Jalat kuussa, pää tähtitaivaissa – Atacaman ihmemailla

Scroll down to content

Mie tiedän, että tämä kuulostaa älyttömältä, mutta jostain syystä miulla oli koko ajan ennen Atacaman aavikolle saapumista sellainen olo, että mie tulen palelemaan siellä 😀 Uskon, että se johtuu siitä, että Santiagosta asti oli ollut enemmän tai vähemmän kylmä Chilessä, ja muutenkin täällä lattareissa on ollut useammin kylmä, kuin mitä etukäteen ajattelin.

Ulkona olevan kylmyyden helpommin sietää ja siihen on tottunut, mutta kun sisälläkin vielä jäätyy, hymy hyytyy helposti. Ehkä jos olisin reissannut tänne heti Maltalla vietettyjen vuosien jälkeen, olisin asiaan jo tottunut, mutta Suomessa lämpimissä asunnoissa kermaperseilyn jälkeen tottumaton nahka oli koko ajan kananlihalla. Mutta onneksi mukaan on myös mahtunut lämpöä, joten en valita!

Calaman lentokentältä kohti San Pedroa!

Kuitenkin. Kuka kumma kuvittelee palelevansa, kun tulee aavikolle ja yhteen maailman kuivimmista paikoista?? Jos jätetään tämä aivopieru nyt omaan arvoonsa ja mennään itse asiaan. Olimme siis vuokranneet auton ja majoituksen San Pedro de Atacamaan neljäksi vuorokaudeksi. Kannattaa vuokrata auto niin, että voit napata sen suoraan Calaman lentokentältä, jos siis saavut aavikolle lentäen. Lähin lentokenttä on Calaman kaupungissa, joka on noin 100 kilometrin päässä San Pedrosta länteen. Calamassa ei ole oikein mitään – sieltä kannattaa hakea San Pedroon nähden halvempaa bensaa, ja kenties lepuuttaa kroppaa matkustamisen välissä, mutta muutoin ei kannata liikaa aikaa sinne jättää.

Meistähän tulee kohta taksikuskeja!

Meillä taitaa olla sellainen luotettava habitus päällänsä. Olimme jonottamassa meidän autoa Budget-firman tiskillä, (Etelä-Amerikassa saa muuten harjoitella jonottamista eli jos tuntuu siltä, että oma jonotuskärsivällisyys tarvitsisi boostia, tänne vaan!) kun tunnen koputuksen miun olkapäässä. Käännyn katsomaan, ja nuori tyttö pyytää anteeksi häiritsemistä (”ei mitään, tässähän ei ole muuta kuin aikaa”) ja kysyy, olisiko hänen ja hänen ystävänsä mahdollista päästä kyydissämme San Pedroon. Voisivat heittää meille toki vaivanpalkkaa, ja se olisi kätevämpää kuin bussi, jos meillä olisi sama suunta. Ja tokihan meillä oli! Olin vain todella väsynyt, sillä olimme heränneet jo aamukolmelta ja matkustaneet koko päivän, niin aluksi vain tuijotin tyttöä lasittuneesti koittaen ymmärtää hänen vahvaa ranskalaisaksenttiaan. Hän kiirehtii sitten sanomaan, että toki on OK jos ei käy. Mie sitten korjaamaan, että ei mitään, anteeksi, meidän vuoro tuli vain juuri ja että puhun Jukalle, ja tulen kohta juttelemaan lisää.

Saimme auton ja päätimme, että toki annamme tytöille kyydin, ja matka pääsi alkamaan! Siis sen jälkeen, kun mie olin ohjannut meidät väärin kolmesta tai neljästä ensimmäisestä risteyksestä ja kun olimme saaneet lopulta hieman vettä ja evästä – nokka kohti San Pedroa!

Tyttöjen kanssa oli mukava rupatella; he kertoivat, että olivat tulleet Santiago de Chileen opiskelijavaihtoon puoleksi vuodeksi, ja nyt olivat buukanneet pitkän viikonlopun kestävän retken San Pedrosta Boliviaan Salar de Uyuni -suolatasangoille. Mie ihmettelin asiaa, mutta tosiaan, jos vaan lennät mestoille, pääset käymään näillä kuuluisilla suolatasangoilla (jonne meidänkin matka vie myöhemmin) täältä San Pedrosta käsin matkanjärjestäjän organisoimalla reissulla. Toki se maksaa kuulemma, mutta jos on vain vähän aikaa, se on monelle kätevä ratkaisu, sillä siihen kuuluvat myös majoitukset ja ruoat. Varsinkin kun lennot Santiagosta Calamaan voi saada todella halvalla, jos siulla on mukana vain käsimatkaravarat. Esimerkkinä, että meidän lennot maksoivat 20 euroa per henkilö, mutta matkatavarat toiset mokomat. Silti se tuli halvemmaksi kuin kellon ympäri köröttävä bussi. Auton vuokraaminen neljäksi vuorokaudeksi oli 132 euroa (varasimme ja maksoimme auton taas netistä rentalcars.com-sivulta) ja vinkkinä, että kannattaa valita hieman kalliimpi mutta isompi auto, mielellään jopa katumaasturi, jos pätäkkää löytyy – tässä maastossa ei pikkukärry ole luotettava matkakumppani.

San Pedro ei yritä voittaa sinua puolelleen

Atacaman aavikko sijaitsee Chilen pohjoisosissa ja tästä aavikosta sanotaan, että se olisi maailman kuivin alue, sillä kuulemma täällä on paikkoja, joissa ei ole tiettävästi satanut vuosisatoihin, jopa koskaan. San Pedro de Atacama on pikkukylä keskellä Atacaman aavikkoa, ja kaikki rakennukset (jotenkin tuntuu oudolta sanoa niitä rakennuksiksi, koska ne muistuttavat enemmänkin savimajoja) ovat todella yksinkertaisia betonirakennelmia, ja hiekkaa on joka paikassa.

San Pedro de Atacama.

Kaikki tarvittava toki löytyy, mutta mitään ihmeellistä täälläkään ei ole. Toisaalta, miksi olisikaan; täälläkin on tarkoitus vain nukkua ja syödä ja sitten suunnata aavikon ihmeitä katselemaan. Kylässä on kuitenkin oma charminsa, sillä se ei edes yritä hurmata turisteja millään krumeluureilla.

San Pedrostakin toki löytyy yksi kauppakatu, mutta veikkaan, että ryöstöhinnat!

Kannattaa ottaa huomioon heti alkuunsa, että San Pedron kylässä on sitten ainoa bensa-asema, eli ei kannata olettaa, että jossain ”matkan varrella” varmasti löytyy bensa-asemia – ei muuten löydy. Ja välimatkat ovat PITKIÄ ja aavikko armoton. Pelaa aina varman päälle; oli sitten kyse bensasta, vedestä tai ruoasta. Ja aurinkorasvasta.

Myö otettiin meidän majoitus hieman kauempaa keskustasta, sillä meillä oli auto käytössä, joten hieman kaukaisempi sijainti ei haitannut. Lisäksi tämän Airbnb-majoituksen arvosteluissa oli mainittu huikea tähtitaivas, joka erottui täällä valosaasteen ulottumattomissa huikealla tavalla, joten tämä lisättynä 26 euron hintaan per yö – sold!

Kattokaa nyt tätä ensimmäisen illan auringonlaskua!

Ylärajana meillä on ollut majoituksissa noin 30 euroa per yö, jotta budjetti pysyisi edes jotenkin aisoissa. San Pedron majoitukset Airbnb:ssä olivat aika hinnakkaita meille, totta kai ottaen huomioon paikan suosion, mutta silti ihan edukkaita, jos siulla ei ole niin tiukkaa budjettia. Eli esimerkiksi Euroopan kohteisiin verrattuna silti edullista. Kylässä on myös huikea määrä hostelleja, joten varmasti majapaikka löytyy. Kylässä kävellessä tuntuu, että melkein jokaisen oven yläpuolella roikkuu kyltti ”Hostal” tai ”Cabañas”. Hostellien hinnoista en osaa sanoa, sillä myö etsittiin paikkoja vain Airbnb:stä.

Eco-lodge on minimalistin unelma – kunhan peittoja on tarpeeksi

Majapaikka oli hieman haaste löytää, mutta lopulta kun tulimme lopputulokseen, että kyllä, sen on pakko olla tämä melkein navetan keskellä oleva eco-lodge, jonka vieressä porukka kopsuttelee hevosilla lähikauppaan, parkkeerasimme pihalle, ja saimme puheillemme talon emännän, joka otti avuksi naapurinsa. Yhdessä saimme keskusteltua sen verran, että saimme tietää, että isäntä tulisi pian asioiltaan päästämään meidät huoneeseemme sisään.

Täältä se meidän majapaikka löytyi! 😀

Huoneessa oli kaksi erillistä sänkyä, lavoista tehty hylly ja ”keittiönurkkaus”, jossa oli pöytä, kaksi muovijakkaraa ja kaasulla toimiva keitin, jossa sai veden keitettyä – luojan kiitos, mie saan aamukahvia ja myö molemmat puuroa! Tosiaan todella eco-lodge, mutta myös esimerkiksi nopeampi netti mitä meillä on ollut kaupungeissa! Joten mikäs tässä. Erillisessä kylppärissä, joka sijaitsi ulkona huoneen vieressä, tuli myös lämmintä vettäkin! Toki suihku toimi niin, että otit suihkun joko tulikuumassa tai jääkylmässä vedessä, sillä näitä lämpötiloja et kahdella eri hanalla saa mitenkään yhdistettyä, mutta täällä jos saat lämmintä/kuumaa vettä, niin ole hiljaa ja tyytyväinen 😀

Kuvassa vasemmalla tiskinurkkaus ja oikealla kylppäri 🙂

Ensimmäinen ilta meni suunnitellessa seuraavien päivien ohjelmaa ja tehdessä normaali hämähäkkitarkastus. Kun yhtä minimaalista kämppistä lukuunottamatta ei isompia asukkeja löytynyt, oli hyvä käydä nukkumaan. Kun päivällä saatat ihmetellä sängyssäsi olevia kolmea, neljää eri peittoa, yöllä tai aamulla aikaisin herätessäsi et enää sitä ihmettele.

Gourmet-ruokaa ja eco-lodgen näkymiä!

Olin totta kai lukenut aavikoiden lämpötilavaihteluista aiemmin, mutta nyt kun sen koki käytännössä, oli niin outoa, miten päivällä paahdut läkähdyksiin asti ja illalla/yöllä tuntuu, ettei mikään määrä peittoja riitä. Mutta ihmeekseni nukuin kyllä tosi hyvin! Lämpimät sukat vain jalkaan – taas kiitin itseäni siitä, että olin pakannut mukaan jopa kolmet eri merinovillasukat. Vinkki: ÄLÄ juo illalla paljoa nesteitä – ET fyysisesti pysty nousemaan sängystä ylös keskellä yötä vessareissulle. Tai sitten itket ja nouset. Nyt muuten tajusin, ettei se miun ajatus siitä palelemisesta ollut sittenkään ihan tuulesta temmattu!

Kotikatu lähikauppaan, ja takataskut täynnä energiajuomaa 😀 Ai että, nuo vuoret!

Päivä 1: Valle de Marte, Ojos del Salar ja Laguna Tebinquiche

Onneksi olimme edellisiltana tehneet suunnitelmia eri päiville, että mitä menisimme katsomaan minäkin päivänä, sillä nähtävää on paljon. Lisäksi kannattaa ottaa huomioon, että moni nähtävyys on parhaimmillaan esimerkiksi kello kuudelta aamulla, ja ajomatka saattaa olla parikin tuntia – tästä esimerkistä lisää myöhemmin!

Ensimmäisenä päivänä päätimme mennä tsekkaamaan Valle de Marte -laakson. Valle de Marte tarkoittaa Marsin laaksoa, ja se on tosiaan kuin toiselta planeetalta! Laakso sijaitsee suht lähellä San Pedron kylää, joten ensimmäiseksi etapiksi se on oikein mainio. Pääsymaksu laaksoon on 3000 pesoa per henkilö (hieman alle 4 euroa) ja portilla saat kartan kanssa ohjeet laaksoon ja tiedon minne parkkeerata; kaikkialle ei saa mennä autolla. Portin ollessa alhaalla on helppo huomata kyltti ”Valle de Marte”, muutoin se on aika hankala huomata, joten kannattaa tosiaan täälläkin ladata puhelimeen Google mapsin offline-kartta ja sen avulla suunnistaa perille.

Valle de Marte -laakson sisäänkäynnin luota.

Laakso oli upea! Täällä pystyy myös laskemaan alas hiekkadyynejä pitkin, mutta paikan päällä laudan vuokraaminen ei ole enää mahdollista, eli vuokraus tulee tehdä San Pedrossa. Jätä auto siihen, missä porukka laskettelee näitä hiekkadyynejä ja jatka jalkaisin eteenpäin selvää hiekkatietä pitkin. Päädyt lopulta näköalapaikalle, josta maisemat ovat huikeat! En yhtään ihmettele, miksi laaksoa kutsutaan myös nimellä ”Valle de la Muerte” eli Kuolemanlaakso.

Hiekkadyyneillä laskettelijat.
Bongaa Laura! 😀
Valle de Marten näköalapaikalta.

Suuntasimme seuraavaksi Laguna Cejar -laguunille, jonne oli matkaa noin 25 kilometriä Valle de Martesta. Perille päästyämme meille ilmoitettiin, että laguunilla olisi tänään yksityinen tapahtuma, jonka vuoksi se oli suljettu yleisöltä. Tänne hintalappu olisi ollut 10 000 pesoa per henkilö (noin 13 euroa) joten jäi mietityttämään, mitähän sirkushuveja siellä olisi ollut tarjolla, jos vertaa muihin nähtävyyksiin, jotka olivat vain noin 2000-3000 pesoa.

Kannattaa muuten pitää mielessä, että täällä aamuisin on moneen paikkaan halvemmat pääsyliput, eli klo 9-13 aikaan, iltapäivisin hinta saattaa olla jopa 5000 pesoa kalliimpi. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että turistiryhmät menevät kohteisiin aina iltapäivisin, ja eri hinnoilla pyritään tasapainottamaan vierailijamääriä eri kellonajoille.

Ojos del Salar.

Onneksi lähistöllä oli kuitenkin toiset kaksi kohdetta, Ojos del Salar sekä Laguna Tebinquiche, vain 14 kilometrin päässä. Näissä kohteissa ei paljoa ihmisiä näkynyt, eli sait aikalailla omassa seurassasi kävellä ympäriinsä. Täällä maaperä ei ollut pelkkää hiekkaa ja kiveä, vaan maassa kasvoi kitukasvuisia kasveja (ei kaktuksia kuitenkaan) ja laguunilla oli matala vesikerros maan päällä heijastaen taivasta niin, että maan ja taivaan raja hämärtyi. Ojos del Salar ei maksa mitään, kyseessä on kaksi syvää (?) silmänmuotoista ja kaivontyylistä muodostelmaa, jotka on nopea tsekata matkalla Laguna Tebinquichelle. Laguunin sisäänpääsy oli 2000 pesoa per henkilö (noin 2,5 euroa).

Laguna Tebinquiche.

Päivä 2: El Tatio -geysirit

Tätä päivää olimme odottaneet! El Tatio -geysirit, nämä maailman kolmanneksi suurimmat (ja suurimmat eteläisellä pallonpuoliskolla) kuumat lähteet, sijaitsevat 4300 metriä merenpinnan yläpuolella, 80 kilometriä San Pedrosta pohjoiseen. Varaa automatkaan kuitenkin noin 1,5-2 tuntia, seuraavaksi kerron miksi.

Päivä starttasi siis jo klo 03.50 aamulla ja kahvin hörppimisen ja puuron lusikoimisen ohella aikaa meni siihen, että panikoit, mitä kaikkea puet päällesi. Herätessä tuohon aikaan lämpötila oli aavikolla vain muutamia plusasteita, ja ylhäällä 4300 metrissä missä El Tatio sijaitsi, lämpötila alenisi varmasti muutamaan miinusasteeseen. Näin siis luulimme. Päätimme siis pukea päälle kaiken lämpimän, mitä meillä oli mukana. Onneksi mukaan pystyi ottamaan tavaraa sen mitä halusi, sillä olimme omalla autolla.

Meidän pihalta näkyi aamuyöllä linnunrata ja muutenkin huikea tähtitaivas!

Auto starttasi klo 05.10, sillä olimme varanneet automatkaan 1,5 tuntia ja halusimme olla mestoilla klo 06.50 aikaan, jolloin aurinko nousisi ja jolloin olisi paras aika nähdä geysirit. Tämän seuraavan puolitoistatuntisen aikana minnuu jännitti enemmän mitä kertaakaan tällä reissulla. Tie, B-245, joka vie El Tatiolle, ei ole suinkaan asfalttitie, vaan hiekkatie, joka on hyvin kuoppainen. Tie on kyllä ajettavissa, mutta tien varsilla ei ole valoja ja pilkkopimeässä on vaikea nähdä tulevia kuoppia, ja annan täydet 5 tähteä Jukalle ajotaidoista – varsinkin kun tie mutkitteli siihen malliin, että heikkohermoisempaa olisi alkanut jo ahdistamaan.

Onneksi teiden reunoilla oli kyllä merkit käännöksistä, mutta tarkkana sai silti olla. Et nähnyt mitään, et mitään siitä, millainen pudotus vieressä oli ja missään ei näkynyt muita autoja hetkeen. Muutamia autoja alkoi näkyä kyllä, mutta todella vähän siihen nähden, miten suosittu kohde on. Mietimme, että turistiryhmät lähtevät varmaan hieman myöhemmin ajamaan.

Tie viettää koko ajan ylöspäin, ja koska renkaiden alla rahisee liikkuvia kiviä ja tie on kuopalla, et voi ajaa liian kovaa, mutta samaan aikaan pitää pitää suht nopeaa tahtia yllä, koska muutoin auto saattaa hyytyä rinteeseen. Näin meillekin kävi kerran, mutta onneksi saimme melkein heti jatkettua matkaa. Mutta pakkoa sanoa, että sydän hyppäsi kurkkuun molemmilla – Jukka kommentoi, ettei olisi mielellään lähtenyt rinteessä peruuttamaan pilkkopimeässä alaspäin, jotta saisi lisää vauhtia ylämäkeen. Tottumattoman kuskin ei tosiaan kannata tälle tielle lähteä onneaan koittamaan.

Hiekkatiet eivät aina ole ihan helppoja ajaa.

Suomalaisen sisun lisäksi pipo olisi kätevä

Seuraava jännitys iski, kun katseemme osui auton lämpömittariin; ulkona näytti jo nyt jotain -8 astetta ja asteet tippuivat koko ajan, kunnes mittari näytti -13 astetta. Se ei suomalaiselle tunnu paljolta jos olosuhteet olisivat erilaiset, mutta siinä vaiheessa kun siulla on vain ohut tuulipuku ja muutama pitkähihainen paita päällä eikä siulla ole pipoa tai hanskoja, niin alat rukoilemaan, että aurinko, nouse pian! Myöhemmin meitä huvitti, että olimme tosiaan puhuneet, että siellä ylhäällä saattaa olla muutamia miinusasteita – työ muut, jos tuutte, niin varautukaa jopa -15 asteeseen ja ottakaa pipo ja hanskat messiin!

Vaikka jännitys pisti molemmat hiljaisiksi, oli pakko ihailla näkymää, kun auringon ihan ensimmäiset säteet valaisivat taivasta niin, että vuoret piirtyivät vielä mustina horisonttiin, ja aivan maaperän yläpuolella kohosi jonkinlainen sinertävä sumu ja juuri ja juuri näkyvät vesialueet olivat jäätyneet yön aikana ja jää kimalteli niistä tosi maagisen näköisesti.

Oli kuitenkin todella helpottunut olo, kun El Tation portit näkyivät edessä, pääsimme perille! Pääsymaksu El Tatioon on 10 000 pesoa per henkilö eli sen 13 euroa, ja porteilla on kätevää, kun sinun ei edes tarvitse nousta autosta; työntekijä tulee lomakkeen kanssa auton ikkunan luo, täytät tiedot, maksat, saat liput ja sinut neuvotaan parkkeeraamaan geysirien lähelle, eli itse kohde on vielä muutaman kilometrin päässä. Täällä porteilla on kuitenkin vessat, joten täällä niissä kannattaa piipahtaa. Ja on muuten hyvä, ettei tuota parin kilometrin matkaa tarvitse noissa asteissa kävellä!

El Tation ensipuraisu oli hyinen!

Tätä ei voi korostaa tarpeeksi – El Tatiolle pitää ehdottomasti tulla aamulla ennen kello seitsemää, jotta näet kuumat lähteet vielä ennen auringonnousua. En muista nähneeni ennen mitään niin maagista! Edes ympärillä kävelevät ihmisvirrat eivät haittaa, sillä kukaan ei kilju, huuda tai juoksentele ympäriinsä – kaikki keskittyvät ihailemaan vesihöyrypilviä, joita maa puskee ulos lähtien pikkuisista maan rakosista aina suuriin maan päälle muodostuneisiin onkaloihin asti, joista kiehuvaa vettä ja höyryä voi purskahtaa ulos kymmenien metrien korkeuteen. Välillä näitä onkaloita on niin vieri vieressä, että höyry peittää maiseman kokonaan. Ja kun vihdoin aurinko nousee vuorten takaa ja ensimmäiset säteet iskevät höyrypilviin – no, kuvat taitavat kertoa enemmän!

Sieltä se aurinko nousee!

Aamun syväjäätymisestä huolimatta muista uikkarit!

Oman auton vuokrauksessa on se hyvä puoli, että voit itse päättää, milloin olet saanut katsella kuumia lähteitä tarpeeksesi. Kun päätimme lähteä, halusimme vielä tsekata geysirien vieressä olevan ”Piscinan” eli vapaasti käännettynä uima-altaan. Luulin ensin, että kyseessä oli kuuman veden allas, jota sai vain katsella, mutta kävi ilmi, että siellä sai oikeasti uidakin! Jukka osasi kertoa, että ilmeisesti tässä kuumassa lähteessä ei voi uida vuoden ympäri, mutta nyt kävi lykky!

Kuuman lähteen vieressä oli jopa kiviset pukukopit, joissa pystyi vaihtamaan uikkarit ylle. Aamulla, kun olit täydellisessä syväjäässä, uikkarien pitäminen tuntui sulalta hulluudelta, mutta nyt aamukymmenen aikaan, kun aurinko jo lämmitti, idea tuntui erittäin hyvältä! Tämä lysti olisi lisäksi ilmainen! Meidän oli tarkoitus käydä pulahtamassa kuumissa lähteissä toisessa, Termas de Puritama -nimisessä paikassa (joka on matkan varrella El Tatioon, jos haluat joskus piipahtaa), mutta se maksaisi kuulemma toiset 10 000 pesoa, joten täällä pulahtaminen säästäisi lisäksi rahaa 🙂

Kun lillut 4300 metrissä kuumassa lähteessä katsellen ympärilläsi kohoavia lumihuippuisia vuoria ja yliluonnollisen sinistä taivasta, niin fiiliksesi on yhdellä sanalla sanoen epätodellinen. Vesi oli joistain kohdin lämpimämpää ja joistain kylmempää, mutta kylmää vesi ei todella ole. Ylösnouseminen vaatii kyllä taas kylmempään ilmaan totuttelua, mutta kaukana on miinusasteissa hytiseminen.

Täällä muutama olut kannattaa oikeasti jättää muutamaan

Kannattaa muuten pitää mielessä, että koska El Tatio sijaitsee tosiaan näinkin korkealla, kannattaa korkeampaan ilmanalaan totutella päivä, pari San Pedrossa, joka sijaitsee 2400 metrissä, jotta vältyt huonovointisuudelta. Vaikka tämän tiesikin etukäteen, tuntui omituiselta ja aluksi vähän pelottavaltakin, kun pelkkä kävely kuumilla lähteillä pisti hengästyttämään ja päässä tuntui niin sanotusti kevyeltä. Hengittämiseen piti tosiaan ihan keskittyä. Tämän takia muistathan juoda riittävästi vettä ja syödä kevyesti – ainoa, joka kannattaa tankata täyteen, on autosi. Sanomattakin on varmasti selvää, että kovia kännejä ei kannata riipaista edellisiltana. Hui, en halua edes miettiä, miltä krapula näissä korkeuksissa tuntuisi!

Kun lähdimme ajelemaan takaisin kylille, paluumatkalla saimme nähdä kaiken sen, minkä missasimme aamulla. Maisemat täällä olivat taas oma nähtävyytensä! Vesialueet olivat sulaneet ja ne olivat täynnä lintuja ja siellä täällä käyskenteli vikunjoja (alpakan villi kantamuoto) ja näimme kettujakin! Yhdellä lammella käyskenteli myös flamingoja. Oli mahtavaa nähdä tuon upeanvärisen linnun nousevan lentoon!

Ei ole olemassa hukkareissuja, jos niin itse päättää

Lounaan jälkeen päätimme katsastaa, mitä idän suunnalla, Reserva Nacional Los Flamencos -kansallispuistossa vielä olisi. Tämä tuntui aluksi virheeltä, sillä piiiiiitkän ajamisen jälkeen tuntui siltä, ettei mitään olisi edessä, vain maantietä ja punaista hiekkaa joka puolella. Jossain vaiheessa mietimme jopa takaisin kääntymistä, mutta onneksi emme luovuttaneet.

Olimme lukeneet Salar de Tarasta (Rock Valleysta), mutta sitä ei tuntunut Google mapsin offline-kartalla näkyvän. Tässä kävi vain lykky, kun jossain vaiheessa huomasimme sen tien vasemmalla puolella; tienristeyksessä ei ollut minkäänlaista kylttiä eikä opastusta, eli pitää huomata kauempana olevat kivimuodostelmat, jotta osaat kääntyä laaksoon.

Salar de Tara (Rock Valley)

Tänne ei sisäänpääsy maksa mitään ja nyt siellä ei ollut ketään muita, joten tunnelma oli jälleen epätodellinen. Laakso on siis täynnä suuria kivimuodostelmia, jotka ovat muodostuneet tulivuorenpurkausten seurauksena. Laaksossa voi ajaa autolla, mutta etene varovaisesti – meillekin tuli eteen yhtäkkiä suuri pudotus, josta automme ei olisi ehkä vammoitta selvinnyt, joten kovaa vauhtia ei kannata pitää yllä. Lisäksi ajattelimme aluksi ajavamme vieressä olevalle laguunille, mutta suht upottava hiekka sai pohtimaan hiekkaan kiinnijäämistä, joten tätä riskiä emme päättäneet ottaa. Edelleen, kahdestaan ei jaksaisi jäädä aavikolle jumiin. Oli aika lähteä lepuuttamaan kroppaa takaisin eco-lodgeen. Seuraavana päivänä olisi nimittäin edessä matka kuuhun!

Päivä 3: kuumatkalla hämmästellessäsi katso silti, mihin astut!

Valle de la Luna eli suomeksi Kuulaakso, jonka nimi tuskin tarvinnee selityksiä, on San Pedron kylän lähellä oleva nähtävyys, joka on vain pakko tsekata, jos tänne eksyt! Kuulaakson maisemat koostuvat suolatasangoista, hiekkadyyneistä sekä kivimuodostelmista, jotka ovat saaneet muotonsa jähmettyneestä suolasta ja hiekasta, joita vuosituhansien tuulet ovat muovailleet. Pääsymaksu on 2500 pesoa per henkilö (päälle 3 euroa) aamuisin klo 9-13 aikaan, klo 13 jälkeen hinta pompsahtaa 3000 pesoon. Jos tulet tänne itsenäisesti, tule ennen klo 13, sillä iltapäivisin laakso on varattu turistiryhmille.

Valle de la Luna -laaksossa ei kyllä tuntunut, että maan kamaralla olisi tallustellut.

Pääporteilta, josta ostat pääsyliput (ja jossa voit käydä vessassa), saat myös opastuksen laaksoon ja kartan, jossa on mainittu laakson nähtävyydet. Ei kuitenkaan ole katastrofi, jos kartta häipyy aavikon tuuliin, sillä kun vain seuraat autolla päätietä, on mahdotonta eksyä, sillä kaikki on matkan varrella. Voit jättää auton parkkiin ja jatkaa matkaa jalkaisin, sillä osaan paikoista kavutaan ylös maisemia ihailemaan. Täällä laaksossa oli enemmän ihmisiä, mutta se ei haitannut, sillä laakso on niin suuri, että ihmisryhmät ”hukkuvat” sinne helposti niin, että saat ihailla aavikon ihmeitä omassa rauhassasi.

Kuulaaksoon on mahdollista tulla myös katsomaan auringonlaskua kello 18 aikaan, mutta tässä tulee vastaan taas raivostuttava byrokratia. Laakso on siis auki klo 16 asti, mutta jos haluat tulla katsomaan auringonlaskua ilman järjestettyä retkeä, sinun tulee tehdä erillinen varaus etukäteen ja ottaa mukaan jokin voucher, lipuke, jolla pääset laaksoon klo 16 jälkeen. Tämä kaikki siksi, ettei ilmeisesti ihmismäärä kasva kerralla liian suureksi juuri näiden järjestettyjen retkien vuoksi.

Tämä kaikki on OK, mutta meitä alkoi raivostuttamaan, sillä tämä kaikkihan paljastui meille vasta sen jälkeen, kun meille oli annettu väärää tietoa. Aamulla meille sanottiin pääsylippuja ostaessamme, että tällä samalla lipulla voimme tulla alkuillasta takaisin auringonlaskua katsomaan. Mistään klo 16 sulkemisesta ei sanottu mitään. Kun palasimme laaksoon, tämä ihmeellinen lipukeralli selitettiin meille ja että koska varausta ei ollut, auringonlaskua ei tipu. No, eipä siinä mitään, nokka kohti toista paikkaa auringonlaskua katsomaan. Onneksi ensimmäisen Atacama-illan auringonlasku oli niin mieletön, ettei tämä kuitenkaan kauaa haitannut.

Makoisat ja humaloidut hyvästit Chilelle

Seuraavana päivänä oli edessä paluu Calamaan, auton palautus ja yksi yö Airbnb-majoituksessa ennen pitkää bussimatkaa ja rajanylitystä Saltaan, pohjois-Argentiinaan. Oli outoa ajatella, että Chile jäisi pian taakse, sillä täällä vietimme tosiaan vain sen 3 viikkoa. Atacama oli tosin mieletön lopetus tälle etapille! Nämä päivät olivat täynnä toimintaa ja niin paljon nähtävää kellon ympäri, että menimme nukkumaan joskus kahdeksan, yhdeksän aikaan illalla ja heräsimme anivarhain.

Muista tankata vettä!

Road tripit ovat sen verran väsyttäviä, että oikein odotimme rauhallista viikkoa Saltassa. Hyvä aloitus tälle chillailulle oli Calamassa, kun Chilen etapin kunniaksi ostimme kaupasta neljää erilaista paikallista erikoisolutta maisteltaviksi 🙂 Onneksi rytmi oli jo päällä, että alkoi aikaisin nukuttamaan, sillä seuraavan aamun bussi lähtisi jo klo 05.30.

Guayacán oli lemppari!

On aika palata täältä jostain maan pinnalle – ja Argentiinaan. Mutta en silti suostu vielä lopettamaan Atacaman fiilistelyä; jalat maassa, pää pilvissä – näin on hyvä!

Linnunrata piirtyneenä verkkokalvoille,
Lappu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: