahdottomalta kiivetä – mistä hitosta tuolla otetaan kiinni?? Tämä ensimmäinen reitti olisi se helpoin kuulemma, sillä se menisi seinässä olevaa halkeamaa pitkin. Silti alkoi kädet hiota. Mie en oo siis ennen kiipeillyt, mutta se on kiinnostanut, joten eikun vain kokeilemaan!

Miun oli aluksi tosi vaikea luottaa köyteen, ja pelkäsin otteen kirpoamista ja että mätkähtäisin vasten kallion seinää tai pahimmassa tapauksessa maahan asti. Kallio oli ison rotkon reunalla ja maa täynnä teräviä, isoja kivilohkareita. Kun pääsin ekan reitin huipulle asti, se fiilis oli kuitenkin jotain sellaista, että unohtui kaikenmaailman pelkotilat ja jalkojen tärinät! Carlos oli tosi hyvä ohjeistamaan, mutta antoi kuitenkin aikaa myös itse etsiä hyviä kohtia tarttua kiinni.

Tein yhteensä neljä nousua eri vaikeusasteilla. Yritin viidettä, mutta siinä vaiheessa miun sormet oli jo niin kipeät, ettei se vaan onnistunut. Jalat olisivat jaksaneet, mutta aloittelijan tyyliin olin käyttänyt miun käsiä ”liikaa” enkä tarpeeksi tukeutunut miun jalkoihin. Kerta kerralta innostuin kuitenkin enemmän, ja haluan ehdottomasti kiipeillä uudestaan! Onneksi miulla ei ole korkeanpaikankammoa! Mustelmia kyllä tuli varmaan kymmeniä, mutta ne vaan muistutti, mitä kaikkea hienoa voi kokea siellä epämukavuusalueella 🙂

Oli sieltä silti mukavaa tulla alaskin! 🙂

Miten kävi kolmannen kuukauden budjetin?

Postaan kolmannen kuukauden, toukokuun, reissubudjetin vasta nyt, sillä en halunnut pidentää Salar de Uyuni -tekstiä yhtään enempää 😀 Kolmas reissukuukausi antoi meille toivoa, sillä heti alusta asti näytti siltä, että nyt päästään vihdoin budjettiin! Alla totuus toukokuulta:

– Asuminen: 619 € (n. 39 % )
– Ruoka ja juoma (+ muut pakolliset käyttötavarat): 675 € (n. 43 %)
– Matkustus: 226 € (n. 14 %)
– Elämykset, huvittelut & kuntoilu: 51 € (n. 3 %)


Yhteensä: 1571 €

Koska yhteisbudjetti on siis 2000 euroa / kuukausi, myö siis ei pelkästään pysytty budjetissa vaan alitettiin se! Toukokuu siis vähän korjasi maalis- ja huhtikuun budjettiylityksiä.

Näkymä kattoterassilta.
Kotikatu. On aika suunnata seuraavaan ”kotiin”. 🙂

Missä vietämme juhannuksen?

Sucren jälkeen tuli pieniä muuttujia matkaan juhannuksen suhteen, sillä emme päässeetkään viettämään juhannusta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Mutta uusi suunnitelma ja sen puitteet eivät lainkaan olleet hassummat! Millainen on juhannussauna bolivialaisessa kerrostalossa ja miltä näytti Amazonin valuma-alueilla Samaipatassa? Näistä lisää seuraavassa jaksossa!

Juhannus ilman itikoita, gracias!
Lappu

Neljän päivän jeeppireissu kurvasi meidät maailman laidalle: Salar de Uyuni

Kun nyt aloitan kirjoittamaan meidän reissusta maailman suurimmalle suolatasangolle, jossa on jopa 10 miljardia tonnia suolaa, tekisi mieli hypätä suoraan siihen hyvään kohtaan. Siihen murueskimon suklaasydämeen, käännetyn tyynyn koskemattomaan viileyteen, treenin jälkeiseen hikiseen euforiaan. Siihen hetkeen, kun näin auringon nousevan Salar de Uyunin horisontissa, kaikkialla oli hiljaista ja kun suolakiteet kimalsivat aamuseitsemältä silmänkantamattomiin.

Tänne maailman laidalle ei kuitenkaan päästy noin vain. Kerrottavana on ennen tätä kyseistä hetkeä montakin tarinaa, joten aikuismaisella kärsivällisyydellä ja pidättyväisyydellä (kyllä, miustakin löytyy näitä piirteitä aina silloin tällöin) aloitetaan siitä, kuinka Bolivia otti meidät vastaan yhtä luottavaisesti kuin ensikertalainen muukalaisen tarjoaman rannekorun basaarin hämärässä.

Katsokaa nyt joku miun rinkkaan!

Olimme lukeneet rajanylityksestä (pohjois-Argentiinasta Bolivian puolelle) tarinoita, joissa kuvailtiin tuntien jonoja, seisomismaratoneja paahtavassa auringossa ja nihkeitä virkailijoita, jotka eivät automaattisesti anna sinulle tarvitsemaasi maahantulodokumenttia, jos et itse sitä vaadi.

Höpöhöpö. Vaikka yhdessä näistä artikkeleista sanottiin, että homma on kuulemma saattanut hieman parantua, en osannut odottaa, miten hyvin kaikki sujui! Nopeammin ja sujuvammin kuin Tallinnan laivaan astellessa konsanaan. Saavuimme Argentiinan puolen rajakaupunkiin La Quiacaan bussilla muutamassa tunnissa Humahuacan kylästä, ja etukäteen luetuilla ohjeilla ja muutamalla kysymyksellä paikallisilta löysimme perille rajanylityspaikalle, jossa asetuimme jonoon. Hetki jonottelua, sitten tiskille passin kanssa ja saimme paperilapun kouraan leiman kera – tervetuloa Boliviaan!

Tiskin jälkeen oli silta, joka yhdisti rajakaupungit toisiinsa (Bolivian puolen rajakaupunki on nimeltään Villazón), ja puolessa välissä siltaa mie pysähdyin ja aloin ääneen miettimään Jukalle, että tässäkö tämä oikeasti oli?? Oliko tuo kaupunki tuossa edessä nyt Boliviaa, jonka kaduille voisimme vain astella ihmisvilinään? Kukaan ei tarkistanut meidän rinkkoja eikä reppuja – vaikka olimme aiemmin kuulleet, kuinka nämä rajaseudut ovat aika villejä paikkoja salakuljettajineen ja poliisivoimineen.

Kävimme kuitenkin kahdelta virkailijalta kysymässä, tarvitsemmeko mitään muuta tämän paperilippusen lisäksi, ja kun vastaus oli, että ei, tässä kaikki, niin pakkohan se oli uskoa. Koimme juuri helpoimman rajanylityksen ikinä! Ainut miinus tällaisessa rajanylityksessä on se, että kaikki saavat vain 30 päivää oleskeluaikaa. Lentäen maahan saavuttaessa suomalaisella passilla saa viisumin 90 päiväksi. Meidän tulisi hakea viisumiin jatkoaikaa myöhemmin. Mutta niin kuin ne sanoo, huominen on huomenna.

Valkonaama saa laskuunsa ylimääräisen nollan

Boliviaan tutustuminen alkoi Tupiza-nimisessä kylässä, joka sijaitsee 90 kilometriä Villazónista eli rajakaupungista pohjoiseen. Päätimme lähteä Salar de Uyuni -kierrokselle sittenkin tästä kylästä tunnetumman Uyuni-kaupungin sijaan (syistä lisää myöhemmin), joten päätimme olla Tupizassa muutamia päiviä ennen jeeppikierrokselle suuntaamista.

Vaikka Boliviaa mainostetaan edukkaana maana, täälläkään pennoset eivät veny loputtomiin, jos vierailemassasi kylässä on jokin turistijuttu, jonka vuoksi hostellit täyttyvät matkailijoista. Tupiza ei ole poikkeus. Vaikka tässä kyläpahasessa ei paljoa nähtävää olekaan, reissaajat suuntaavat tänne Salar de Uyuni -kierrosten perässä, joten luonnollisesti kylään on noussut paljon matkatoimistoja ja ravintoloita, jotka on selkeästi suunnattu vain turisteille. Mietimme Jukan kanssa, että jos jo täällä on tällainen meininki, millainenkohan turistirysä kuuluisampi Uyuni on!

Koska varsinaisia ruokakauppoja ei ole ja elintarvikkeet myydään pikkuisissa kioskeissa (joita on loputon määrä), hinnatkin ovat pikkukioskien mukaiset. Tupizassa on kyllä Mercado-alue, josta saat ostettua esimerkiksi hedelmiä, vihanneksia ja lihaa edukkaammin, mutta viimeisintä näistä en itse uskaltaisi ostaa nautittaviksi näistä hygieniasäädösten vihollisista. Onneksi olimme kylässä vain muutamia päiviä, joten päätimme syödä ulkona sen kerran päivässä ja pärjätä muutoin snäkseillä – alkoi hieman rasittamaan, että naamavärkkisi pisti hintalappuun selkeästi aina jotain ekstraa. Tästä kyllä olimmekin lukeneet jo etukäteen, että Boliviassa hinnoitellaan hieman erilaisemmin kuin Argentiinassa ja Chilessä. En tosin vielä suostunut luopumaan toivosta Bolivian edullisuuden suhteen; pitää ensin tsekata maan muita kaupunkeja (jotka eivät pyöri vain turismin ympärillä), jotta saa paremman kokonaiskuvan. Ja sinänsä, ei se ole tyhmä, joka kysyy vaan se, joka maksaa, vai miten se meni!

Tämä hostelli tosiaan valmisteli meitä Boliviaa varten!

Jo vilkaisu Tupizan Airbnb-tarjontaan antaa viitteitä siitä, että paikalliset majoitusalan yrittäjät ottavat kaiken hyödyn irti Salar de Uyunista. Jukka löysi kaksi vaihtoehtoa, toinen jotain päälle 30 euroa ja toinen 13 euroa yöltä. Sanomattakin oli selvää, että nyt valitsisimme budjettivaihtoehdon, sillä: ”Myöhän ollaan siellä vain 3 yötä”. Hostelli oli kyllä hyvällä paikalla, mutta tähän astisista kokemuksista hirvein. Olisin jopa ollut mielummin siellä, missä vessa ei vetänyt.

Hostellin sisäpiha.

Vaikka päivisin aurinko lämmittikin, iltaisin ja öisin kylässä (joka sijaitsee 2 800 metriä merenpinnan yläpuolella) tuli todella kylmä, ja hostellin resurssit oli laitettu johonkin muuhun kuin seinien eristyksiin tai paksuihin peittoihin. Meidän huone oli niin pieni, että kun käännyit ympäri, osuit toiseen tahtomattasi, mikä tosin oli kätevää, sillä Jukan peliläppäri pystyi lämmittämään huonetta hiukkasen 🙂 Koko hostellissa oli yksi toimiva suihku sekä miehille että naisille – toimivalla tarkoitan sitä, että sieltä tuli vettä. Tosin jääkylmää sellaista, ellet antanut emännälle sveitsiläisen kvartsikellon tarkkuudella kellonaikaa siitä, milloin halusit lämpimään suihkuun. Ja vaikka ajan annoitkin, sait vastaukseksi jotain sepustusta, miksi juuri silloin ei kannata suihkuun mennä. Päädyin karaisemaan itseäni tällä jäävedellä – olenhan Suomesta, perkele!

Paras vinkki muuten, minkä saimme interwebistä Bolivian etappia varten oli se, että kuljeta AINA omaa vessapaperia mukanasi. Hostellit, Airbnb:t, ravintolat, kauppakeskukset, bussiasemat, you name it, eivät ajattele, että vessapaperin pitäisi kuulua palveluun. Toki jos, tai siis kun, maksat vessasta, silloin saat vessan ovimieheltä tätä hyödykettä mukaasi. Aina tätäkään vaihtoehtoa ei ole saatavilla, kuten ei tässäkään hostellissa, joten onneksi olimme valmistautuneet. Ekstravinkki: kuljeta myös omaa saippuaa mukanasi, koska sitäkään et tule saamaan.

Oli pakko ottaa screenshot memestä, joka kuvaili fiiliksiä hostellissa 😀

Boliviassa ei myöskään vedetä vessapapereita vessanpöntöstä alas ahtaiden viemäreiden vuoksi, vaan niille on aina oma söpö pieni astiansa vessanpöntön vieressä. Paino sanalla pieni. Kun on 3 päivää kulunut eikä hostellin henkilökunta ole tyhjentänyt näitä astioita kertaakaan, on se alkanut täyttymään uhkaavasti. Mieti, kuinka ihanaa on tunkea papereitaan muiden jätöksiä täynnä olevaan astiaan yleensä siis sisäänpäin kääntyvän kannen läpi – puhumattakaan hajusta, joka näistä astioista on alkanut leijailla vessoista kohti makuuhuonettasi.

Toisaalta, tämän hostellin ansiosta aloimme Jukan kanssa valmistautua tulevaan jeeppireissuun ja sen alkeellisiin olosuhteisiin menemällä selviytymismoodiin. Nyt olisi hyvät ”eväät” selviytyä tulevasta paremmin, kuin että olisimme nautiskelleet jossain luksusresortissa. Aloimme laskea tunteja siihen, että pääsisimme pois tästä hostellista. Varsinkin sen jälkeen, kun Jukka joutui käymään antamassa puhuttelun hostellin emännälle 7 aamulla, kun hän huudatti musiikkia keskellä sisäpihaa huoneiden vieressä vielä, kun kaikki vieraat olivat nukkumassa. Wat? 😀

Matkatoimiston valinta on arpapeliä

Salar de Uyuni -kierroksen vaikein osuus on varmaan matkatoimiston valitseminen. Vaihtoehtoja on todella paljon, ja Uyuni-kaupungissa varmasti nelinkertainen määrä Tupizaan verrattuna. Myö oltiin saatu vinkki sveitsiläiseltä pariskunnalta, joihin tutustuimme Humahuacassa, joten päätimme marssia ensimmäisenä kyseiseen Valle Hermoso -matkatoimistoon kysymään hintoja.

4 päivän, 3 yön, kierros luonnollisesti matkoineen, majoituksineen ja ruokineen & juomineen maksoi yhdeltä hengeltä 1200 bolivianosta eli noin 155 euroa. Makuupussit (jos sellaisen haluaisi) koko matkalle olisivat 100 bolivianosta per henkilö eli noin 13 euroa. Hintaan ei kuuluisi maksullisten kohteiden sisäänpääsymaksut. Matkatoimiston nainen kuitenkin kertoi nämä summat etukäteen, eivätkä ne vaikuttaneet mahdottomilta.

Valle Hermoson hinnat olivat todella kilpailukykyiset siihen nähden, mitä olimme hinnoista etukäteen lukeneet, joten päätimme valita tämän. Itse pääkohde, Salar de Uyuni, koittaisi jeeppireitillä vasta toiseksi viimeisenä ja viimeisenä päivänä; ennen sitä matkaisimme etelä-Bolivian läpi ja näkisimme sen eri nähtävyyksiä, jotka nekin vaikuttivat upeilta!

Mitä pakata mukaan Salar de Uyunille? Ainakin nämä:

  • Omia eväitä. Vaikka ateriat ja juomat kuuluvatkin pakettiin, siulle tulee nälkä aterioiden välissä. Varaa pari ekstralitraa vettä ja naposteltavaa joka päivälle.
  • Käteistä rahaa pääsymaksuja ja mahdollisia omia hankintoja varten.
  • Vessapaperia.
  • Aurinkorasva ja aurinkolasit.
  • Kamerassa kannattaa olla lisäakku mukana (pistokkeita ei välttämättä ole) ja lataa myös Power Bankisi täyteen kännykkääsi varten.
  • Lämmintä vaatetta, tätä ei voi korostaa liikaa! Päivisin asteita oli tähän aikaan vuodesta noin 12, ja kun aurinko paistaa, tarkenet kyllä, mutta öisin asteet saattavat tipahtaa jopa -15 asteeseen. Majapaikoissa on niin kylmä, että ikkunat jäätyvät öisin, joten varustaudu myös pipolla ja hanskoilla.
  • Pyyhe ja/tai peseytymisvälineitä, esimerkiksi kertakäyttöisiä hygieniapyyhkeitä. Lämpimään suihkuun, tai suihkuun ylipäätään, et välttämättä pääse, joten hygieniapyyhkeet ovat kätevä ratkaisu.
  • Pahoinvointilääkkeitä ja särkylääkkeitä. Imodiumia, jos kärsit herkästä vatsasta. Et voi tietää, miten kroppasi reagoi jopa 5 kilometrin korkeuteen, joten mukana kulkeva miniapteekki voi pelastaa reissusi.

Päivä 1: Sillar, Ciudad del Encanto ja Pueblo Fantasma -kaivoskaupungin rauniot

Jeeppeihin otetaan yleensä noin neljä, viisi henkilöä kuskin ja kokin lisäksi. Kyllä, kuskin (joka toimii myös oppaana) lisäksi mukana kulkee kokki, joka meidän reissullamme oli kuskin vaimo. Meitä oli miun ja Jukan lisäksi kolme ranskalaista (kaksi tyttöä ja poika) nuorta, eli yhteensä autossa oli seitsemän henkilöä. Tai itse asiassa, meitä olikin kahdeksan. Kuski ja hänen vaimonsa ottivat mukaansa noin vuoden ikäisen vauvansa, joka matkusti naisen sylissä etupenkillä. Kaikki jotka miut tuntevat, tietävät, että lapsen nassun ihastelun sijaan aloin kelailemaan päässäni kauhukuvia neljästä päivästä ahtaassa autossa huutavan penskan kanssa, mutta toistaiseksi vauva oli oikein hiljaa ja tyytyväisenä.

Meidän rinkat pakattiin auton katolle, ja mahduimme autoon ihan hyvin, mitä nyt kaksi takapenkin paikkaa olivat ahtaita. Tämän vuoksi sovimme ranskalaisten kanssa, että vaihtelisimme paikkoja aina muutaman tunnin välein, kun pysähtelisimme – varsinkin Jukalla pisimpänä olisi muuten takana aika tuskalliset oltavat. Sisälle jeeppiin kannattaa ottaa mukaan pikkureppu, johon pakkaa eväät, aurinkorasvat, vessapaperit sun muut tykötarpeet, sillä rinkkaasi pääset käsiksi vasta illalla, kun saavutte majapaikkaanne.

Ensimmäinen päivä oli kaikista päivistä ajopitoisin. Tupizasta lähdettiin ajamaan aamulla heti aamiaisen jälkeen, ja kylästä poistuttaessa suunta oli ylöspäin vuorille kohti Sillar-nimistä vuorimuodostelmaa. Täällä sai esimakua siitä, että vaikka auton sisältä näyttää siltä, että ulkona paahtuu auringon alla, ulos astuttaessa huomaat, kuinka viileää ylhäällä vuorilla on – varsinkin heti kun menet varjoon. Tie ylös oli mutkitteleva, kuoppainen ja pudotus melkoinen; kuskin tulee todella olla taitava ja kokenut.

Sillar.

Kun olet ensimmäisenä päivänä istunut autossa jo kuusi tuntia näkemättä muuta kuin vuoristoheinää ja vikunjoja, alat miettiä, olisiko lyhyempi retki sittenkin riittänyt. Tätäkö tämä tulisi olemaan? Kun kuitenkin saavuimme Ciudad del Encanto -”kylän” kivimuodostelmien äärelle, alkoi mieli muuttumaan. Oli mahtavaa, että saimme rauhassa ilman muita jeeppejä tutkia luolastoja ja maisemia rauhassa. Olimme nyt noin 4 kilometriä merenpinnan yläpuolella – hyvää valmistautumista pian koittavaan 5 kilometriin.

Aikamoisen kuvan Jukka otti liikkuvan auton sisältä; meidän kokki heijastuu kuvaan ikkunasta 🙂
Ensimmäisen päivän lounaspaikan vessa!
Ciudad del Encanto.
Miltä luolan sisällä näyttää.

Ensimmäisen päivän viimeinen varsinainen kohde oli Pueblo Fantasma -kaivoskaupunki, josta oli enää rauniot jäljellä. Täällä oli aiemmin ollut suuret hopeakaivaukset, ennen kuin Potosí ja sen hopeakaivokset valtasivat markkinat. Täälläkin saimme olla vain meidän porukan kesken. Täältä lähdimme suht ajoissa suuntaamaan ensimmäisen yön majapaikkaa kohti, sillä aurinko laskisi jo kuuden aikaan. Loppumatkan jouduimme ajamaan pimeässä, mutta auringonlasku ylhäällä vuorilla oli kyllä mielettömän näköinen! Näin ylhäällä joet olivat paikoitellen jäässä ja joissain kohdin melko syviäkin, joten niiden ylitykseen ei mikään pikkuauto kävisikään kulkupeliksi.

Pueblo Fantasma -kaivoskaupunki.
Järvi 5 kilometrin korkeudessa ja aurinko alkaa laskea.

Olin valmistautunut henkisesti siihen, että majapaikat tulisivat olemaan betonibunkkereita, joissa yrittäisimme saada unta kovilla hetekoilla, ja joissa aamuisin rapsuttaisimme rinkkojamme jäästä. Tämän vuoksi ensimmäisen yön majapaikka yllätti iloisesti, sillä me saimme jopa oman huoneen, jossa oli perusmukavat sängyt useiden peittojen kanssa. Jääkylmähän koko hostellissa oli kuin perkeleessä, mutta vessat olivat siistit ja illalliseksi oli lämmittävää keittoa, joten ei paha!

Tästä huoneesta löytyi chileläinen pistorasia! Juuri kun olimme heittäneet Chilen adapterit pois 😀

Paha oli se, että Jukalle alkoi tulla lieviä vuoristotaudin oireita (olimme noin 5 kilometrin korkeudessa) ja loppuilta meni Jukalla maatessa ja koittaessa selvitä pahan olon kanssa. Kuulemma tuntui siltä, että olisi todella paha darra. Olimme onneksi hankkineet Tupizasta apteekista pahoinvointipillereitä. Jukka kokeili myös kokalehdistä tehtyä paikallista teetä, jota oppaamme suositteli. Näitä samaisia kokalehtiä käytetään muutenkin korkeuspahoinvoinnin ehkäisyyn ja sen oireisiin. Niitä imeskellään/pureskellaan suussa ja ne kuulemma auttavat hapen kulkemista verenkierrossa (ainakin paikallisten mukaan). Kokeilimme imeskellä näitä lehtiä aiemmin samana päivänä autossa – ne olivat kyllä hyvänmakuisia, mutta miun kieli ja ikenet alkoivat puutua, mikä kuulemma oli ihan normaalia. Tämä saattoi kyllä johtua siitä, että pureskelin omat lehteni muussiksi muiden vain imeskellessä niitä 😀

Päivä 2: Reserva Eduardo Avaroa -kansallispuisto: Sol de Mañana -geysirit, laguunit ja kuumat lähteet

Tässä kohtaa kerron, miksi Salar de Uyuni -kierroksen aloittaminen Tupizasta Uyuni-kaupungin sijaan voi hyvinkin olla parempi vaihtoehto. Tupizasta lähtevät seurueet kulkevat reittiä eri aikaan kuin Uyunista lähtevät, joten oma jeeppiporukkasi saa todennäköisemmin tutkia paikkoja rauhassa ilman, että kymmenet muut seuraavat jalanjälkiäsi. Kuulemma Uyunista näitä jeeppiseurueita saattaa lähteä kymmeniä samaan aikaan. Voit kuitenkin reissun lopuksi jäädä Uyuniin ja jatkaa sieltä matkaasi, joten sinun ei tarvitse palata Tupizaan. Näin meillä oli aikomuksena tehdä.

Toisena päivänä saimme kokea, että tällä reitillä oli hyviä puolia; oppaamme halusi viedä meidät ensimmäiselle kohteelle, punaiselle laguunille, heti aamusta, jotta olisimme siellä ensimmäisinä. Tällöin ihmisvirrat eivät olisi vielä pelotelleet flamingoja ja alpakoita pois, ja saisimme nähdä niitä paremmin.

No moi! Nää on NIIIIN söpöjä!

Kun pääsimme paikalle, oli totta tosiaan mieletöntä nähdä näitä ihania lintuja näinkin läheltä, ja yhdessä porukassa tepastelevan vedessä yhdessä alpakoiden kanssa. Tämä laguuni oli ihan uskomaton paikka! Ja me olimme siellä viidestään! (Kuski vaimoineen lähti käymään välissä jossain muualla).

Toisen päivän kaikki kohteet sijaitsivat Reserva Eduardo Avaroa -kansallispuistossa, ja pääsymaksu tänne oli reissun kallein, 150 bolivianosta per henkilö eli hieman alle 20 euroa, kun muut kohteet huitelivat noin 6-30 bolivianoksessa. Täällä kansallispuistossa kävimme Sol de Mañana -geysireitä ihastelemassa, ja olo oli taas kuin toisella planeetalla! Täällä myös nappasimme reissun varmaan parhaimman kuvan, vai mitä olette alla olevasta kuvasta mieltä? 😀 Hahah saattoi olla vähän väsynyttä meininkiä, mutta nauroimme Jukan kanssa varmaan puoli tuntia putkeen tälle kuvalle!

Hups! 😀
Sol de Mañana.

Myös Laguna Blanca ja Laguna Verde -laguunit (valkoinen ja vihreä laguuni) olivat mukava pysähdyspaikka lounasaikaan. Opas halusi pysähtyä vihreälle laguunille, jotta voisimme odottaa voimistuvaa tuulta, joka kuulemma saa veden ja mineraalit sekoittumaan niin, että veden vihreys voimistuu. Ja näin kyllä tapahtui! Paikalle saapui myös pyöräilijä, brasilialainen unohdin-jo-hänen-nimensä, joka oli jo vuoden POLKUpyöräillyt Kolumbiasta tänne asti – yksin. Tukkansa oli villi ja rastoittunut kuin mikä, mutta iloisesti mies kertoili matkastaan ja oppaamme tarjosi hänellekin lounasta. Taisimme myös Jukan kanssa päätyä hänen GoPro-videolleen tervehdysten kera!

Vihreällä laguunilla lounasta odotellessa 🙂
Ruoka oli kyllä hyvää vaikka ilmeestä ei uskoisi! 😀
Näetkö pienen mustan pisteen alavasemmalla? Siellä se pyöräilijä menee! 🙂

Päivän viimeinen etappi oli kuumat lähteet, ja ette usko, miten ihanaa oli pulahtaa tänne 35-asteiseen veteen rentoutumaan! Tiesimme myös, että suihkumahdollisuus saattaisi koittaa aikaisintaan huomenillalla, jos sitäkään, joten veden kosketus oli tervetullutta, vaikkemme altaassa ottaneetkaan saippuaa esiin 😀 Toisen yön majapaikka oli askeettisempi kuin ensimmäinen, ja koko hostellille oli vain kaksi vessaa – yksi naisille ja yksi miehille – joten pidätyskyky oli tarpeellinen. Tämän yön me kaikki viisi nukuimme samassa huoneessa, mutta heräsimme silti ikkunat jäässä.

Päivä 3: Italia Perdida, Laguna Negra ja illaksi Salar de Uyunin auringonlaskuun!

Kolmantena päivänä olin innoissani siitä, että kuulemma iltapäivällä olisimme jo Salar de Uyunilla! Ennen sitä pysähdyspaikkoina olivat kuitenkin Italia Perdida (joka vapaasti käännettynä on joko kadonnut Italia tai menetetty Italia, en ole varma kumpaa se tarkoittaa ja miksi juuri Italia??), joka oli kivimuodostelmien täyttämä kyläntapainen. Täällä myös ensimmäistä kertaa reitin varrella oli paljon myös muutakin porukkaa. Se johtui todennäköisesti siitä, että nähtävyys oli lähellä hostelliamme, jossa majoittui paljon muitakin matkailijoita.

Kolmannen päivän aamu ja lähtövalmisteluja.
Italia Perdida.

Laguna Negra ei ollut ihan tavanomainen laguuni. Toki tumma vesialue löytyi täältä, mutta tämän laguunin ympärillä oleva maasto oli vesialuetta paljon mielenkiintoisempi! Onneksi on kuvia, muuten tätä olisi todella hankala kuvailla! Tällä hetkellä, kun kirjoitan, tajuan, etten muistanut kysyä oppaalta, onko tämä alue sadekaudella veden peitossa vai ei. Täällä käyskenteli kuitenkin paljon alpakoita ja eri lintuja.

Laguna Negra.

Lounaan jälkeen alkoi pitkä ajomatka, jonka aikana tapahtui se ”pakollinen” rengasrikko. Maasto täällä on jotain ihan älytöntä; kivikkoista, kuoppaista ja paikoitellen jopa ei-niin-ajettavaa, mutta kuskit porskuttavat silti. En siis ihmetellyt, että rengas rikkoontui. Kuski korjasi renkaan ja matka jatkui.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pysähdyimme jonkun kyläpahasen kioskin kupeeseen, astuimme ulos ja ranskalaiset ilmoittivat kuskille, että vararengas vuotaa, alkoi ketuttamaan. Varsinkin, kun tuli fiilis, että onkohan kuski tarkistanut vararenkaan kuntoa ennen matkaan lähtöä. Jukalle spekuloin, että muutoin asia ei olisi niin iso juttu – voisin vaikka nukkua autossa – MUTTA kun aavikko-olosuhteissa asteet menevät öisin jopa siihen -15 asteeseen, ei tänne haluaisi jäädä jumiin liian pitkäksi aikaa.

Toisaalta, samalla kun kuski korjasi rengasta kioskin takana olevassa pajassa, myö ostettiin Sucrelaiset erikoisoluet kioskista, ja nämä 5-prosenttiset janojuomat olivat omiaan lepuuttamaan hermoja. Jukka otti kaktusoluen ja mie kokaoluen; kokaolut oli kyllä erikoinen mutta hyvänmakuinen! Kyllähän siinä sai hetken jos toisenkin odotella, mutta lopulta meillä oli taas neljä rengasta, joten eteenpäin vain!

Janojuomaa ja eväitä 😀

Iltapäiväksi emme enää Salar de Uyunille ehtisi, mutta alkuillaksi kuitenkin. Pakko myöntää, että tieto siitä, ettei meillä ole enää vararengasta, sai jännittämään, olisiko teillä paljonkin teräviä kiviä ja katselemaan tielle takapenkiltä. Onneksi maasto alkoi vaihtua hiekkaiseksi ja tasaisemmaksi, kun lähestyimme suolatasankoa. Valkoinen viiva horisontissa alkoi lähestyä, ja hämärä alkoi laskeutua, kun parkkeerasimme jeepin suolahostellin pihalle, juuri parahiksi näkemään auringonlaskun!

Viimeinen ilta oli reissun paras. Myö oltiin yötä yhdessä näistä paljon puhutuista ”suolahostelleista” (rakennusmateriaalina käytetty siis suolaa, kuten nimi vinkkaa) ja myö saatiin oma huone. Suihkusta tulisi lämmintä vettä 10 bolivianoksen (1,30 euroa) hintaan per suihku, ja sinulla olisi 8 minuuttia aikaa 😀 Illallisella saimme myös viiniä! Lisäksi tämä hostelli oli tyhjä meitä ja työntekijöitä lukuun ottamatta, ja se oli jopa melko lämmin! Uni tuli sinä yönä nopeasti, ja jouduin jopa ottamaan villasukat pois keskellä yötä – johan nyt!

Oo mitkä petivaatteet! 😀
Suolahostelli.

Päivä 4: Salar de Uyuni on juuri niin upea kuin kuvissa!

Viimeisen päivän aamu alkoi jo neljältä, sillä lähtö suolahostellilta olisi jo viiden aikaan. Opas halusi viedä meidät suolatasangolle katsomaan auringonnousua! Aamulla tuohon aikaan oli jäätävän kylmä, vaikka Salar de Uyuni onkin ”vain” noin 3600 metriä merenpinnan yläpuolella.

Aamulla anivarhain Jukka pääsi taas kuvaamaan linnunrataa.

Ajomatka suolatasangolla aamuhämärissä oli jännä, sillä kun katsoit ikkunasta ulos, näytti siltä, kuin olisit esimerkiksi jäätyneellä järvellä ja pinnalla olisi jää- ja lumikerros. Voisi hyvin kuvitella näkevänsä koirien vetämän valjakon ja jopa joulupukin!

Aamulla ennen auringonnousua.

Lopulta kuski vain pysähtyi johonkin ja nousimme ulos autosta. Muistan, että hyppäsin ulos ja lähdin vain puolijuoksemaan johonkin suuntaan, pomppimaan paikallani ja ihmettelemään, että missä helkkarissa sitä ollaankaan! Aurinko alkoi nousta horisontissa, ja missään ei näkynyt ketään muuta meidän porukan lisäksi. Suolakiteet alkoivat vain kimallella ja sitä valkoista vain jatkui loputtomiin.

Aurinko nousee!
Pakkohan sitä oli myös maistaa!

Kun olimme saaneet ihastella näkyä tarpeeksemme (voiko käsitettä ”tarpeeksi” olla täällä??), lähdimme kohti Incahuasi-saarta, jonka luona söisimme aamiaista ennen saareen tutustumista. Isla Incahuasi sijaitsee keskellä suolatasankoa ja saari on tunnettu sadoista kaktuksistaan. Saari on muinaisen tulivuoren huipun jäännös, joka oli upoksissa veden alla alueen ollessa osa esihistoriallista järveä noin 40 000 vuotta sitten.

Aamupalavalmisteluja.
Incahuasi-saarelta.

Ennen poistumista suolatasangolta pysähdyimme vielä jonnekin huitsinnevadaan hetkeksi ihailemaan näkyä keskipäivän valossa. Kun katsoi horisonttiin, tuntui todella siltä, että maailma loppuisi sinne; että vain tipahtaisit reunan yli, kun sinne pääsisit.

Ensimmäisen suolahotellin ja -museon luona ei ollut vielä Suomen lippua.

Salar de Uyuni on siis ollut suuri järvi, joka on ollut jopa sata metriä syvä. Nykyisinkin suolakerros on paikoitellen jopa sata metriä paksu. Itä-länsisuunnassa suolatasanko on lähes 140 kilometriä pitkä! Alueen suuruuden huomasi tosiaan, kun lähdimme ajamaan – tuntui siltä, ettei se loppuisi ikinä. Tänne eksyisi helposti, jos lähtisi omin päin ajamaan, sillä oikeasta suunnasta on hankala ottaa selkoa keskellä pelkkää valkeutta.

Hyvästit kierrokselle junien hautausmaalla

Salar de Uyuni -kierroksemme päättyi junien hautausmaalle Uyunin kaupungissa. Paikka on ihan näkemisen arvoinen, varsinkin jos pitää junista, mutta tänne riittää se 15 minuuttia tai puoli tuntia, sillä paikka on nopeasti kierrelty läpi. Täällä söimme myös viimeisen ateriamme yhdessä, joka oli reissun maittavin lounas! Bolivialaiset perunat ja juurekset olivat ihan törkeen hyviä!

Matkalla junien hautausmaalle tuli pieni tietukos 😀

Varoituksen sana Uyunin kaupunkiin saapuville: paikka on masentavin kylä/kaupunki, missä tulet ikinä vierailemaan. Varsinkin tällä hetkellä kylä on suuri rakennustyömaa, jossa hiekan väriset tönöt tuntuvat romahtavan kohta alas ja kapiset ja jopa sairaat katukoirat juoksentelevat melkein autojen alle. Kylän tarkoitus on se, että sieltä pääsee nopeasti pois; joko Salar de Uyuni -kierrokselle tai seuraavaan kohteeseen.

Meidän seuraava kohde olisi Potosí, joka jäisi vain yhden illan jutuksi. Sucreen sitoutuisimme pidemmäksi aikaa, ja tästä kirjoitan seuraavaksi.

Bolivia on nyt virallisesti korkattu!
Lappu

Kolmen vuoristokylän värikkäät jäähyväiset Argentiinalle

Saltan ja Valles Calchaquíes -laakson jälkeiset 10 päivää San Salvador de Jujuy -kaupungissa toivat rytisten muistoja mieleen lapsuusvuosilta. Ei, ei siksi, että kaupungin suht hiljaiset kadut ja keskellä virtaava (tosin nyt kuivunut) joki olisivat tuoneet mieleeni Joensuun, tuon kaupungin idässä.

Muistot tulivat mieleeni siksi, että täällä San Salvador de Jujuyissa kärsin jälleen lapsuuteni tapaan jäätävistä siitepölyallergiaoireista. Ala-asteen jälkeen en muista, että oireet olisivat ikinä olleet näin pahat, enkä ole joutunut lääkkeitä syömään varmaan 15 vuoteen, mitä nyt välillä keväisin tabun tai pari.

San Salvador de Jujuy.

Täällä taas Saltassa alkaneet oireet yltyivät San Salvadorissa siihen pisteeseen, että hengitys vinkui, silmät olivat aamuisin turvonneet melkein umpeen ja olivat täynnä rähmää ja punaiset kuin paholaisella. Heräilin pitkin yötä ja nenän ollessa täysin tukossa en usko, että olin myöskään kauhean hiljainen unikaveri. Oli pakko hakea helpotusta paikallisesta apteekista.

Kun et tiedä, mistä allergia loppuu ja flunssa alkaa

Kun silmät päivisin vähän aukenivat, oli mukavaakin viettää ensimmäinen viikko Airbnb-majoituksessa, joka oli tällä kertaa pariskunnan, Nicon ja Malun, talo hieman kauempana keskustasta. Talo oli hippimäisen erikoinen taiteilijatalo maalauksineen, erikoisine huonekaluineen ja yksityiskohtineen. Sisäpihalta pääsi talon katolle, jossa meidän majapaikka sijaitsi – meillä oli käytössä oma pikkumöki omalla kylppärillä itse talon katolla!

Kuvia talon katolta.

Nico ja Malu viettivät päivisin aikaa omalla koulullaan (he olivat perustaneet koulun aloitteleville taiteilijoille) tehden pientä pintaremonttia. Meillä oli siis omaa aikaa ja rauhaa hyvin. Vaikka pariskunta oli mukava (ja puhuivat englantia, mikä aina yllättää) ja talo ihan hauska, se oli kuitenkin melkoisen kylmä ja ympäröity kaikenlaisilla kasveilla, ja mietin, voisivatko ne pahentaa miun allergiaoireita. Lisäksi aloin miettiä, että jatkuva palelu saattoi antaa miulle myös pienen flunssan. En enää tiennyt, oliko olo flunssaa vai allergiaa. Päätimme viikon jälkeen vaihtaa asuntoa ja katsoa, mitä tapahtuisi.

Lupe-kissaa jäi ikävä!

Viimeiset San Salvador de Jujuy -päivät asuimme keskustassa yksiössä, joka oli lämmin ja moderni. En tiedä, johtuiko se kämpän vaihtamisesta vai alkoivatko tropit viimeinkin tehota, mutta miun olo alkoi koheta. Oli jälleen energiaa miettiä seuraavaa siirtoa, joka olisi reitti pohjoiseen, kohti Bolivian rajaa.

Keskustan yksiöstä.

San Salvador de Jujuy -etappi oli tämän reissun ensimmäinen niin sanottu tyhjä arpa. Emme olleet suunnitelleet tänne etukäteen tekemistä, ja paikan päällä teimme kyllä aluksi suunnitelmia Nicon avustuksella; tämä kaikki kuitenkin muuttui, kun miun olo oli koko ajan niin kehno muutamia hetkiä lukuun ottamatta. Pääsin sentään kerran salille ja muutaman kerran kaupungille pyörimään.

Lohtua allergian keskelle 😀

Älä mene suoraan Boliviaan kulkematta näiden vuoristokylien kautta!

Kun nenällä pystyi taas hengittämään ja raajat eivät enää olleet niin kohmeessa, oli aika nousta ylös, laittaa rinkka selkään ja suunnata eteenpäin – halusimme taas nopeuttaa reissutahtia! Päätimme, ettemme sittenkään vuokraa autoa vaan menemme busseilla seuraavat kolme vuoristokylää läpi, sillä ne olivat niin lähellä toisiaan.

Bussit ovat täällä aina ajoissa, mikä yllätti! 🙂

Argentiinan viimeisiksi kohteiksi valikoituivat siis kolme vuoristokylää ennen Bolivian rajaa: Purmamarca, Tilcara ja Humahuaca. Nämä kaikki kylät sijaitsevat Jujuy-provinssissa Quebrada de Humahuaca -laaksossa Ruta 9 -tien varrella. Tämä laakso on ollut yksi UNESCOn maailmanperintökohteista jo vuodesta 2003 lähtien, ja laakson kylät ovat olleet asuttuja jo noin 10 000 vuotta, mistä on todisteina esihistoriallisia jäänteitä, joista lisää myöhemmin. 🙂

Koska kylät ovat noin muutamien kymmenien kilometrien päässä toisistaan, päätimme ottaa tukikohdaksi Tilcaran, joka on keskimmäisenä. Bussimatka San Salvadorista kesti noin muutaman tunnin ja kun saavuimme kylään ja lähdimme taivaltamaan majapaikkaamme kohti, alkoi todella tuntumaan keuhkoissa, että nyt ollaan korkeammalla. Tilcara sijaitsee noin 2400 metriä merenpinnan yläpuolella, ja aluksi ihmettelin, miten jo näissä korkeuksissa tuntuu kehossa epämukavalta. Mutta kun ottaa huomioon, että majapaikkamme sijaitsi kylässä vuoren rinteessä korkealla ja kannat kamojasi keskipäivän kuumuudessa, niin ei ihme, että hieman puuskututtaa!

Kotikatua sai vaeltaa hieman ylöspäin.

Airbnb-majoituksemme täällä oli kallein tähän mennessä, 40 euroa / yö, mutta todellakin sen arvoinen! Omalta terassilta oli huikeat näkymät alas kylään ja vuorille ja sisältäkin ”mökki” oli tosi hurmaava ja siellä oli kaikki tarvittava. Ainut, mikä mietitytti, oli se, että koska mökki oli puoliksi kalliota, seinissä oli mukavia pieniä koloja, joissa jo näin muutaman ei-niin-pienen hämiksen kipittävän seinille ja koloon takaisin. Yhtenä iltana yksi mokoma tohti raahautua kylppäristä olkkarin lattialle, ja rohkeana pomppasin salamana ylös sen nitistämään, tosin Jukan kengällä 😀 Olisihan tämä pitänyt muistaa jo Dominikaanisen tasavallan ja sen Cueva Eco-lodgen ajoilta – jos kämppäsi on puoliksikaan luolassa, näitä kahdeksanjalkaisia kummajaisia vain ilmestyy jostain.

Mökki oli kyllä hintansa väärti.
Omalla terassilla kelpasi ihastella maisemia.

Käy Purmamarcassa mutta älä yövy siellä

Seuraavana aamuna mestoille saapumisesta otimme bussin Purmamarcan kylään, joka on näistä kolmesta kaikkein tunnetuin, mutta myös pienin ja majoituksiltaan kallein (kun tsekkasimme majoituksia netistä). Purmamarcaan pääsee Tilcarasta kätevästi paikallisbussilla vain 35 peson hintaan (70 senttiä) per henkilö per suunta ja matka kestää vain noin puoli tuntia; siksi suosittelen ehdottomasti yöpymään Tilcarassa halvempien majoituksien ja viihtyisämmän ympäristön vuoksi, ja tekemään Purmamarcaan päivävierailun.

Paseo de los Colorados -reitiltä.

Päivävierailulla ehdit hyvin kävellä Paseo de los Colorados -vaellusreitin, joka on vain muutaman kilometrin mittainen ja näet upean väriset vuoret horisontissa (Cerro de los Siete Colores eli seitsemän värin vuori). Kannattaa myös tehdä pieni nousu mäelle kylän päätien toiselta puolelta – nämä värikkäät vuoret näkyvät sieltä oikeastaan paremmin ja vastaan ei ainakaan meillä tullut ketään. Itse Purmamarcan kylässä ei muutoin ole kauheasti nähtävää; kylän keskiaukiolla on ilmeisesti joka päivä markkinat, joissa myydään todennäköisesti ryöstöhintaan kaikenlaista, jota et todennäköisesti tarvitse tai löydät muualta edukkaammin.

Kylän toiselta puolelta mäen päältä vuoret näkyivät selkeämmin, eikö!
Täältä saisi niitä villapaitoja! 😀

Onko koira sittenkään aina se paras kaveri?

Tilcarassa vietimme muutaman päivän koluten paikallisia nähtävyyksiä, joihin meni aamusta/aamupäivästä noin kolmesta viiteen tuntiin ja lopun ajan saimme nautiskella omalla terassilla kylmää Quilmesia ennen kuin aurinko laski joka ilta TASAN 17.59. Oikeasti. Toki terassilla tuli liikuntaakin, kun yritit saada naapurin koiraa rauhoittumaan ja olemaan kaluamatta terassisi kalusteita – huonolla menestyksellä, sillä välillä tuoli otti mahtiloikan rappusia alas.

Tämä kaveri ajatteli olevansa sylikoiran kokoinen 😀

Täälläkin kylässä, niin kuin kaikkialla Argentiinassa, on valtava määrä koiria, joista osa on kyllä ihan söpöjä ja harmittomia, kun taas osa lähtee laumana juoksemaan perääsi, jos erehdyt kävelemään väärälle tielle, joka taisikin olla jonkun oma piha. Naapurin koira aiheutti sydämentykytyksiä myös iltaisin, kun tuli ovemme taakse koittamaan ovemme avausta, joka ensimmäisellä kerralla vaikutti siltä, että joku ihminen yritti päästä ovestamme sisään. Voit kuvitella, kuinka päässäsi alkaa heti kelautumaan skenaario mökin ryöstöyrityksestä. Aamuisinkin nämä hurmaavat karvaturrit aloittavat joukolla kunnon haukkumaratonin, joka kulkeutuu tajuntaasi myös korvatulppien läpi. Miusta on täällä reissussa pikkuhiljaa alkanut kuoriutua enemmän kissaihminen, varsinkin kun vastaan on tullut niin hurmaavia katteja, että olisin voinut ottaa ne mukaan taskuun.

Auringonlaskusta nautiskelijat ❤

Näimme linnoituksen ja saimme vihdoin töppökaktukselle nimen!

Kyllä, Tilcarassakin on Garganta del Diablo (paholaisen kurkku) -niminen vaellusreitti, jossa menee aikaa noin nelisen tuntia, ja jonka varrella näet näitä värikkäitä vuoristomaisemia, upean rotkon ja vesiputouksen. Reitin aloituspaikan löydät suoraan Google mapsista ja reittiä on todella helppo seurata, sillä matkalla on selkeät opasteet. Jos haluat nähdä itse paholaisen rotkon ja vesiputouksen, pääsymaksu on 100 pesoa per henkilö eli muutaman euron. Tämä kannattaa toki maksaa, kun olet tänne asti kavunnut 🙂

Matkalla Garganta del Diablolle.
Cascada natural.
Rotkolla!

Puhuimme Jukan kanssa, että vaikka tämä vaellus toki oli hyvää liikuntaa ja maisemat hienot, niin sille ei voi mitään, että pikkuhiljaa alkaa turtumaan. Jos ei maisemassa ole jotain todella erikoista, niin näiden maisemien samankaltaisuus alkaa vaikuttamaan niin, ettet hauko henkeäsi enää jokaisen ison kaktuksen kohdalla. Mutta pettynyt en toki ollut! Kaikki nämä maisemat ovat aina sen kapuamisen arvoisia ja samalla tulee kuin huomaamatta treenattua muita vaelluksia varten näissä korkeammissa olosuhteissa.

Paluumatkalta.
NIIN paras lomito ikinä ja paikallisia perunoita 😛

Tilcaran toinen nähtävyys, joka oli myös kätevästi majapaikkamme lähellä, oli Pucará de Tilcara eli Tilcaran linnoitus. Tämä asutus on rakennettu pienen vuoren päälle, josta on selkeä näkyvyys aina Rio Grande -joen yli sekä jokaiseen ilmansuuntaan – loistava sijainti tarkkailla ja suojata asutusta kenties ei-niin-halutuilta vierailijoilta. Alueelta on löydetty jälkiä asutuksesta, jotka ovat peräisin vuodelta 10 000 eKr, ja näistä metsästäjä-keräilijöistä tuli lopulta maanviljelijöitä. Inkojen valtakunta levisi alueelle 1400-luvun lopulla, ja lopulta vuonna 1594 espanjalaiset valloittivat alueen.

Pucará de Tilcarasta näkyy kauas.

Pucará de Tilcaraan on rakennettu asumuksia jälkikäteen havainnollistamaan, miltä linnoitus on näyttänyt, tosin niihin ei ole niinkään uskominen; paikan päällä on kylttejä, joissa painotetaan, että vaikka kyseessä on mallirakennukset, ne on rakennettu tyylillä sekä välineillä ja materiaaleilla, joita ei ollut aikanaan käytössä – siksi ne eivät täysin todenmukaisesti esitä alkuperäisiä rakennuksia. Esimerkiksi oviaukot ovat olleet pienemmät ja katot matalammalla.

Alueella on myös pieni kasvitieteellinen puutarha, jossa on lähinnä erilaisia kaktuksia. Kaiken kaikkiaan linnoitus oli kyllä näkemisen arvoinen, mutta normaali pääsylipun hinta, 300 pesoa eli 6 euroa per henkilö, oli kyllä mukava säästää, sillä menimme tänne maanantaina, ja saimme kuulla, että maanantaisin sisäänpääsy on ilmainen! Kätevää!

Töppökaktus AKA Pasacana 😀 Vähänkö ensin luin, että Pascana 😀
La Peña de Carlitos -ravintolassa Tilcarassa on iltaisin livemusiikkia.
Auringonlaskut ❤

14 värin vuoret, koska 7 ei enää riitä 🙂

Koska Humahuacan kylä oli näistä kolmesta lähimpänä Bolivian rajaa, päätimme olla siellä vielä muutaman yön ennen rajan ylitystä. Täällä pääsisi myös vielä lisää totuttelemaan korkeampaan ilmanalaan, sillä kylä sijaitsee 3000 metriä merenpinnan yläpuolella. Bussimatka Tilcarasta Humahuacaan kestää vain noin 40 minuuttia ja maksaa vain muutamia euroja, joten tässäkin sai huomata, että oli ihan hyvä, ettemme autoa vuokranneet.

Humahuacan kylästä.
Tämä miun safka oli yks reissun maukkaimmista, kerrankin oli käytetty mausteita! 😀

Humahuacassa meillä oli todella kiva hostelli majapaikkana, Hostal Humahuacasa, joka maksoi vain 16 euroa / yö, ja siihen kuului aamiainen! Lisäksi henkilökunta puhuu myös englantia ja varsinkin Paula oli todella auttavainen kaikessa! Aluksi mietimme, tekisimmekö vielä vaelluksia täälläkin, mutta lepo vei voiton. Edessä olisi Bolivian suolatasangot ja muut aktiviteetit, joten nyt ei energiaa riittäisi kaikkeen.

Hostellin sisäpiha oli hurmaava ja ihanan valoisa!
Aamuauringosta pääsi hyvin nautiskelemaan.

Kävimme kuitenkin yhdessä kahden muun pariskunnan kanssa päiväretkellä Serranía de Hornocal -näköalapaikalla, joka on noin 25 kilometriä Humahuacan kylästä – no, ylöspäin! 🙂 Oikeasti reitti taisi olla itään, mutta kun lähdimme maastoautolla ajamaan, reitti oli suoraan ylöspäin, sillä tämä näköalapaikka olisi 4350 metrin korkeudessa!

Kyseessä on vuorijono nimeltään Cerro de los 14 colores eli suoraan käännettynä 14 värin vuori. Tänne on pakko ottaa järjestetty retki, ellei sinulla ole omaa autoa, ja mukaan tarvitaan vähintään neljä henkilöä. Meitä oli nyt yhteensä kuusi sekä kuski. Retki maksaa 350 pesoa per henkilö eli 7 euroa, ja reissu kestää yhteensä noin kaksi tuntia, sillä automatka suuntaansa on noin 40 minuuttia ja perillä vietetään aikaa noin puoli tuntia.

Ylös, ylös…

En yhtään ihmettele, miksi näköalapaikalla on ambulanssi valmiustilassa, sillä näin korkealla voi hyvinkin tulla vaikeuksia hengittää, varsinkin kun pakkaan lisätään kova vastatuuli. Näet kyllä nämä komeat, värikkäät vuoret parkkipaikalta, jossa kuski teitä odottaa, mutta voit myös kävellä alas aina tien päätyyn asti, josta näkymät ovat paremmat.

Kävely rinnettä alas oli suht helppoa, mutta kun pääsit tien päätyyn asti, kova tuuli iski vasten kasvojasi, ja miulle tuli takauma laskettelureissuista, kun kiidät liian kovaa alaspäin ja tuuli on niin kova, että taistelet saadaksesi happea. Matka takaisin rinnettä ylös oli haasteellisempi, ja piti pysähtyä useamman kerran. Alkoi kyllä itseäkin jännittämään, mutta se helpotti, kun kävelin jonkin matkaa takaperin, niin kova tuuli ei iskenyt kasvoille. Vaikka kylmyydestä ”peloteltiin”, pärjäsin ihan hyvin miun shortseissa, sillä takki oli kuitenkin päällä. Toisaalta, iltapäivän aurinko vielä porotti ja onneksi lämmitti vielä tarpeeksi.

Costa Rica espanjan opiskelun paratiisi?

Tutustuimme tällä retkellä paremmin sveitsiläiseen pariskuntaan, ja he olivat myös samassa hostellissa kanssamme. Oli hauska päästä englanniksi vaihtamaan ajatuksia, ja heillä oli myös antaa vinkkejä Boliviaan, sillä he olivat juuri saapuneet sieltä Argentiinan puolelle.

Seura, viini ja jälkiruoka olivat mahtavia, mutta tämä ihme kana-riisi-kaakaokastikehässäkkä ei ollut visuaalisesti eikä makuelämykseltään parhaasta päästä 😀

Kävimme heidän kanssaan myös syömässä paikallisessa hostellin suosittelemassa raflassa, ja oli hauska kuulla heidän ajastaan Costa Ricassa, jossa he olivat olleet lomailemassa ja opiskelemassa espanjaa ennen Bolivian reissua. Kuulemma Costa Rica on tunnettu espanjan opiskelusta, sillä siellä paikallisilla ei ole niin vahvaa aksenttia, joten espanjan opettelu ja kuullun ymmärtäminen on helpompaa. Miulla itselläkin on tarkoitus opiskella lisää espanjaa täällä paikan päällä, mutta siitä lisää myöhemmin. 🙂

Mitä kaikkea Argentiinasta jäi käteen?

Yhteensä vietimme Argentiinassa aikaa noin 9 viikkoa, välissä teimme noin 3 viikon syrjähypyn Chilen puolelle. Vaikka Patagonian alue etelässä jäi näkemättä (ehkä vielä joskus..?) niin saimme kyllä aika hyvän kuvan Argentiinasta eri puolilta, ja muutamia asioita jäi maasta vahvasti mieleen:

  • Rahan nostamisen vaikeus ja kalleus. Maksa täällä kortilla niin paljon kuin voit, ja varaa ja maksa majoitukset netissä, niin rahaa ei tarvitse nostaa niin usein. Kun joudut nostamaan, varaudu jonottamaan. Muista, että pikkukylissä raha voi loppua automaateista.
  • Alfajores-keksit. Syö niitä niin paljon kuin voit kun vielä ehdit. 🙂
  • Pitsan tilaaminen. Varaudu selittämään, että kyllä, haluat oikeasti tilata kahdelle henkilölle kaksi omaa erillistä pitsaa. Tarjoilija haluaa ehdottomasti puolittaa pitsat niin, että omassa puolikkaassa on eri täytteet. Yritä vielä selittää. Totea lopuksi, että tuo mitä vaan, kunhan saat ruokaa nenäsi eteen. Lopulta saat kaksi pitsaa, jotka on molemmat puolitettu eri täytteillä ja voitte vaihtaa puolikkaat keskenänne. Kätevää 😀
  • Lippu siellä, lappu täällä. Muista, että on elintärkeää, että säästät kohteissa kaikki sinulle annetut lippuset, koska niitä annetaan sinulle paljon ja niitä saatetaan kysyä esitettäviksi. Saatat saada myös julkiseen vessaan mennessäsi lippusen, mutta tätä tuskin tarvinnee säästää?
  • Poskipusut. Unohda kättelyt ja ojenna poskesi kätesi sijaan. Muutoin siulle saattaa käydä niin kuin miulle, että ojennettu kätesi jää teidän väliinne ja osuu paikkaan, minne ei yleensä ensitapaamisella kosketa.
Argentiina, olit mieletön! ❤

Bolivia, täältä tullaan! Edessä mielenkiintoiselta vaikuttava rajan ylitys ja suunta Tupizaan etelässä, josta alkaa matkamme maassa, josta olemme kuulleet ja lukeneet paljon niin ristiriitaisia juttuja, että emme enää yhtään tiedä, mitä odottaa.

Et itkeä saa argentiina, en sinusta luovu koskaan….
Lappu