Uneton La Pazissa osa 2: Pachamama ja pontikka siunaavat pyöräilysi Kuoleman tiellä

Scroll down to content

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, liikenteen melu asuntomme ulkopuolella ei ollut ainoa syy, miksi vietin La Pazissa joskaan ei täysin unettomia niin levottomia ja lyhyitä öitä.

Rehvakkaasti La Paziin saapuessamme julistin Jukalle, että pyöräilen Death Roadin, ”Maailman vaarallisimman tien”, maksoi mitä maksoi. Jukka inhoaa pyöräilyä, ja sanoi, ettei itse halua reittiä ajaa, mutta ilmoitin, että toki voin tehdä sen yksin. Koska ryhmässähän reitti joka tapauksessa ajettaisiin.

Rehvakkuuteni rapisi alas kuin syksyisen Mendozan puiden lehdet konsanaan, kun aloin lukemaan reitistä ja muiden kokemuksista tarkemmin. Eräskin tyttö kirjoitti, kuinka pelkäsi 70 prosenttia ajasta ja ettei ollut ikinä ajanut niin soraista ja kuoppaista tietä samalla kun liukkaat kivet pistivät takapyörän liukumaan uhkaavasti. Aloin ahdistumaan kokemuksesta enemmän ja enemmän ja samalla se kiinnosti kuitenkin. Päätin, että: ”Katson asiaa uudelleen seuraavalla viikolla”. Tällä ensimmäisellä viikollahan on vaikka mitä muuta tekemistä! 😉

Maisemat kerrostalomme portaikosta eivät olleet hullummat! Taustalla Illimani-vuoren huippu, joka on tuttu La Pazin postikorteista.

La Pazin ”kuolleiden kylässä” kuolema ei ole mustavalkoista

Cementerio General on hautausmaa La Pazissa. Se on kätevästi Mi Teleférico -gondolihissilinjan punaisen linjan varrella, eli jos käväiset El Altossa (jota suosittelen ehdottomasti mutta vain päiväsaikaan) ja siellä olevilla markkinoilla (torstai & sunnuntai) niin tämä hautausmaavisiitti menee siinä samalla. Muista vain jäädä ”Estacion Cementerio” -asemalla.

Kun esimerkiksi Suomessa on totuttu siihen, että hautausmaat ovat pelkistettyjä ja väritykseltään tummia sekä hillittyjä, on Boliviassa hieman erilainen meininki. Hautausmaat (joita La Pazin ulkopuolellakin on tullut nähtyä matkan varrella) ovat vaaleita, täynnä värikkäitä kukkia ja seppeleitä ja nauhoja, ja varsinkin La Pazissa, täynnä muovisia leluja ja hahmoja.

Cementerio General.

Kyllä. Kun kuljeskelet hautojen välissä (jotka ovat kuin paksuja seiniä, joissa on riveissä ja päällekäin hautoja ns. omissa aukoissaan), näet etualalle järjestellyt hahmot. Hello Kitty -leluja, kissahahmoja ja muita leluhahmoja, jotka omaan silmään ovat hautausmaalle hieman mauttomia, mutta kuka mie olen tätä koristelua arvostelemaan. Toki joukossa on myös jäähyväistekstejä kuolleille omaisille sekä kukkia ja kynttilöitäkin.

Hautojen päätyseiniin maalatut erilaiset ja värikkäät pääkallot sekä muut maalaukset ovat todella upeita. Ne oli pakko saada kaikki kuviin. Alla niistä muutamia. Kuoleman ei tosiaan tarvitse olla mustavalkoista vaan rakkaitaan voi muistaa ja poisnukkuneita kunnioittaa kaikilla sateenkaaren väreillä ❤

Miksi olin odottanut La Pazin vierailua?

Vuonna 2014 olin yhdellä Kaakkois-Aasian reissulla, ja siellä päin oli paljon hostelleja, joissa oli kirjojen vaihtopiste. Jätät yhden kirjan, otat yhden tilalle. Mahtava tapa saada uutta lukemista täyttämättä rinkkaasi.

Yksi kirja, joka tarttui matkaan, oli Rusty Youngin Marching Powder, joka kertoo tositarinan englantilaisesta Thomas McFaddenista, joka pidätettiin -96 La Pazin lentokentällä kokaiinin salakuljetuksesta, ja joka tuomittiin La Pazin San Pedro -vankilaan.

Monen kiemuran kautta McFaddenista tuli La Paziin matkaavien kokaiinin- ja bilenälkäisten turistien opas sisälle San Pedron vankilaan, josta tuli 90-luvun lopulla se paikka, jossa bailata ja ostaa pilkkahintaan kokaiinia, jota valmistettiin vankilan sisällä. Vankilan sisällä eli oma yhteiskuntansa omine sääntöineen ja tapoineen, ja tätä sekä vankilan oloja ja sen korruptiota kuvaillaan kirjassa myös. Rusty Young lähti mukaan yhdelle näistä McFaddenin laittomista vankilakierroksista, ystävystyi tämän kanssa ja päätti kertoa McFaddenin tarinan.

San Pedro -vankilan sisäänkäynti.

Kirja oli karua mutta mielenkiintoista luettavaa, ja maalaili päähäni tietynlaisen kuvan La Pazista. Toki vankilastakin, mutta koska sen sisälle ei enää pääsisi enkä sinne uskaltaisikaan, halusin aina nähdä, millainen La Paz olisi. Ja halusin nähdä myös itse vankilan ulkopuolelta. Kun lopulta Jukan kanssa menimme pälyilemään ja kiertelemään San Pedron muurien ulkopuolelle, eihän siinä paljoa nähtävää ollut 😀 Sain kuitenkin lopulta nähdä sen. Mietin, kuinka pieneltä vankila näyttikään verrattuna mielikuviini, vaikka se suurin vankila La Pazissa onkin.

San Pedron muuri on kyllä korkea.

En yleensä viihdy museoissa, mutta…

La Pazin Kokamuseossa viihdyin niin kauan, että Jukan piti hakea miut pois! 😀 Kokapensaan kokalehdet ovat bolivialaisille pyhä asia, ja näitä kokalehtiä käytetään korkeuspahoinvoinnin ehkäisyyn, energianlähteenä, Yatirien (parantajien/shamaanien) rituaaleihin tuomaan esimerkiksi onnea ja vaurautta, ja niitä annetaan lahjana sulhasen/morsiamen perheelle toivomuksena avioliiton hyväksymisestä.

Kokamuseossa, joka on avoinna joka päivä ja sisäänpääsymaksu on 15 bolivianosta per henkilö (hieman alle 2 euroa), on paljon luettavaa ja katseltavaa. Saat mukaasi englanninkielisen paperinivaskan, jossa on merkittynä seinillä roikkuvat kuvat numeroilla, joten voit katsoa seiniltä kuvan ja lukea papereista kuvatekstin. Varaa tänne aikaa, tämä ei ole juosten kustu tehty museokierros, josta haluat äkkiä pois.

Kokamuseon sisäänkäynnin luota.

Kokalehden tarina on kerrottu alusta loppuun. Kuinka se antoi energiaa Potosín hopeakaivosten työmiehille tehdä töitä entistä pidempään ja siten oli jossain vaiheessa jopa pakollinen eväs jokaiselle kaivokseen astuvalle. Kuinka sen puuduttava vaikutus huomattiin lääketieteessä ja ravintoarvot monissa tutkimuksissa. Kuinka kuuluisa Coca-Cola sai alkunsa. Kuinka lopulta tästä harmittomasta ja hyödyllisestä kasvista alettiin kehittää huumetta, jonka salaiset laboratoriot käyvät kuumina tänäkin päivänä.

Syy, miksi museossa kerrotaan esimerkiksi kokaiinin valmistuksesta ja vaikutuksesta, on se, että riittävällä ja oikeellisella tiedolla pyritään ehkäisemään huumeidenkäyttöä. Museossa toki kerrotaan myös huumeen haittavaikutuksista sekä sodasta huumeita vastaan. Museossa ei saanut kuvata, jonka ymmärrän kyllä. Täällä vierähtää helposti monta tuntia.

Kokalehdistä tehdään useita tuotteita, kuten karkkeja ja hilloja.

Kuoleman tie: ei nimi tietä pahenna ellei tie nimeä?

Death Road, Kuoleman tie, joka on aikoinaan nimetty Maailman vaarallisimmaksi tieksi, on paikallisille kuitenkin nimeltään Yungas-tie. La Pazista Yungas-alueelta alkava tie on saanut kohtalokkaan nimensä siitä, että vielä 2000-luvun alussa tiellä kuoli vuodessa monta sataa ihmistä. Tämä oli aikaan, jolloin tie oli vielä julkisen liikenteen käytössä ennen uuden tien rakentamista. Tämä oli silloin vielä ainoa tie, joka yhdisti La Pazin Amazonin alueeseen.

Vielä tänäkin päivänä tie on avoin myös autoille eli siellä on täysin sallittua kulkea autoilla. Liikenne on kuitenkin vähentynyt radikaalisti vuoden 2006 jälkeen uuden tien rakentamisen myötä. Nykyisin Yungas-tie on jätetty aika lailla turistien maastopyöräilytantereeksi.

Tervetulokyltti Death Roadin aloituspaikalla.

Tie kulkee alaspäin pitkin jyrkkiä ja kapeita vuorenrinteitä, eli koko matka on alamäkiajoa. Mie en ole maastopyöräillyt koskaan. Kun mie vielä epäröin, mennäkö vai ei, mie kysyin itseltäni sen saman kysymyksen kuin aina ennenkin: kumpi jää kaduttamaan enemmän? Vastaus oli helppo ja mie buukkasin paikan Gravityn porukalta.

Nyt on aika vertailla!

Yksi asia pitää heti tehdä selväksi: mitä tulee Death Roadiin, nyt ei ole pihistelyn aika! Matkanjärjestäjiä on La Pazissa lukemattomia, mutta lue paljon arvosteluja ennen buukkaamista. Ne halvimmat vaihtoehdot saattavat lopulta viedä sinut sairaalaan, kun pyöriä ei ole huollettu tarpeeksi tai opas jättää jotain oleellista kertomatta.

Gravitysta oli vain hyvää luettavaa, ja vaikka hinta taisi olla kallein, 125 dollaria (tähän kuuluivat kaikki), valitsin sen silti. Päivän (aamuseitsemästä iltakahdeksaan) kestävään retkeen kuuluivat totta kai pyörä, kaikki varusteet ja oppaat (englanninkieliset), mutta myös kuljetukset, kaikki ruoat sekä valokuvat.

Ei tippa paikallista pontikkaa tapa…?

Kun myö kahdeksan pyöräilijää (joista muuten kuusi olivat naisia!) ja oppaat istuttiin huoltoajoneuvossa matkalla La Cumbreen, josta pyöräily alkaisi 4 700 metristä, mie olin niin hermostunut etten edes small talkiin kyennyt. Niin kuin oon aiemmin maininnut, miulla on Hupsista saatana -geeni, joka aiheuttaa sen, että tiukoissa tilanteissa alan helposti säheltämään sen sijaan, että pitäisi ehkä vetää happea ja toimia maltillisemmin. Monesti tuntuu myös siltä, että miun raajat alkavat vain toimia omia aikojaan.

Noel antamassa meille ohjeita.

Siksi kuuntelin oppaiden pyöränkäsittelyohjeita erityisen tarkasti. Meidän opas Noel oli muuten ihan paras! Saimme myös harjoitella pyörän käsittelyä ennen matkaan lähtöä. Tärkeää oli muistaa, ettei missään tapauksessa molemmilla käsillä iske käsijarruja pohjaan; näiden pyörien käsijarrut ovat niin herkät, että täysillä voimilla jarrutettaessa lennät kauniissa kaaressa tangon yli. Korkeintaan kaksi sormea riittäisi per puoli. Mie tyydyin yhteen – varmuuden vuoksi.

Noel sanoi, että heillä on aina rituaali, jonka he tekevät ennen matkaan lähtöä. He ottavat hörpyn jotain päälle 90-prosenttista pontikantyylistä litkua, kaatavat sitä tilkan maahan ja tilkan etupyörän päälle ja lausuvat ääneen: ”Gracias Pachamama” eli ”Kiitos Äiti Maa”. Tämä rituaali kuulemma siunaa matkamme.

Tilkka myös etupyörälle! 😀

Litku oli hirveää, hörppäsin sitä vahingossa (joo joo! 😀 ) liikaa ja vatsassa poltteli kun lähdimme ajamaan. Lisäksi pää tuntui kevyeltä, mutta toivon sen johtuneen korkeudesta eikä alkoholista 😀

Näissä kuvissa ei kannata poseerata

Koko reitti on 63 kilometriä, joista ensimmäiset noin 30 kilometriä on asfalttitietä alaspäin normaalin liikenteen seassa. Tämä oli sinänsä hyvä, että asfalttitiellä opettelet käyttämään pyörää ja jarruja, mutta samalla menet kovempaa kuin haluaisit. Lisäksi sinut ohittavat ajoneuvot ja muut pyöräilijät saivat ainakin miut hermostuneeksi ja katselemaan välillä taakse, mitä ei pidä tehdä.

Viisi minuuttia lähdön jälkeen oli jo ensimmäinen pysähdys katselemaan maisemia.
Huoltoajoneuvo seuraa ryhmää koko matkan ajan.

Onneksi oman ryhmän kanssa pysähdellään tasaisin väliajoin ja mitä tahansa siulla on kysyttävää, oppaat neuvovat mielellään ja kertovat, mitä tuleman pitää. Mukana on aina kaksi opasta, yksi jonon ensimmäisenä ja yksi viimeisenä. He aina jaksavat muistuttaa, että tämä ei ole kisa ja että yleensä onnettomuudet johtuvat siitä, kun joku alkaa egoilemaan ja pröystäilemään – tai mikä pahinta, poseeraamaan pyörän selästä kuvaajalle ja unohtaa katsoa eteensä. Tiellä oli kyllä huikeat maisemat jo nyt, ja reitti onkin mahtava siinä mielessä, että aloitat pyöräilyn korkealta karuista vuoristomaisemista ja reitti päättyy kuumaan viidakkotunnelmaan 1200 metriin Amazonilla Yolosa-nimiseen kylään.

Älä katso alas!

Kun saavuimme itse Death Roadin aloituspaikkaan, paikalla oli sankka sumu. Tämä sumu peitti näkyvyyden tuolle kohtalokkaalle soratielle, ja aloin ahdistumaan ajatuksesta, etten näe kunnolla eteeni. Lisäksi, kun Noel vielä kertoi, että tällä tiellä ajettaisiin poikkeuksellisesti vasemmalla puolella, kuilun puolella, aloin ahdistumaan lisää. Jos tämä fakta olisi kerrottu toimistolla, en tiedä olisinko näppäillyt pankkikorttini tunnuslukua.

Nyt alkaa varsinainen Death Road!

Onneksi sumu hälveni ja näkyvyys olikin hyvä. Menin todella rauhallisesti omaa tahtiani, ja taisin olla aluksi toiseksi viimeinen ja välillä viimeinen. Meillä oli matkan varrella useita pysähdyksiä ja välipalatauko ja välillä pysähtelimme ihastelemaan maisemia. Pyöräillessä ei maisemia kauheasti uskaltanut vilkuilla. Välillä oli kyllä pakko vilkaista reunan yli ja pudotuksen nähdessäni siirsin silmät tarkasti eteeni tiehen.

Koska koko matka on alamäkipyöräilyä, ranteet ja kädet alkavat jossain vaiheessa kipuilla jatkuvaa jarruttelua ja niitä pitikin lepuuttaa. Pyörä tärisee jatkuvasti ja tanko heilahtelee ja vaikka yrität etsiä mahdollisimman tasaisen reitin, välillä kivet iskevät etupyörään niin, että vaistomaisesti tekee mieli iskeä jarrut pohjaan. Kerran unohdin yhden sormen säännön ja jarrutin liian voimakkaasti, jolloin lento oli lähellä. Tämän huomasi heti, kun alkoi väsyttää niin tarkkaavaisuus alkoi herpaantua. Piti myös muistaa nousta välillä seisomaan, jotta sai lepuutettua selkää ja kyllä, jalkoja.

Tällöin kyllä huomasi, miten hyvin pyörän jousitus toimi! Miun pyörän kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmia, mutta yhdellä meidän ryhmästä putosivat ketjut ja yhdellä puhkesi rengas. Nämä ovat kuitenkin aika pikkuvikoja ja oppaat korjasivat ne hetkessä. Heillä oli mukana myös muutama varapyörä.

Liika itsevarmuus voi kostautua

Onneksi nyt oli kuiva kausi menossa, jolloin ei satanut ja tiet olivat kuivia. Sadekaudella tie on märkä ja mutainen ja sade saattaa haitata näkyvyyttä. Muistaakseni joulu-helmikuun aikana pyöräilyä täällä kannattaa välttää.

Meidän ryhmä!
Tauko! Kokista ja leipää.
Matkan varrella oli useita ristejä kuolleiden muistolle.

Tien viimeinen osa ei ollut enää niin mutkikas, mutta kuulemma täällä sattuu eniten haavereita. Noel kertoi syyksi, että tässä vaiheessa porukka saattaa alkaa saamaan ”liikaa” itsevarmuutta, eikä pidä varovaisuutta enää niin paljoa yllä. Mie kyllä tunnistin itseni tästä; tässä vaiheessa en jännittänyt enää samalla tavalla ja pyöräily alkoi olla niin hauskaa, että vauhti nousi kuin itsestään. En kuitenkaan missään vaiheessa mennyt mielestäni liian kovaa. Hyviä muistutuksia olivat ne hetket, kun toisesta ryhmästä takanani pyöräillyt mies kaatui aika pahannäköisesti, ja viimeisellä osiolla meidän yksi ryhmäläinen kaatui kahdesti loukaten kyynärpäänsä.

Loppu häämöttää!

Lopulta saavuin maaliin kolmantena ja vaikka kisa tämä ei ollutkaan, olin lähinnä yllättynyt siitä, että miulle ei käynyt mitään! Ei edes pientä haaveria! Onkohan miun geeni alkanut menettämään vaikutustaan näin kolmikymppisenä? 😀 Mutta se fiilis, mie en voi sanoin kuvailla, se itsensä ylittämisen fiilis on se, miksi reissaan, miksi kokeilen kaikkea älytöntä, miksi on niin vaikea sanoa ei kun jotain uutta on tarjolla. Olin niin ylpeä itsestäni. Vaikka lopulta miun kokemuksen perusteella Kuoleman tie ei ollutkaan niin paha, mitä olin lukenut, oon ylpeä siitä, etten antanut pelolle valtaa. Ja aina kun on uskaltanut jotain, uskaltaa seuraavan kerran uudelleen. Ja lopulta siulla on elämänmittainen matka täynnä kokemuksia, joista toivottavasti suurin osa on päättynyt hyvin. 🙂

Mutta that to be said, minnuu ei silti saa mukaan hämähäkkisafarille tai ahtaisiin luoliin 😀

Myö tehtiin se!
Mie ja pari muuta mentiin vielä vetää Zipline Yolosan kylässä 🙂
Tää oli niin hauskaa!

Huoltoajoneuvosta bilebussiksi!

Päivä päättyi Yolosan kylän La Senda Verde -resortiin, joka on keskittynyt ekologiseen matkailuun ja jossa on villieläinten turvapaikka, jonne on pelastettu eläimiä laittomasta eläinkaupasta. Täällä saimme ruokaa, kaljaa ja suihkun ja olimmekin kaikki valmiita kotimatkalle.

Meidän huoltoajoneuvosta tulikin bilebussi, kun porukka (Noel mukaan lukien) innostui ostamaan kaljaa ja pullotettuja valmiita Cuba Librejä matkajuomisiksi, ja koska paluumatka kesti kolme tuntia, huomasinkin olevani suloisessa hiprakassa saapuessamme La Paziin 😀 Siitä olikin hyvä napata Jukka mukaan ja jatkaa uusien tuttavuuksien kanssa iltaa Loki-hostellin baariin! Tämä olisikin aika lailla viimeinen iltamme La Pazissa, sillä seuraavana päivänä olisi vain lepopäivä ja sitten matka jatkuisi Titicaca-järvelle!

Muutama Cuba Libre alla 😀

Millainen on tämä paikallisille pyhä järvi 3 800 metrin korkeudessa? Siitä seuraavassa postauksessa! Tämä lätäkkö olisikin viimeinen etappimme Boliviassa!

Ei edes yhtä mustelmaa,
Lappu

2 Replies to “Uneton La Pazissa osa 2: Pachamama ja pontikka siunaavat pyöräilysi Kuoleman tiellä”

  1. Moi Laura. Nyt olen lukenut sekä ykkösen että kakkosen La Paz -jutut.
    Tällä kertaa tuntuu, ettei osaa antaa ehkä oikein minkäänlaista mielekästä palautetta.
    Kaupungin hurjat korkeuserot, liikenne ja kulkuvälineet saivat olon todella rauhattomaksi pelkästä ajatuksesta, että itse pitäisi siellä pärjätä.
    Puhumattakaan toisen osion pyöräily, josta ei saa sanotuksi oikein mitään, sillä sen verran hurja tapaus sekin oli. Täytyy sanoa, että todella olet rohkea ja paljon kokemuksia saanut ja tuolla mentaliteetilla varustettuna aina vain lisää saat!
    Tämä kommentti taitaa paljastaa, että täällä on vanha ja arka tarinoidesi seuraaja.
    Mielenkiinnolla odottelen seuraavaa blogiasi ja veden rauhoittavaa vaikutusta.
    halauksin tarja ja harri

    Liked by 1 henkilö

    1. Hei Tarja! La Paz oli kyllä rauhaton, pakko myöntää! Mutta jotenkin itselle suurkaupungin hälinä myös välillä rauhoittaa 🙂 Kun ei tarvitse itse lähteä kiireeseen mukaan.
      Ja olen kyllä todella iloinen ja ylpee itestäni, että uskalsin lähteä tuonne Kuoleman tielle pyöräilemään, sillä kaikesta uudesta, mitä tekee, saa aina lisää rohkeutta tuleviin juttuihin!
      Uudet kokemukset on kyllä se juttu, miksi matkustan, ja vaikka välillä pelottaa, niin kun uskaltaa voittaa pelot, niin se itsensä ylittämisen fiilis on jotain mieletöntä! P.S. Siltikään en ottaisi hämähäkkiä käteen hahah 😀

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: