Huarazin viinainen vihersmoothie parantaa flunssan ja antaa energiaa kaupungin lukuisille vaelluksille

Limassa tapahtui jotain hauskaa! Jukka katseli meille Airbnb:stä majapaikkaa Huarazista, seuraavasta kohteestamme, ja äkkäsi yhdessä majoituksessa tällaisen kuvailun:

”We speak Spanish, English and Finnish”. MITÄ??

Miekin havahduin tuohon ihmettelyyn ja luimme sitten majapaikasta enemmän. Hostellia pitivät pariskunta, ja nainen oli suomalainen ja asunut Huarazissa helmikuusta asti! Pakkohan tuonne oli mennä majoittumaan! Tiia vastasikin nopeasti, että tervetuloa – olisimme heidän ensimmäiset suomalaiset vieraansa! Tämä ei tosin yllättänyt; olemme reissanneet puoli vuotta emmekä olleet nähneet vielä yhtäkään suomalaista! Missä he kaikki ovat?? Ehkä Kaakkois-Aasia on houkutellut heidät kaikki. Etelä-Amerikka on ottanut omakseen taas kaikki ranskalaiset; liekö Ranskassa on enää yhtään jäljellä? 😀

Magneettinen shakkilauta oli loistava ostos pitkille bussimatkoille!

Tiia on ensimmäinen reissun päällä kohtaamamme suomalainen, on niin hauska tavata hänet! Hauskaa on myös vihdoin nähdä, millainen Huaraz on. Tämä on virallisesti reissun viimeinen kohde, jonka tiesimme jo Suomessa haluavamme nähdä. Tämä erilaisiin vaelluksiin ja luontokohteisiin ”erikoistunut” kaupunki vaikutti ihanan rauhalliselta eikä niin turistoituneelta kuin Cusco. Tämä Perun Andeilla lepäilevä kaupunki sijaitsee noin 400 kilometriä Limasta pohjoiseen, ja kaupunki on noin 3 kilometrin korkeudessa. Akklimatisaatio eli totuttautuminen korkeuteen pitäisi taas aloittaa alusta, perhana.

Huarazissa on helppo juoda terveellisesti!

Huaraz vaikutti ensisilmäyksellä suht tavanomaiselta lattarikaupungilta – kiintiökeskuspuisto Plaza de Armas, punatiilisiä rakennuksia ja ihan jäätävä määrä apteekkeja 😀 Perussa on oikeasti enemmän apteekkeja kuin ruokakauppoja! Kuitenkin yksi ihanan raikas tuulahdus oli kaupunkia ympäröivät maisemat; lumihuippuiset vuoret Cordillera Blanca -vuorijonosta näkyivät tänne asti ja tuli todella fiilis, että sinne on pian päästävä! Kaupungilla kulkiessa on helppo huomata, että tämä kaupunki on luotu ulkoilmaihmisille – vaellusreissujen järjestäjiä on joka nurkalla, samoin kuin vaeltamiseen ja vuorikiipeilyyn erikoistuneita liikkeitäkin.

Uuteen kaupunkiin tutustuminen kannattaa aina aloittaa kaljalla! 😀
Huarazin keskustaa.
Plaza de Armas.

Tiian ja Antonion (hänen perulaisen miehensä) hostelli Hospedaje Rubencito on ihan kivenheiton päässä pääkadulta. Tiia otti meidät vastaan, ja siinä menikin muutama hetki rupatellessa! He kutsuivat meidät seuraavaksi illaksi muutamalle lasilliselle paikalliseen, jossa kuulemma tarjoiltaisiin Huarazin erikoisuutta; yrttistä terveysjuomaa, jota terästettäisiin aimo tujauksella viinaa. Varsinainen flunssankarkottaja kuulemma, minkä toki uskon! Tottahan toki sitä pitäisi päästä testaamaan! Kurkkuakin vähän aristaa sopivasti.

Näkymä meidän huoneen ikkunasta. Sauna näkyvissä! 🙂

Kyseisen juoman alkoholi on nimeltään Chuchuhuasi. Kokeilimme kahta erilaista juomaa, ja toisessa niistä oli muun muassa myös Maca-jauhetta – Suomestakin saatavaa superfoodia, joka kotipuolessa ei ole sieltä halvimmasta päästä, ja jota täältä saa ilmeisesti pilkkahintaan. Tämä Mixto Maca -juoma ei ollut niin hyvää kuin se toinen, jonka nimen unohdin. Se oli todella hyvää, vaikka visuaalisesti aika epäilyttävä 😀

Luontaistuotteet on täällä kova juttu. Kuvassa myös tuoppi, johon juoma kaadetaan.
Juomat ovat myös todella edukkaita; kallein 3 solea eli 80 senttiä!

Kulmakuppila, jonne menimme, oli tupaten täynnä paikallisia, eikä istumapaikkoja riittänyt. Mutta ei se mitään! Antonio haki meille juomat ja siinä sitten kadunvarressa niitä lipittelimme ja kuuntelimme Tiian ja Antonion rakkaustarinaa, Antonion ajasta Suomessa (hän on asunut Suomessa 10 vuotta) ja heidän elämästään täällä. Tykkäsin siitä, miten rehellisesti Tiia kertoili sekä hyviä että huonoja puolia elämästä Huarazissa. Monesti tuntuu, ettei uskalleta kritisoida, ettei vaan leimaantuisi ahdaskatseiseksi rasistiksi tai muuten vain sopeutumattomaksi tolvanaksi. On vain fakta, ettei kaikki asiat aina miellytä tai kaikkea ei voi itse täysin ymmärtää.

Hypermarketissa ostoksilla käynti on statussymboli

Yksi hauska fakta Perussa, ja Etelä-Amerikassa muutenkin, on se, että mitä isompi kauppa tai supermarketti, sitä kalliimpaa siellä on ja siellä käyvät vain turistit ja varakkaat paikalliset. Kaikista halvimmat ovat Mercadot, joissa myydään ruokaa ja muita hyödykkeitä, ja joista paikalliset ostavat ruokansa. Tiia osasi kertoa, että näitäkin Mercadoja on kylässä/kaupungissa yleensä monia; ne, joissa paikalliset käyvät (kaikista halvimmat) ja ne, jotka on osin tarkoitettu myös matkailijoille, joissa on myös tuliaisia ja joissa länkkäri maksaa aina enemmän. Tämä on toki luonnollista, mutta on hyvä tietää hintataso suurin piirtein, niin osaat myös hieman tinkiä tai vaatia edes jotenkin oikeaa hintaa.

Supermarketista kalliit vaelluseväät 😀 Huomaa jäätävä määrä Snickersejä!

On hassua, että esimeriksi Suomessa tai länsimaissa muutenkin nämä isoimmat kaupat ovat yleensä ne halvimmat, ja kaikki kioskit ja huoltoasemat ja pikkukaupat ovat ne kallliit, joista ostetaan vaan pakon edessä ja hinnat ovat usein törkeät. Täällä kioskit eivät edes ole aina niin kalliit, jopa halvemmat! Toki sekin vaihtelee; isossa kaupungissa pikkukioskit voivat olla halpoja, mutta turistoituneissa kohteissa niissä hinnat on vedetty tappiin. Eli pieni katsastus kannattaa tehdä; missä ja mistä ostaa mitäkin.

Täällä paikallisessa hypermarketissa ostosten teko on siis statussymboli! Suomeen palattuani miut voi siis nähdä Prismassa ja Citymarketissa rinta rottingilla 😀

Reissun ensimmäinen kusetus: Hauskaa matkaa sinne skutsiin!

Myö ollaan säästytty kusetuksilta tähän mennessä. Ollaan oltu tosi onnekkaita, mutta toisaalta ollaan myös esimerkiksi vertailtu matkanjärjestäjiä ja katsottu suosituksia ja arvosteluja. Ja ehkä mie haluun ajatella myös, että koska mie puhun edes jotenkin espanjaa, en ole ehkä kaikkein helpoin kohde kusetukselle. Tai ehkä heistä on kivaa, että oon oppinut heidän kieltänsä ja halu kusettamiseen ei ole ollut niin suuri. Kuka tietää.

Mutta Huarazissa alkoi kyllä vituttamaan suoranaisesti, varsinkin, kun kusetus sattui Santa Cruz -vaelluksen yhteydessä, ja tätä vaellusta olimme todella odottaneet! Olimme netistä katsoneet eri matkanjärjestäjiä, ja yksi, Eco Ice Peru, vaikutti todella hyvältä. Menimme heidän toimistolleen, ja saimme kuulla, että heillä olisi vaellukselle kaksi vaihtoehtoa: halvempi ja kalliimpi. Molempiin kuuluisi oppaan lisäksi varusteet (teltta ja makuupussit ja -alustat) mutta kalliimmassa versiossa olisi enemmän ja parempaa ruokaa. Toki päätimme sitten ottaa halvemman version (mukaan vain lisää snäksejä) ja teimme jo alustavan varauksen; työntekijä toisi meille meidän vuokraamat vaellussauvat ja ylimääräisen makuualustan vielä samana iltapäivänä.

Kun työntekijä lopulta toi varusteet meille, luojan kiitos Jukalla alkoi hälytyskellot soida, kun alkoi olla epäselvää, oliko reissu heidän järjestämänsä. Jukka sitten vaati saada tietää, kuka matkanjärjestäjä olisi, ja mies sitten sanoi lopulta, että Galaxia Expeditions. Onneksi hostellimme netti ulottui kadulle asti, joten samalla kun mie tutkin varusteita, Jukka luki kyseisen matkanjärjestäjän arvosteluja ja vastaan tuli seuraavaa:

-NIGHTMARE! DON’T GO!
-AVOID THIS COMPANY!
-STAY AS FAR AWAY AS YOU CAN

Sanomattakin oli selvää, että peruimme matkan. Ymmärrämme toki, että jos on vähemmän lähtijöitä, porukoita saatetaan yhdistää, mutta matkanjärjestäjän on kerrottava tämä selkeästi. Mutta siis, tämä ei ollut se varsinainen kusetus.

Siinä sitten mietimme, että mitäs nyt. Jukka listasi viisi kaupungin parasta matkanjärjestäjää ja lähdimme näitä kiertelemään samana päivänä. Toisen kohdalla tärppäsi, ja yritys, Huayhuash Adventures, vaikutti todella pätevältä – meille matkan myynyt työntekijä puhui todella hyvää englantia, ja me varmistimme häneltä, että seuraavana aamuna lähtevä vaellus EI MISSÄÄN NIMESSÄ olisi Galaxia Expeditions. Olimme tarpeeksi lukeneet tuosta yrityksestä, emmekä halunneet tukea sitä. Mies varmisti asian pomoltaan, ja hintakin oli hyvä, joten buukkasimme ja maksoimme vaelluksen siltä istumalta. Lähtö olisi seuraavana aamuna viiden aikaan. Nyt vain pakkaamaan!

Pakkauslistaa avuksi.

Minnuu jännitti; tämä olisi ensimmäinen vaellus, jonka yöt nukkuisimme teltassa! Tämä Santa Cruz -vaellus olisi siis 4 päivää ja 3 yötä, ja kulkisi Huascaran-kansallispuistossa Cordillera Blanca -vuorijonon maisemissa. Päivärepun lisäksi mukaan saisi ottaa yhden kassin aasin selkään. Ostimme Mercadosta muutamalla eurolla kätevät ”muovipussit” – vetoketjulliset kestokassin tyyliset kassit, joihin aasinhaju ei toivottavasti tarttuisi niin tujakasti kuin kangasreppuun 😀

Tulevaa reittiä kartalla.

Seuraavana aamuna meitä tultiin hakemaan, ja meidän noin 10 henkilön vaellusporukka matkasi minivanissa kohti vuoristoa. Ensimmäisen päivän ajomatka oli aika pitkä – ajoimme noin 4-5 tuntia ja yhdessä vaiheessa ylös vuoriston rinnettä, joka oli sen verran jyrkkä, että auto sammui kerran eikä lähtenyt käyntiin vasta kun poistuimme kaikki ulos autosta 😀 Itse vaellus alkoi pari tuntia myöhemmin pienestä kylästä, jossa siis tämä kusetus meille paljastui.

Tämä vuoristojärvi oli upea!
Reitti ylös vuorenrinnettä oli todella kiemurteleva!

Aloin ensin ihmettelemään, kun opas oli todella töykeä ja ammattitaidoton, eikä vastannut kysymyksiini, vaikka kysyin sekä englanniksi että espanjaksi. Katsoi vaan maahan. Hän ei koko aamuna edes esitellyt itseään, ei kertonut vaelluksen tai edes ensimmäisen päivän aikatauluista, reitistä tai mistään – täysin perusasioita, joita oppaalta voi odottaa. Jukalle tyyppi antoi ihan ihmeellisiä ”tietoja” matkan jatkumisesta (jotka olivat lopulta täysin vääriä/virheellisiä) ja koko homma vaikutti todella oudosti ja epäammattimaisesti järjestetyltä. Sitten iski katse oppaan takin alta paljastuvaan T-paitaan ja muutamaan putkikassiin: Galaxia Expeditions.

No voihan v*ttu.

Tajusimme, että meidät oli lähetetty Galaxian matkaan. Vitutus iski armottomana, ja emme voineet muuta kuin lähteä muiden mukana vaeltamaan. Puhuimme, että on vain pakko yrittää unohtaa tämä ja nauttia maisemista. Pääsisimme toimistolle antamaan ”hieman” palautetta palattuamme Huaraziin. Onneksi liikunnalla ja luonnossa kulkemisella on se ihana vaikutus, että se piristää vaikka mikä olisi.

Vihdoin päästiin kävelyosuudelle!

Kuuma keitto kaunistaa ajatukset

Santa Cruzin ensimmäisen päivän vaellus oli vain nelisen tuntia ja suht tasaista maata. Sen verran oppaamme sai suutaan auki, että tämä olisi koko vaelluksen helpoin päivä. Koko iltapäivä mentiinkin tasaisella maalla – tämä olikin hyvä, sillä saisimme kaikki hieman lämmiteltyä seuraavaa päivää varten, joka taas olisi rankin. Tämänkin kertoi oppaan sijasta Jukka, joka oli onneksi lukenut hieman enemmän vaelluksesta etukäteen. Mie hölmönä olin jättänyt liikaa oppaan tietojen varaan.

Ennen tällaisia vaelluksia, joissa mentäisiin korkealle, kannattaa totuttautua korkeaan ilmanalaan vähintään muutaman päivän ajan, jopa pidempään jos siltä tuntuu. Aiemmin meillä ei ollut mitään ongelmaa kun olimme vuoristoissa niin pitkään, mutta nyt kun merenpinnan tasolla oleilua oli takana noin viikko, kroppamme lähti taas näihin vuoristohommiin ihan alusta. Siksi seuraavan päivän nousu 4750 metriin jännitti, muttei yhtään samalla tavalla kuin ennen koko reissun ensimmäistä vaellusta.

Ensimmäisen yön leiri pystytettiin joen varrelle pienen metsikön viereen, ja täältä oli hulppea maisema horisontissa kohoavaan vuorijonoon. Saimme onneksi hyvän teltan, ja koska oli talvi eli kuiva kausi, sadettakaan ei ollut odotettavissa. Onneksi kaverimme Chistina oli antanut vinkin ylimääräisen makuualustan vuokraamisesta, koska pelkkä yksi ei olisi riittänyt, sen verran ohuita ne olivat.

Ensimmäisen yön leiri.

Onneksi ruoat sentään yllättivät iloisesti! Olin Galaxian arvostelujen perusteella odottanut paria sämpylää koko päivän aikana (ruuistakin oli muutama jäätävä kokemus) mutta illallinen oli maittava. Perulaiseen tyyliin aluksi keittoa (yleensä joko kvinoa- tai pastakeittoa) ja sen lisäksi pääruoka, joka oli riisiä ja siinä hieman kastiketta, kasviksia ja kanaa. Siihen kyytipojaksi Coca-teetä, jota ei tosin uskaltanut liikaa hörppiä, ettei tarvitsisi puskassa juosta pitkin yötä. Vaellustyyliin taas kello kahdeksalta nukkumaan ja viiden jälkeen olisi herätys. Miten makuupussit läpäisisivät testin ensimmäisenä yönä?

Aurinko laskee.

Satumaavaellus – riittikö kahden päivän akklimatisaatio?

Coca-teellä herättely taitaa olla Perun vaellusten oppaiden tapa, sillä niin Salkantaylla kuin täälläkin näin tapahtui, mutta ihanaa! Tämä oli ainut hetki, kun oppaamme ei minnuu ärsyttänyt hahah 😀 Miun makuupussi oli onneksi hyvä, tosin Jukan taisi olla hieman huonompi. Onneksi seuraavaksi yöksi voisi yrittää napata hyvän makuupussin uuteen leiriin saapuessa! Aamupalakin oli jees kananmunapaistoksineen – toisaalta mie oon onnellinen, kunhan vain saan kahvia!

Aurinko nousee toisena vaelluspäivänä.
Kakkospäivä oli kaikista kaunein.

Toinen päivä oli suht helppo, kunnes aloimme kunnolla nousta ylös korkeimpaan kohtaan, eli Punta Union -nimiselle huipulle. Olimme tosiaan totuttautuneet korkeaan ilmanalaan Huarazissa vain kaksi ja puoli päivää ennen Santa Cruzia, ja sen kyllä tunsi. Taukoja piti pitää useammin, ja pieni päänsärky vaivasi. Jukalle tuli myös taas vähän pahoinvointia kun pääsimme huipulle. Onneksi ei mitään vakavaa kuitenkaan.

Täälläkin piti varoa takaa kopsuttelevia aaseja ja katsella aika ajoin ympärillesi niiden varalta – voisin hyvin nähdä tilanteen, jossa äkkäät aasin vasta kun se on vierelläsi ja säikähdät niin, että horjahdat pahimmassa tapauksessa vuoren rinteeltä alas. Tätä myös pohdin, kun jotkut kuuntelevat musiikkia vaeltaessaan eivätkä katsele ympärilleen.

Tuonne kaikista korkeimpaan kohtaan olisi kiivettävä.

Nousun jälkeen jäimme ylös odottelemaan loppuja meidän ryhmästä ja kyllä – meidän opasta. Opas tuli perille joukosta viimeisenä varmaan tunnin muita jäljessä, ja aiemmin miettimämme arvailut pitivät paikkansa; oppaamme oli sairas! Hän oli selkeästi pahassa flunssassa, varmaan kuumeessa ja selkeästi huonovointinen! Porukkamme tyypit kaivelivat repuistaan hälle lääkkeitä, ja kyselivät hänen jaksamistaan.

Tässä oli kaksi vaihtoehtoa; joko opas itse oli lähtenyt vaellukselle, ettei menettäisi palkkaansa, tai firma oli pakottanut hänet töihin hänen olostaan huolimatta. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja. Tällaisella vaelluksella ryhmän pitäisi voida luottaa oppaaseen, mitä jos jotain kävisi? Viimeinenkin luotto oppaaseen rapisi siinä. Sääli ja vitutus vaihtoivat vuoroja keskenään.

Punta Unionista oli huikeat maisemat!
Lounaana kylmiä kukkakaaleja ja perunoita 😀
Laskeutuminen hieman alemmas alkaa.

Mutta ne maisemat. Ne olivat aivan mielettömät. Vasta toinen päivä ja Jukan kanssa puhuimme, että nyt Santa Cruz taisi peitota Salkantayn maisemillaan! Toisen yön leiripaikka oli vielä edellistään upeampi; keskellä laaksoa virtasi joki ja joka suuntaan katsoessasi näit erilaiset lumihuippuiset vuoret.

Toisen yön leiripaikka.

Aiemmin mainitsin muuten puskissa juoksemisen. Tosiaan, meidän missään leireissä ei ollut huussia, tai siis sellaista ”huussitelttaa” (budjettivaihtoehdon kun valitsimme hahah), joten tarpeet piti tehdä leirin läheiseen luontoon. Tulipa tässä itselleni taas uusi ja ensimmäinen kokemus! 😀 Ja koska luontoa ei sotketa, paperit kuljetetaan muovipusseissa mukana kaikki nämä päivät! 😀 Voitte uskoa, että olin onnellinen siitä, ettei mitään vatsapöpöä tullut kummallekaan! Olin onnellinen myös siitä, ettei muovipussiin tullut reikää eivätkä solmut auenneet 😀

Kävin Jukan mukana illalla kuvausreissulla 🙂 Linnunrata ❤

Upea laguuni ja kadonnut kanadalainen

Kolmantena päivänä vaellus olisi muutoin tasaisella maalla, mutta visiitti laguunille veisi meidät hieman ylemmäs – mutta onneksi vain muutama sata metriä. Kun olimme matkalla laguunille, opas kertoi kanadalaisesta miehestä, joka oli täällä kadonnut muutama vuosi sitten. Toisaalta, saman tarinan Jukkakin kertoi jo aiemmin. Tiiakin oli kertonut meille, että Huarazissa saattoi vieläkin nähdä lyhtypylväisiin kiinnitettyjä lehtisiä, joissa miestä etsittiin ja kuulemma perheen äiti oli tullut tämän vaellusreitin kävelemään ja yrittämään etsiä poikaansa. Poika oli siis vaeltanut reitin itsenäisesti ja kadonnut.

Kolmannen päivän aamun aloitus.
Eväshetki ennen laguunia.
Uskomattoman kaunis paikka.

Kolmantena päivänä kävelimme muutenkin jonkun ihme kuolemanreitin, sillä näimme samana päivänä yhteensä kolme kuolleen eläimen raatoa, kaksi lehmää ja yhden jonkun myyräntapaisen. Jukka pohdiskeli, olikohan ne jätetty Andienkondorien kaluttavaksi – nämä petolinnut herkuttelivat eläinten raadoilla.

Tiedätkö Paramount Pictures -elokuvatuotantoyhtiön? Sanotaan, että tämä vuorenhuippu on heidän logossaan. Voit tsekata ja verrata itse! 🙂

Ennen viimeisen yön leiripaikkaan saapumista kävelimme laaksossa suurten, vihertävien kivien ympäröiminä, ja tämä osio oli yksi vaelluksen hienoimmista paikoista miun mielestä. Kivet olivat vihertäviä todennäköisesti jonkinnäköisen sammaleen vuoksi, ja polku niiden välissä oli todella elokuvamainen. Meidän leiri oli juuri näiden kivien vieressä ja alueella käyskenteli aaseja sekä hevosia.

Kahtena yönä olin nukkunut hyvin, mutta viimeinen yö taisi ennustaa hieman tulevaa flunssaa, sillä olo oli kehno, miulla oli kylmä ja hengittäminen oli aika vaikeaa tukkoisen nenän vuoksi. En usko, että olin myöskään ollut kauhean hiljainen nukkuja tukossa olevan nenän vuoksi :/ Muutoin kokonaisuudessaan uni tuli luonnossa kyllä todella nopeasti ja niin kuin Salkantayllakin, niin täälläkin tuli todettua, että harvoin sitä univaikeuksista kärsii kun on ollut riittävästi ulkoilmassa 🙂

Kolmannen yön leiripaikka.

Olisiko teillä antaa palautetta?

Neljäs päivä! Flunssan oireiden vuoksi olin aika iloinen, että viimeisenä päivänä meillä oli edessä vain noin kolme tuntia vaellusta. Huono uutinen oli se, että reitti oli todella mitäänsanomaton hiekkatie ylös ja alas, varsinkin viimeinen pitkä osuus, josta eivät Jukan (eivätkä miunkaan) polvet tykänneet. Tässä vaiheessa samaa polkua tallasivat myös kymmenet muut muista vaellusryhmistä, joten tuntui kuin olisimme vain zombeina kaikki vaeltaneet eteenpäin paahtavan auringon alla maailmanloppua edeltävässä melankoliassa 😀

Neljännen päivän aamu ja ”meidän” aasi ❤
Vielä hetki!
Jee perillä!

Huaraziin palattuamme kävimme palauttamassa vaellussauvat ja makuualustan matkanjärjestäjämme toimistolle sekä antamassa ”hieman palautetta”. Mie en oikeasti ole hyvä valittamaan – mie olen just se, joka ravintolassa nyökkäilee, miten hyvää ruoka on, vaikka sain täysin väärän annoksen, joka ei niin hyvää ollutkaan, ja joka ei jaksa ”pikkuasioista” sanoa, sillä: ”olihan siinä se ja se ihan hyvää”. Mutta nyt Jukan kanssa kyllä puhuimme suumme puhtaiksi ja vaadimme hyvitystä, ronskisti aluksi kaikkia rahoja takaisin.

Hah, ihan niin kuin niitä ikinä saisimme. Mutta aina kannattaa yrittää! Ja yritykseksihän se jäi, sillä kaikenlaisten selittelyjen ja käsienheiluttelujen jälkeen saimme hyvitystä 100 solea eli 27 euroa. Maksoimme siis vaelluksista yhteensä 956 solea eli 258 euroa. Aikamme jankkasimme, kunnes päätimme, että tässä toimistossa oltiin istuttu jo aivan liian kauan, ja viimeinen lahja heille tulisi TripAdvisorin ja Google Mapsin kirjallisten arvostelujen muodossa.

Veisiköhän se paikallisten terveysjuoma flunssan lisäksi vitutuksenkin mennessään?

Ihan pian ollaan jo Ecuadorissa!

Niinhän se flunssa puski meille molemmille päälle. Ei pahasti onneksi, mutta sen verran, että pidensimme majailuamme Tiian ja Antonion luona muutamalla ekstrapäivällä, jottei bussissa tarvitsisi potea.

Huarazissa rakennetaan tiuhaan. Kaupunki kärsi mittavia vahinkoja vuoden 1970 maanjäristyksessä.

Meillä olisi nimittäin edessämme 24 tuntia eli vuorokausi matkustamista kahdessa eri bussissa, välissä viiden tunnin odottelu yhdessä kaupungissa bussin vaihdon välissä. Suunnitelmana oli nimittäin matkata seuraavaksi aivan Perun pohjoisosaan rannikolle Mancoraan. Tämä pieni rannikkokylä on lähellä (muista, lattarien ”lähellä”) Ecuadorin rajaa.

Oispa jo riippumatto…

Olisiko nyt viimein edessä reissun viimeinen pitkä bussimatka?

Bussin startatessa muistin, että unohdin hakea kulmakuppilasta sitä terveysjuomaa take away -mukiin, damn!

Nyt riippumattoon lötköttelemään!
Lappu

2 vastausta artikkeliin “Huarazin viinainen vihersmoothie parantaa flunssan ja antaa energiaa kaupungin lukuisille vaelluksille

  1. Moikka Laura ja Jukka. Ihan mielenkiinnosta rupesin lukemaan blogianne ja tässä onkin muutama vuorokausi vierähtänyt näitä lukiessa. 🙂

    Ensinnäkin halusin nyt viimeistään tässä vaiheessa jo (vihdoin) todeta, että ihan mie-let-tö-miä kuvia!!! siis huh. teillä on kyllä varmasti hyvä kamera matkassa (ainakin, mitä linnunratoja ihaillessa), mutta myös hyvää silmää. Siispä kiitos jo tässä vaiheessa!

    Myös tapasi Laura kirjoittaa on todella mukaansatempaavaa ja ihanan pirskahtelevaa! Vuosia on vierähtänyt Barcelona ajoista, mutta silti tekstistäsi välittyy juuri sinä!!

    Blogia on ollut todella kivaa lukea ja kuvia ihailla!
    Kaikkee hyvää tulevaan ja jatkan edelleen innokkaana seuraamista!! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Moikka Maija!

      Oi miten ihana kommentti, kiitti viestistä! 🙂 Huippua kuulla, että blogia on hauska seurailla! Jukka osais paremmin sen kamerasta kertoa, mutta joku Fuji se on haha, mutta se on itse asiassa tosi kätevä matkakamera, ei mikään liian iso järkkäri vaan näppärä kuljettaa mukana mutta sillä saa kuitenkin hyviä luontokuviakin! Jukka tosin koko ajan sanoo, että ois sittenkin pitänyt ottaa mukaan kamera jossa parempi joku zoomilinssi luontokappaleiden kuvailuun mutta no, tällä ollaan hyvin pärjätty! 😀

      Ihanaa, että seurailet! Pitääkin tässä pian alkaa ekaa Kolumbia-postausta väsäämään 🙂

      Kaikkea hyvää siulle myös!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s