Salkantay-vaellus Machu Picchulle – 450 dollarin ja 90 kilometrin treenileiri

Scroll down to content

Salkantay Trekking -matkatoimisto (helposti muistettava nimi indeed) oli todellakin ajatellut kaikkea. Sen lisäksi, että he kertovat sinulle kaiken tarpeellisen varusteista ja tulevasta reitistä matkaa varatessasi, he järjestävät tapaamisen tulevan vaellusporukkasi kanssa.

Edellisiltana ennen lähtöä kokoonnuimme matkanjärjestäjän toimistolle, jossa meille vielä kerrottiin reitti kokonaisuudessaan, annettiin pakkauslistaehdotus sekä vinkit pakkaamiseen ja tarvikkeisiin. Saimme myös jokainen omat putkikassit mukaan, joihin saisimme pakata 5 kilon edestä tavaraa mukaan – nämä kulkisivat hevosten mukana. Loput tavaroista kantaisimme itse rinkoissa/päivärepuissa.

Tällainen reitti sitä mentäisiin! Vaihtoehtoja on monia, myö valittiin 5 päivän vaellus.

Oppaamme Wayna vaikutti heti todella mukavalta ja asiansa osaavalta! Hän siis puhui englantia, kuten kaikki oppaat. Myös porukkamme vaikutti ensivilkaisulta hauskalta, puheliaalta ja rennolta – luojan kiitos. Tämän poppoon kanssa viettäisimme tiiviisti seuraavat viisi päivää, joten ajatuskin siitä, että joukkio olisi täynnä 18-vuotiaita kaikesta nirsoilijoita, sai ihon kananlihalle. Meidän porukka koostui miun ja Jukan lisäksi kahdesta vanhemmasta (50-60-vuotiaat) pariskunnasta (toinen kokoonpanolla britti & intialainen ja toinen pariskunta oli Irlannista) sekä yhdestä brasilialaisesta tytöstä ja brittiläisestä pojasta, 29- ja 25-vuotiaat.

Miulla ei siis ole mitään 18-vuotiaita vastaan, mutta viimeisin kokemus Salar de Uyuni -reissulta antoi sen fiiliksen, että sen ikäiset pitävät meitä kolmekymppisiä vanhoina pieruina, ja pysyvät siksi vain omassa porukassaan. Siksi tämä meidän hieman, kröhöm, varttuneempi porukka oli oikein mieluinen yllätys! Ja tämä ensivaikutelma piti todella paikkansa, siitä lisää myöhemmin!

Eli mikä tämä vaellus siis itse asiassa on?

Kyseessä on siis Salkantay-niminen vaellus, jonka loppuhuipennuksena on Machu Picchu – tämä muinainen inkakaupunki vuoristometsän keskellä 2400 metrin korkeudessa, UNESCOn maailmanperintökohde, jonka kaikki varmasti tietävät. Tunnetumpi vaellus Machu Picchulle on klassinen Inca Trail.

Miten Salkantay eroaa Inca Trailista? Ainakin siten, että Salkantayta ei tarvitse varata puolta vuotta etukäteen, ja se on edullisempi vaihtoehto. Inca Trailia varjellakseen hallitus on säädellyt matkailijoiden määrää reitillä noin 500 vaeltajaan päivässä, joten paikkoja on rajallinen määrä, vaellus on varattava aikaisin, ja on siksi kalliimpi.

Reitti on siis erilainen; Salkantay menee Salkantay-vuoren vierestä (Salkantay Pass) ja muutenkin on kuulemma luonnoltaan monimuotoisempi, kun taas Inca Trail on historiallisempi; se menee Inkojen vanhaa reittiä ja päättyy suoraan Machu Picchulle. Salkantay-vaellus päättyy Machu Picchun vieressä olevaan pikkukaupunkiin, jossa yövytään ennen seuraavan päivän Machu Picchu -vierailua. Salkantay on lisäksi pidempi vaellus noin 80-90 kilometrillään, kun taas Inca Trail on 45 kilometriä. Salkantay-vaelluksen voi tehdä myös esimerkiksi neljässä tai jopa seitsemässä päivässä; matkatoimistoilla on eri vaihtoehtoja.

Vaikka Salkantay on edullisempi, sekään ei ole mikään muutaman kympin reissu. Myö käytiin kysymässä tarjoukset viidestä matkatoimistosta ja Salkantay Trekking oli paras 450 dollarillaan kun ottaa huomioon hinta/laatusuhteen. Arvostelut olivat pelkkää ylistystä, ja tuohon hintaan kuuluivat siis kaikki: opas, majoitukset, kaikki ruuat, vedet ja välipalat, pääsyliput Machu Picchulle sekä kaikki kuljetukset (myös juna ja auto takaisin Cuscoon).

Cusco on täynnä matkatoimistoja, jotka saattavat tarjota tätä vaellusta noin 200 dollarin hintaan, mutta älä mene halpaan, se on kusetusta. Hinnan päälle tulee takuulla kaikkea ekstraa, joka ei hintaan kuulukaan, ja lopulta huomaat, että maksat saman verran kuin kalliimmat matkatoimistot, ja pahimmassa tapauksessa myös kokemus on kurjempi. Kusetetuksi tulemisen tunne ei myöskään ainakaan lämmitä vuoriston yössä.

Käytä aikaa Cuscossa matkatoimistojen vertailuun.

Hyvä muistisääntö on, että kaikki, mikä on alle 300 dollaria, on kusetusta. Machu Picchun pääsylippu ja kuljetukset edestakaisin junalla saattavat olla sen 200-300 dollaria, joten miten viiden päivän vaellus voisi olla alle tuon hinnan? Jotkut toimistot nimittäin pyytävät jopa 700 dollaria. Taas kerran, vertaile ja lue arvostelut.

Päivä 1: Cuscosta Soraypampaan ja Humantay-järvelle

Nämä aamuneljän lähdöt alkavat tulla jo selkärangasta, mutta silti ajatus parin tunnin ajomatkan päässä odottavasta aamiaisesta kahveineen auttoi jaksamaan tätä kofeiiniaddiktia. Ensimmäisen aamun aamupala ei hintaan kuulunut, mutta tästä herkullisuudesta maksoin mielelläni 20 solea eli päälle 5 euroa. Aamupalalla kannattaa tankata, sillä ensimmäisen päivän ensimmänen etappi alkoi heti ylösnousulla. Aamuisin aurinko ei onneksi vielä polta, mutta kasvot ja kaula kannattaa silti vuorata vähintään 50-volttisella aurinkorasvalla. Aurinkolasit ja päähine ovat myös must-listalla.

Ensimmäisen päivän aamupala nautittiin näissä maisemissa.
Porukalla valittiin meidän ryhmän, Familyn, nimeksi Apú! Se tarkoittaa Quechuaksi vuoriston energiaa.

Ensimmäinen päivä oli selvästi harjoittelua noin 14 kilometrillään. Vaikka ensimmäinen etappi nousuineen lämmitti reisiä mukavasti, pahalta se ei kuitenkaan tuntunut. Horisontissa siintävä Salkantay-vuoren luminen huippu oli ihan mieletön! Emme nähneet vielä tässä vaiheessa muita vaellusporukoita, vaikka meitä useampi lähtikin samana päivänä (ryhmissä on maksimissaan 14 henkeä). Uskon, että lähdöt on suunniteltu siten, ettei suuria massoja vaella koko ajan samoissa paikoissa samaan aikaan. Näin säilyy rauha ja hiljaisuus, joita luonnossa kaipaakin.

Ensimmäinen base camp: Soraypampa ja takana Salkantay-vuoren huippu!

Ennen kuin huomasinkaan, ensimmäisen yön base camp oli saavutettu! Täällä söisimme lounasta, jonka jälkeen kaikki halukkaat lähtivät ”vieressä” olevalle Humantay-järvelle tekemään iltapäiväretken. Järvelle ei toki ollut kuin muutaman kilometrin matka, mutta pelkkää ylämäkeä noin 4000 metrissä. Se se vasta pistikin hengästyttämään! Onneksi olimme vuokranneet vaellussauvat, sillä ne helpottivat kummasti. Kapuaminen oli kyllä rankka mutta ei helkkari, miten upea järvi oli! Turkoosia vettä ja taustalla luminen vuori ja kaiken yllä sininen taivas aurinkoineen… Aloin ymmärtää, miksi vuorilla vaeltaminen koukuttaa ihmisiä.

Matka Humantay-järvelle ei ollut leppoisa.
Humantay-järven kauneutta.

Olet sie ikinä haaveillut yöpyväsi niissä hotelli Kakslauttasen lasi-igluissa, joiden sisältä voit ihailla tähtitaivasta? Niin miekin. Nehän maksaa jotain monta sataa euroa yöltä! Meidän ensimmäisen yön majoituksena toimivat lasi-iglut Soraypampassa tekivät tästä haaveesta totta! Yöllä lämpötila näissä korkeuksissa laski huomattavasti, mutta vuokratut makuupussit olivat tarpeeksi lämmittävät ja sängyssä odottivat myös peitot. Näitä lasi-igluja on pariskunnille parisängyillä sekä sooloreissaajille omilla sängyillään (naisille ja miehille omansa).

Kylmähän siellä tottakai tuli, mutta tähtitaivas oli ihana! Base campissa on sähköt päällä vain kaksi tuntia iltaisin, kuudesta kahdeksaan, ja sen jälkeen kun kaikkialla on pimeää, tähtitaivas ja linnunrata näkyvät todella selkeästi. Kaukana lumiset vuoret tuntuivat hehkuvan pimeässä. Uni tuli minuuteissa.

Päivä 2: rankin ja pisin päivä sekä ”seitsemän käärmeen polku”

Tästä päivästä Wayna oli meitä eniten ”pelotellut” eli yrittänyt meitä valmistella tulevaan koitokseen. Toinen päivä olisi kaikista rankin ja pisin, sillä vaellusta tulisi yhteensä 24 kilometriä, joista ensimmäinen etappi olisi nousu ylös Salkantay-vuoren viereiselle Salkantay Pass -osiolle 4600 metriin.

Aamun aloitus. We can do it!

Onneksi seitsemän kilometrin nousu ”seitsemän käärmeen polulla” oli aika lailla heti aamulla ensimmäiseksi, sillä tässä vaiheessa voimia oli enemmän alkulämmittelyn eli noin tunnin kävelyn jälkeen (joka sekin oli ylöspäin). Vaihtoehtona käärmepolun sijasta oli jokin oikoreitti, mutta meidän ryhmä päätti, että tämä haaste oli pakko suorittaa – ei myö tänne asti tultu vetämään mutkia suoriksi! Polku on saanut nimensä sen muodosta, sillä polku oli mutkitteleva aina ylös asti. Se oli jyrkkä ja irtonaiset kivet pistivät kengät välillä luistamaan. Siun piti myös pitää varasi takaa tulevien hevosten varalta, jotka kantoivat vaeltajien putkikasseja ja ruokatarvikkeita.

Aamuisin purot olivat jäässä.
”Seitsemän käärmeen polulla”.

Vaikka aamuisin on kylmä, hiki ja kuuma tulee vaeltaessa nopeasti, joten taas kerran kirosin sitä, että olin laittanut liikaa päälle. Muun muassa paksun fleecen, jota pitäisi siis itse raahata rinkassa mukana koko päivän ajan. Mielummin siis ensimmäisen tunnin vähän hytisee kuin raahaa liikaa tavaraa mukana – päivävarusteiden lisäksi kannat nimittäin vähintään kahta litraa vettä mukanasi. Lounasaikaan vesivarastot täytetään uudelleen.

Huipulla 4600 metrissä oli voittajaolo! Tänne vaeltaminen ei ollut todellakaan mitään lastenleikkiä, ja vaikka porukkamme tykkäsi höpöttää keskenään, nousuissa olimme kaikki aika hiljaista sakkia. Myös irlantilaiset! 😀 Wayna kertoili meille inkojen rituaaleista teenjuonnin lomassa ja keskipäivän auringossa saimme nautiskella maisemista hyvällä omallatunnolla jonkin aikaa.

Jes! Pahin nousu ohi ja reitin korkeimmassa kohdassa!
Oppaamme Wayna.
Apút!

Toinen päivä oli maisemien puolesta huikein! Aloitat päiväsi lumihuippuisilta vuorilta ja huipun jälkeen, kun reitti alkaa viettää vihdoinkin alaspäin, maisemat alkavat vihertää, ja iltapäivällä olet jo viidakkomaisemissa ja lämpötila alkaa hiostavasti nousta. Iltapäivällä aloin tajuta, että itse asiassa nousut eivät olekaan se pahin juttu itselleni. Tietty ne ovat rankkoja, mutta kunhan vain pidät taukoja, jaksat kyllä, lihakset kyllä tottuvat. Pahimmat etapit olivat alasmenot, varsinkin kakkospäivänä, sillä se oli todella pitkä ja kivinen, ja polvet alkoivat huutaa armoa. Vaikka kuinka yritin käyttää vaellussauvoja hyödykseni.

Matkalla Salkantay Passilta alaspäin.

Tuntui, että iltapäivä vain jatkui ja jatkui. Kivikkoiset polut vaativat jatkuvaa huomiota ja tarkkailua, mihin astut, ja välillä huomion herpaantuessa väsymyksestä kompastelet jopa omiin jalkoihisi. Onneksi en nilkkaa kuitenkaan nyrjäyttänyt.

Lounaspaikalla silmätkin olivat jo väsyneet kirkkaasta auringosta ja päänsärky vaivasi – en enää edes tiennyt, mistä kaikesta se johtui. Loppupäivä menin vain suomalaisella sisulla ja kuin robottina vaelsin vain eteenpäin, kunnes lopulta kulman takaa paljastui meidän toisen yön leiri: viidakkokylä ja heinäkattoiset majat.

Maisemat alkoivat viimein vihertää.

Täällä pääsimme lämpimään suihkuun! Ja taas uni tuli minuuteissa. Aamulla Jukan kanssa spekuloimme, että univaikeudet normaaliarjessa taitavat vain johtua siitä, ettei ole sinä päivänä ollut tarpeeksi aktiivinen fyysisesti. Täällä en kenenkään kuullut valittavan siitä, ettei saisi heti unta. Jos joku ei saanut, se saattoi johtua siitä, että kuulemma joku ryhmä oli innostunut bissepäissään hoilaamaan Despacitoa illallisen jälkeen ja ollut liian meluisa. Mutta toisaalta, saako valittaa melusta kello kahdeksalta illalla? 😀

2. päivän leiri!

Päivä 3: vaelluksen ”lepopäivä”, kuumat lähteet ja hiprakkaiset naiset

Wayna muistutti meitä kolmannen päivän aamuna, että tänään olisi rennompi päivä. Meillä olisi vain aamupäivä vaellusta ja lounaan jälkeen olisi vapaa-aikaa: kuumilla lähteillä vierailu, jos näin haluaisimme.

Näin alkoi 3. päivä eli ns ”lepopäivä”! 😀

Kolmas päivä meni viidakkomaisemissa vaeltaessa alaspäin, mutta ei liian jyrkästi. Oli ihanan virkistävää vaeltaa lämpimässä, mutta ei kuumassa ilmastossa, sillä pysyimme suurimmalta osin metsikön suojissa. Kolmannen päivän base camp oli kylässä nimeltä Lucmabamba ja nyt olimme vain noin 2000 metrissä – eron lämpötilassa huomasi selkeästi. Meille oli selvää Jukan kanssa, että toki menisimme muiden mukana kuumille lähteille, vaikka se maksaisikin ekstraa; ajatus lämpimässä vedessä lillumisesta oli ihana rankkojen vaelluspäivien jälkeen.

Ah, mitä vehreyttä!

Cocalmayon kuumat lähteet olivat selkeästi paikallisten viikonloppukohde, sillä se oli täynnä paikallisia perheitä (Salkantay-vaeltajien lisäksi) ja koska oli lauantai, kaikki kolme allasta olivat aivan täysiä. Täällä oli myös Happy Hour, jolloin meidän porukan kypsempää osastoa edustavat naiset (ihanat Geet ja Shirley) innostuivat drinkeistä niin, että juttu alkoi käydä aika lennokkaaksi 😀 Wayna varmaan mietti, mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu 😀 Varsinkin näiden kahden pariskunnan jutut olivat sellaisia, että tuntui, kuin olisi jotain tv-ohjelmaa seurannut, mutta ai että, mie nauroin! Muutenkin näiden viiden päivän aikana sain kyllä aikamoisen nauruterapian!

Pian ollaan Lucmabamban kylässä, jossa viettäisimme kolmannen yön.
Tältä näytti kolmannen yön ”viidakkokupujen” sisällä.

Päivä 4: ainoa suunta on alaspäin – Aguas Calientes ja määränpää häämöttää!

Vaelluksen jokaisena aamuna Wayna herätti meidät kaikki viideltä aamulla kupillisella kuumaa Coca-teetä. Miten luksusta, kun Wayna aina ilmoitti, ettei meidän tarvinnut huolehtia herätyksestä ja sait vain nukahtaa, kunnes tuttu koputus herätti uuteen aamuun. Ja ne aamupalat! Ja ne lounaat ja illalliset ja tee-hetket ja välipalat! Oikeasti, miten on mahdollista lihoa tällaisella vaelluksella??!! Myö oltiin jokaisella aterialla ihan ällikällä!

Salkantay-vaellus sopii myös Foodielle! 😛

Neljännen päivän aamuna myö saatiin jopa kakkua! Jokaisella ryhmällä on aina omat kokit mukana (kyllä, kaksi kokkia per ryhmä) ja sen kyllä huomasi! Ja vaikka tiedät kyllä, että ryhmiä on monia, tämä firma osaa kyllä asiansa ja saa siulle sellaisen fiiliksen, että hyö haluaa tehdä parhaansa, että siulla on kaikki hyvin ja turvallinen olo. Ja vaikka base campeissa oli useampi ryhmä samaan aikaan, ei kuitenkaan liikaa, joten missään vaiheessa ei tullut sellaista karjalauma-fiilistä. Lisäksi tämä yritys on täysin paikallinen, ja he panostavat mahdollisimman kestävään ja ekologiseen matkailuun. Iso suositus, jos tänne päädyt!

Neljäs päivä oli vaelluksen kannalta viimeinen päivä, sillä viides päivä oli kiertelyä Machu Picchulla. Heti aamulla pääsimme vierailemaan lyhyehkösti paikallisilla kahviviljelmillä! Saimme paahtaa ja jauhaa omat aamukahvipapumme ja oli muuten vahvaa se sumppi! Neljäntenä päivänä oli luvassa jatkoa viidakkovaellukselle, ja matkalla pysähdyimme yhdelle Inkojen temppeleistä, josta pystyit itse asiassa näkemään Machu Picchulle asti. Polvet eivät niin tykänneet päivän alasmeno-osiosta, joka oli paljon jyrkempi kuin edellispäivänä – mutta onneksi oli kuiva kausi! Polku oli mutainen ja sadekaudella takuulla yksi pitkä liukumäki!

Peru on Etelä-Amerikan kolmanneksi suurin kahvin tuottajamaa Brasilian ja Kolumbian jälkeen.
Kahvipavut kerätään käsin kun ne ovat saaneet punaisen värin.
Machu Picchu on siellä jossain 🙂

Siltikin koko vaelluksen uuvuttavin osio oli viimeinen etappi kun pääsimme alas asti. Siun piti vaeltaa junaradan viertä pitkin Aguas Calientes -kylään, jossa viettäisimme viimeisen yön. Tämän etapin voit toki mennä junalla (niin kuin yksi meidän joukon pariskunnista teki) mutta se on omakustanteinen ja joudut junaa muutaman tunnin odottelemaan.

Kyse ei ollut siitä, että tämä osio olisi ollut fyysisesti rankka, jos olisit vasta lähtenyt liikkeelle, mutta kun olet lähes neljä päivää vaeltanut, alat olla aika poikki. Maisemat junaradalla ovat kyllä hienot, mutta et oikein jaksa tässä vaiheessa käännellä päätäsi, vaan helposti se menee eteenpäin tuijottamiseksi, jolloin katseesi kiinnittyy vain satoihin muihin kävelijöihin ja tienvarsi”kahviloihin”, joissa myydään ylihintaista Inca Colaa ja kinkku-juusto-sämpylöitä.

Loppu häämöttää.

Kun saavut Aguas Calientes -kylään, nauraisit, jos siulla olisi voimia siihen. En muista, koska olisin ollut näin turistirysässä. Jos Machu Picchun ilmaa voisi pullottaa, sitäkin varmaan myytäisiin täällä. Älä siis odota hurmaavaa pientä vuoristokylää, vaan ahdistavaa loukkua, jossa haluat viettää mahdollisimman vähän aikaa. Onneksi Waynalla oli meille Machu Picchun pääsyliput valmiina; enää piti vain hakea seuraavan aamun bussiliput kohteeseen ja saimme mennä illallisen kautta nukkumaan. Illallisella saimme kohottaa maljat hienolle suoritukselle ja antaa palautetta – uskon, että kaikkien lapuissa koreili täydet viisi tähteä 🙂

Aguas Calientes.

Päivä 5: mistä maksat, vaelluksesta vai Machu Picchusta?

Aamu alkaa sillä, kun siulle isketään ruskea paperipussi käteen (aamiaista, ei pahoinvointia, varten) ja menet jonottamaan bussia Machu Picchun porteille. Wayna tiesi viedä meidät jonoon juuri oikeaan aikaan; jouduimme hetken odottelemaan, mutta emme kauaa (esimerkiksi kahta tuntia, niin kuin Jukka oli jostain lukenut) ja kello oli siis tässä vaiheessa 04:45.

Olimme Machu Picchun porteilla kuuden aikaan ja ensimmäisten joukossa sisällä. Meillä olisi täällä heti aluksi hieman kiertelyä ja sitten Waynan historianluento, jonka jälkeen pitäisi jättää oppaallemme hyvästit. Pakko myöntää, että tuli hieman haikuli! Wayna oli niin sympaattinen ja huippu tyyppi, ja todella avulias.

Siinä se lopulta sitten on! 🙂

Kokonaisuudessaan aikaa Machu Picchulla on noin kuusi, seitsemän tuntia, sillä paluumatka pitäisi aloittaa viimeistään yhdeltä iltapäivällä. Voit joko ottaa bussin takaisin kylään (valmistaudu jonottamaan) tai mennä ilmaiseksi portaita, jotka ovat siis se alkuperäinen reitti ennen tien rakentamista. Näitä portaita pitkin voit siis aamulla tulla ylös bussin sijasta, mutta siun pitää lähteä liikkeelle noin neljän aikaan – älä unohda otsalamppua!

Myö skipattiin suosiolla tämä aamun porrastreeni, mutta paluumatkalla halusimme mennä ne alas. Ja onneksi mentiin! Vaikka keskipäivän aurinko antoi oman hiostavan tervehdyksensä, samoin kuin jokin öttiäinen, joka pisti minnuu reiteen, alaspäin portaat ei ollut niin huono idea, sillä sinne ei tarvinnut jonottaa 😀 Mutta pitkät ne olivat! Kauhulla katsoimme, kun jotkut kiipesivät niitä ylös keskipäivän kuumuudessa, joukossa muutama iäkäs ihminen farkuissa! Aikamoisia sissejä!

Portaat eivät olleet niin pahat alasmennessä.

Aguas Calientes -kylässä oli muutama tunti aikaa lounaalle, ennen kuin juna kuljettaisi meidät Ollantaytambo-kylään. Täältä minibussi kuljettaisi meidän ryhmän takaisin Cuscoon ja majapaikkoihimme. Lounaspaikaksi valikoimme sattumalta aivan ykkösmestan! Nimen jo unohdin, mutta siellä oli mahtavat burgerit ja paikalliset IPAt! Näiden äärellä oli hyvä miettiä, missäs sitä tulikaan just käytyä ja oliko sen arvoista.

Tulimme molemmat siihen tulokseen, että ensinnäkin, 450 dollarin hinta tästä kaikesta oli täysin jokaisen pennin väärti. Varsinkin, kun pelkän Machu Picchun vierailu maksaa monta sataa. Mietimme, että tuntuisi ehkä hieman rahan tuhlaukselta käydä pelkästään Machu Picchulla tuolla hinnalla, sillä kohde on yksi ruuhkaisimmista kohteista ikinä. Parasta kaikessa oli itse vaellus. On hassua, että Salkantaysta puhuttaessa puhutaan, että viides päivä on se pääpäivä – kohokohta. Miusta ei. Miusta pääpäiviä ovat ne neljä ensimmäistä ja Machu Picchu on sivupolku. Toki se oli kaikista näkemistäni raunioista/rauniokaupungeista hienoin, mutta sen upeus hukkuu ihmismassojen ja selfietikkujen alle.

Inkasilta. Pudotus täältä on melkoinen!

Paitsi – inkasilta ja ”Auringon portti”, Inti Punku eli Sun Gate, olivat hienoja, sillä siellä ei ollut niin paljoa porukkaa joten sait fiilistellä paikkoja enemmän omassa rauhassasi. Sieltä maisemat olivat myös paremmat. Tämä Sun Gate on muuten se paikka, jonne Inca Trail -vaeltajat saapuvat vaelluksen päätteeksi. Se fiilis, kun olet vaelluksen suorittanut ja näet Machu Picchun horisontissa, on kyllä takuulla huikea!

Onko elämää Salkantayn jälkeen?

Tähän pääsemme pureutumaan seuraavassa kohteessa, kun olemme päässeet pois Cuscon hälinästä ja asettuneet paikoillemme taas hetkeksi. Cuscon jälkeen kutsuu Arequipa Etelä-Perussa, jossa on tarkoituksena lepuuttaa polvia. Aika leppoisa suunnitelma, eikös! Kun jalat taas kantavat, vietämme 3 päivää Colca-kanjonilla testaamassa, vieläkö näistä raajoista on johonkin 😀

Voiko mikään kohde, edes tämä yksi maailman syvimmistä kanjoneista, sykähdyttää enää Salkantayn jälkeen? Se selviää seuraavassa jaksossa. Lisäksi on aika paljastaa, miten pahasti heinäkuun eli viidennen reissukuukauden budjetti meni pieleen! Voihan Peru, minkä teit!

Setelit vaan lentelee lompakosta,
Lappu

4 Replies to “Salkantay-vaellus Machu Picchulle – 450 dollarin ja 90 kilometrin treenileiri”

  1. Moi Laura. Nyt on Salkantay luettu!
    Ei sitä voi muuta kuin ihmetellä teidän upeasti hoidettua vaellustanne ja pärjäämistänne.
    Se, että kaikki onnistui niin hyvin, oli mukavan leppoista luettavaa. Ei tarvinnut ollenkaan jännittää teidän puolestanne. Kokemus ja hyvä kuntonne takasivat lopputuloksen.
    Onnittelut ja nauttikaa tulevasta ”leppoisuudesta” ainakin hetken verran.
    Uusia juttuja odotellen…halauksin tarja ja harri

    Liked by 1 henkilö

    1. Moikka Tarja! Oli kyllä tosi hyvä, ettei mitään sattunut, olin lähes varma, että ees nilkka kerran nyrjähtää tai muuta sellaista, mutta onneks siltä vältyttiin! 🙂 Tosin tällä vaelluksella kiinnitin erityistä huomiota siihen, että katson, mihin astun hahah vaikka maisemat oli kyllä niin upeat että oli hankala välillä saada katsetta vuorista irti! 😀

      Tykkää

  2. Ah tämä on niin mainio blogi eikä vähintään siksi, että tosi monet teidän reitin kohteet on tuttuja omalta reissulta 2011-2012. Kyllä nyt pitäs päästä tekemään tämä sama haikki, itsehän kävin Machu Picchulla sellaisella 1 vrk:n reissulla Cuscosta, jolla sain järkyttävän ruokamyrkytys-vatsataudi-megaviruksen minkä lie mahaani ja esim. tuon maisemajunamatkan vaan nukuin ja oksensin vuorotellen. Portaat alas Machu Picchulta hoipuin kuumehoureessa enkä muista siitäkään mitään. 😀 Onneksi ruokamyrkytys iski vasta huipulla syömästäni juustoleivästä, kuinkas muutenkaan!

    Colca-kanjonikin on tuttu paikka, eli jeejee täällä ootellaan seuraavaa postausta!

    T. Pallontallaajat-foorumilainen

    Liked by 1 henkilö

    1. Moi Marita! Oi kiitos että tykkäät lueskella! 🙂 Joo ehdottomasti suosittelen tuota Salkantayta, se on maisemiltaan niin huikea ja kunhan on ihan ok-kunto niin pärjää kyllä – kunhan muistaa ensin totuttautua korkeaan ilmanalaan vähintään muutaman päivän ajan ennen vaellusta. Kyllähän tuo vaellus on aika rankka mutta suurin osa siitä rankkuudesta johtuu siitä, että ollaan niin korkealla. Omaa tahtia vain 🙂

      Ei hitsi, että siulla on ollut paha tuo vatsatauti ja vielä, että jouduit junassa kärvistelemään! :O Toivottavasti et joutunut yksin olemaan..? Myö ollaan säästytty vielä pahimmilta vatsataudeilta vaikka ainahan sitä jotain pientä välillä käy…

      Ihan pian onkin tarkoitus postata Colca-kanjonin kokemus, ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta ihan hauska kyllä! 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: